Erkki Warén
”Nyt loppuivat sairaat”, sanoi isä eräänä päivänä v.1907 kesällä. ”Sepä hyvä!” sanoi Erkki. ”Mennäänpä kravustamaan”, sanoi isä. ”Kyllä!” huusi Harry. ”Kyllä tällä tuulella krapuja saa”, sanoi isä. ”Mutta on niin kylmä”, sanoi Erkki. ”Kyllä krapuja kylmällä saa”, sanoi isä. ”Mutta Rullan jalka on kipeä”, väitti Erkki. ”Ajetaan hiljaa”, sanoi isä. — Ja me ruvettiin kiskomaan saappaita jalkoihin. ”Te ette tiedä kuinka hauskaa on kravustaa”, sanoi isä. ”Juu”, sanoi Harry. ”Hm”, sanoi Erkki. — Ja me ruvettiin keräämään kraputarvikkeita. — ”On se varmaan lystiä”, sanoi Harry. ”On”, sanoi isä. ”Jaa”, sanoi Erkki. Ja isä pani kravunsyötit käsilaukkuun. ”Tässä on nyt kravunsyötit”, sanoi isä. ”Jaha”, sanoi Erkki, ”kyllä”, sanoi Harry, ja isä pani eväslaukun tampuurin hyllylle. ”Siinä se nyt on krapukoppa”, sanoi isä. ”Joo”, sanoivat Erkki ja Harry. — Ja sitten otettiin nyörejä, pohjahaaveja, pistinhaaveja ja voileipiä.
”Nyt lähdetään”, sanoi Erkki.”Joo”, sanoi isä. ”Sepä hauskaa”, sanoi Harry. — Hops! Rulla läksi linkuttamaan Halikkoon päin, ja isä, Erkki ja Harry olivat mahtavan näköisiä. ”Miten niitä krapuja saa?” kysyi Harry. ”Paljo”, sanoi isä. ”Monta sataa”, selitti Erkki. Ja kaikki olivat tyytyväisiä. ”Kyllä se on sentään mainion hauskaa päästä syömään omia pyydystämiä krapuja”, sanoi isä.”On”, sanoivat pojat. ”Ei tule kalliiksikaan”, sanoi isä tyytyväisenä. ”Ei”, sanoivat pojat.
Ja Rulla linkutti laiskasti eteenpäin. — ”Kyllä nämä Halikonkin seudut ovat aika iloisia”, sanoi isä. ”Kyllä se täytyy myöntää”, sanoi Erkki. ”Täällä on harvinaisia kasveja”, sanoi Harry silmäillen tien reunoja. ”Juu-mm”, sanoivat isä ja Erkki ylimielisesti. — ”Tulee kaunis ilta”, sanoi Erkki. ”Onpa silloin hauska kravustaa”, sanoi Harry. ”Kyllä se on hauskaa”, sanoi isä. — ”Kyllä tulee koko juhla huomenna”, maiskutti Erkki. Isä ja Harry olivat iloisen näköisiä. — ”Tää on meidän ensimmäinen krapumatkamme” huomautti isä. ”Nyt otetaankin niitä oikein Porvoon mitalla”, iloitsi Erkki. ”Ehkä saadaan harvinaisia kasvejakin”, myhäili Harry.
Ja he rupesivat jouduttamaan Rullan linkutusta. Jo tuli kymmenes kilometri. ”Pian tullaan perille” lohdutti isä. — ”Jo näkyy Märynkylä! — Ruvetkaapa jo laittamaan syöttejä naruihin ”, käski isä. Harry sieppasi nuorat ja Erkki tempasi käteensä tyhjän kopan. ”Missä se syöttikoppa on”, huusi hän. — Kaikkien hiukset nousivat pystyyn. ”No eikö se ole siellä”, kysyy vihdoin isä. ”Ei”, sanoi Erkki.”Se on tampuurin pöydällä”, sanoi lopuksi Harry. ”Niin sinne se turkkilainen jäi”, huusivat isä ja Erkki. — ”Ohhoh”, huokasivat kaikki ja Rulla seisoi nolona ja katseli kaipauksen silmäyksillä Mäyrynkylän päälle. —- ”No jo kävi hullusti” , sanoi taas isä. ”Joo”, sanoi Erkki. Harry istui ihmeissään. ”No jos se kuitenkin on siellä”, sanoi isä ja työnsi kätensä istuimen alle. Mutta ei se ollut.”No voipa korkea kova lykky!”, huokasi isä! Ja kaikkki katselivat Märynkylän päälle.
”Mitäs nyt tehdään” kysyi Harry. ”Mennään kotiin”, sanoi Erkki. ”Mennään sinne”, sanoi isä ja osoitti Märynkylää. — Ja he läksivät taas linkuttamaan.
”Me tultiin tänne kahvia juomaan”, selittivät he kun Rulla pysähtyi Märynkylän Ylisatulin trappuitte erustall’. ”Ehtott’, ehtott’”, sanoi isäntä,” käykkä vaa sisemmäll’, kyll maar kahve anneta”, ja he menivät sisään. —”Oikeastaan me meinattiin krapuja tulla pyytämään”, sanoi isä. ”Nii oikk’”, sanoi isäntä. ”Ei teillä sattumalta ole kravun syöttejä”, kysyi isä. ”Ei maar”, vastaa isäntä. Ja he huokasivat. ”No tullaan toiste”, sanoi isä. ”Kyll’ maar niit’ äärest’ mielellä saa kravusta” , vastaa isäntä. Ja isä meni isännän poikaa tutkimaan, sillä hän oli sairas. — No sitten lähdettiin kotiin. Kyllä Rulla sai linkuttaa tarpeekseen.”Ei niitä krapuja olisi juuri voinut saadakkaan”, sanoi isä. ”Ei tällä tuulella”, sanoi Erkki. ”Ja niin pimeätäkin jo”, sanoi Harry. ”Joo”, sanoivat kaikki.”Kyllä toiste saadaan”, lohdutti isä. ”Monta sataa”, vastasi Erkki. ”Kyllä”, sanoi Harry.
Ja Rulla linkuttaa kipitti kohden Salon kuulua kauppalaa.
Jo tultiin kotiin. Linta tuli vastaan.”Hyi, minä pelkään krapuja, missä se koppa on?” Kukaan ei vastannut. ”Soanko minä sen kopan”, sanoi Linta. Kaikki olivat vihaisen näköisiä. — Vihdoin sanoi isä: ”No kun se vihoviimeinen syöttikoppa jäi tampuurin pöydälle!” Ja silloin oli asia selvä.
X
Mutta ne, jotka olivat iloisia, olivat Märynkylän Ylisatulin Halikonjoen 200 krapua, kun eivät joutuneet pataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti