sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Robe de paysanne

Sinä kesänä Toini käytti mielellään uutta leninkiään. Tässä ollaan kesämökillä, retkelle lähdössä. Kenelle kaunottaret hymyilevät? Se jää arvoitukseksi. Ehkä valokuvaaja esiintyy itse  toisessa kuvassa samalta retkeltä. Tai sitten on kameran takana salaperäinen kesävieras, opettaja Helkiö, jonka silmät alati seurasivat Toini-neitosen kulkua kesämaisemissa.


  ‑ Leninki on 'Robe de paysanne', valisti minua äitini 100-vuotiaana. Siis ei mikään kansallispuku, vaan eräänlainen talonpoikaismekko. Yritän nähdä esiliinan brodeeraukset, mutta kuvan tarkkuus ei riitä.
  ‑ Kaikki olivat niin eteviä siellä käsityökoulussa. Äiti järjesti minut sinne, kun päätin jättää yhteiskoulun kesken kuusitoistavuotiaana. Tämän siellä kumminkin ompelin.
   Ilmeisen ylpeänä äitini muisteli leninkiään. Nyt olen harmissani etten kysellyt enempää. Kauanko hän siellä opiskeli? Etsin tietoja Suomen käsityökouluista 20-luvulla ja päättelen, että kyseessä oli Helsingin Käsityökoulu, joka oli perustettu jo vuonna 1881.

Tässä ahkeroidaan, mutta odotahan kun Toini jää joskus kotiin yksikseen. Silloin jää käsityö tuolille, ja flyygelin kansi salissa lennähtää auki. Sormet selaavat nuottivihkoa,  ja kohta täyttää vaivaton liverrys tilan, vaikka kukaan ei ole kuulemassa. Toini on juuri päässyt laulamaan sopraanoa Helsingin Kansallismielisen Nuorison Sekakuoroon, nykyiseen Kansalliskuoroon,  ja mikään ei nyt voisi olla tärkeämpää. Mutta leninki valmistuu.

Nyt halusin yrittää ommella tuon talonpoikaismekon Tellervo-nukelle. 

Toini Tellervo






torstai 9. lokakuuta 2014

Terveisiä 60-luvulta!


Nukke ja akvarelli


Nukke alkaa yhä enemmän näyttää minulta, nyt kun sillä silmällä katselen. Miksipä ei?   Nukkehuoneessani asustavat  jo kahdeksantoistavuotias Sigrid-mummini vuosisadan vaihteesta sekä äitini ja tätini 20-luvulta. He  saavat uusia vaatteita samalla kun yritän kurkistaa heidän elämäänsä. Uusin nukkeni saa nyt luvan esittää minua itseäni.

Tämä tyttö, Marjatta siis, täytti Helsingissä 18 vuotta  vuonna 1960. Mikä hän oli, lapsi vai aikuinen? Ei hän vielä arvannut, että James Dean oli elokuvillaan sysännyt liikkeelle  uuden nuorisokulttuurin, ja  Beatlesit  olivat matkalla kohti julkisuutta. Ilmiöt saavuttivat tietoisuuden hitaasti, sillä televisio ei vielä kuulunut joka kodin varustukseen. Jotkut luokkatoverit kävivät lauantaisin joraamassa tai elokuvissa, toiset kävivät seurakuntanuorissa ja varjeltuivat moisilta  kiusauksilta. Bullankulmalla, seurakuntanuorten kokoontumispaikassa sain nimekseni Mata, ja se saakin olla nukkeni nimi.

Mata oli nyt abiturientti. Luokkatoveri Anja oli läheisin uskottu, ja välitunnilla tytöt usein viihtyivät kahdenkesken. Ankarin hurskaus oli jo hellittänyt, kokeiltiin jopa huulipunan käyttöä. Ystävykset alkoivat  olla liian vanhoja rippikouluikäisten seurakuntanuorten joukkoon. 


VIIIA-luokan ruokavälitunti Töölön Yhteilyseossa Helsingissä 1960


Mitenkä pukisin nukkeni? Jotkut vaatteeni muistan ja näen niitä myös kuva-albumeissani. Miten asiallisen aikuisilta näytämmekään! Pojat olivat herrasmiehiä, borsa ja pikkutakki kaikilla. Tytöillä  siisti hame, sirot, naiselliset kengät, paitapusero, villatakki. Tukka permanentattu tai poninhännällä. Farkut löytyivät jo vaatekaapista, mutta niitä ei tosiaankaan käytetty koulussa, ei edes voimistelutunnilla.  Jumppasalin pukuhuoneessa vaihtuivat somat vyötäröliivit sukkanauhoineen siniseen löysään voimistelupukuun. Tam-tam- tadam-tam, kutsui tamburiini. 
Olin jo perheenäiti sukkahousujen ja minihameiden tullessa. Siitä ei 18-vuotias Mata vielä osannut edes unelmoida. Oikeastaan häntä eivät vaatteet kovin kiinnostaneet. Isän kuoltua äiti oli tiukoilla kouluttaessaan kuopustaan. Vaatteet olivat kalliita. Ensimmäisen tilin kesätöissä 14-vuotiaana hän oli käyttänyt uuteen leninkiin. Oli kyllä ajatellut lintukiikarin hankkimista.

Kotosalla Mata  piirsi ja maalasi, soitti kitaraa ja unelmoi meren saaresta, missä kesällä oli istunut kallion kolossa kiikaroimassa lintuja. Parhaiten hän viihtyi punaisessa neulejumpperissa, sillä siihen oli tarttunut meren tuoksu. Mata-nukke saikin ensimmäiseksi asukseen tuon jumpperin ja siistin hameen. Koulutehtävät tuli hoidettua ilman suurempaa intohimoa. Kiehtovimmat  aineet olivat äidinkieli ja kuvaamataito.

Kevään 1961 uudet ylioppilaat kokoontuvat Helsingin Kauppatorilla marssiakseen Sankarihaudoille. Mata ja Anja.
 Kevään ylioppilaskirjoituksissa  Tylyn  suuressa salissa kahdeksantoistavuotiaan sydämen sai sykkimään tummasilmäisen  mielitietyn läheisyys. Selvittiinhän kirjoituksista kohtuullisesti. Matan äiti iloitsi ensimmäisestä kävelypuvusta, jonka sai hankituksi tyttärelleen lakkiaisiin. Ja iltapukukin teetettiin! Ystävältä äiti sai lahjaksi tarpeettomaksi käyneen  silkkileningin. Luotto-ompelija leikkasi sen kankaanpaloiksi, käänsi nurjan puolen oikeaksi ja valmisti uudenveroisen juhlavaatteen. Leninki oli tummansininen, tulppaanimallinen. Huumaavan onnellisen päivän päätteeksi leijaili Mata rakkaan lakkipään käsivarsilla Kalastajatorpan parketilla.
Syksyllä Mata osti ensimmäisen Marimekkonsa, pörrötti tukkansa ja liittyi pitkään jonoon Ateneumin portille. Ihmeekseen hän pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan kuvataidetta. Poikaystävä pukeutui armeijan harmaisiin.

Piirustus kirjeestä Anjalle 1961
Tulevia kuvaamataidonopettajia ja taiteilijoita Ateneumin kuvanveistoluokassa syksyllä 1961.
 Keskellä Mata uudessa Marimekossaan.

Mata-nuken tarina ei yletä tämän pitemmälle, sillä elokuussa kertoja täytti yhdeksäntoista vuotta. Onneksi 18-vuotias ei saattanut aavistaa, miten suuria ja peruuttamattomia elämänvalintoja hän parhaillaan oli tekemässä.

Nuken valmistamisesta kerron Varamussalon blogissa: Mata, 60-luvun tyttö


lauantai 9. elokuuta 2014

Kesäpäivänä, elämän näyttämöllä

Kesänviettoa Iitissä 1920-luvulla. Vasemmalta: Heikki Sinervä, Sirkka Sinervä,
Margariitta Särkkä, Toivo Särkkä, Uuno Sinervä, istumassa: Kaisu Sinervä, Toini Pietikäinen
Kuvaaja ehkä Väinö Helkiö


Kuin kohtaus vanhasta elokuvasta, eikö vain! Ehkä tunnelmasta jäi häivähdys kesävieraan, Toivo Särkän mielen pohjalle itämään. Hän ei vielä tuohon aikaan ollut elokuva-alalla. Epäilen kuvan ottajaksi tuttua opettajaa, jota voi kiittää monista hienoista valokuvista äitini albumissa. Missä on Sirkka, seurueen keskipiste, retken järjestäjä? Kukaan kuvan henkilöistä ei enää ole kertomassa. Kerkisin kuitenkin vanhan äitini, kuvassa 18-vuotiaan Toinin kanssa  tutkia tätä kuvaa ja tunnistaa henkilöt. Kuvittelin että pikku-Heikin vieressä kivellä on suuri rantapallo. Nyt onkin katsottava tarkemmin. Rantapallolla on sormet! Sillä  Sirkka siinä piilottelee ja keimailee valokuvaajalle:
 
--Ei, minua ei saa valokuvata! Minä näytän ihan rumalta! Kuvatkaa Margariittaa, hän on  niin kaunis!

Uuno turhaan  maanittelee Sirkkaa, joka piilottaa kasvonsa. Ja niin kuvaan tallentuu hänen kirjava huivinsa. Kaisu kihertää ja  Toini tuumaa, että tämä on  taas niin äidin tapaista. Satavuotiaana Toini  kertoi minulle oman muistikuvansa tästä retkestä. Enää hän ei ole kertomassa, ja huomaan olevani ainoa joka tämänkin pienen episodin tietää.

Olisipa jännittävää tunnistaa tuo paikka. Sirkka Sinervä, minun mummini,  kertoo muistelmissaan kesämökistään Iitin Kimolassa 20-luvulla.  Saaret ovat varmasti paikallaan tänäänkin, ja suuri kivikin voisi olla. Entäpä jos kuva on Hiidenvuoren rinteeltä? Jostakin aika läheltä kuitenkin.

Ilta hämärtyy. Veneen ääni loittonee järvenselällä Iitin Säyhteellä, missä tätä kirjoitan. Tänä yönä nousee täysikuu valaisemaan  näyttämöä.


lauantai 1. maaliskuuta 2014

Liulau laskiaist!



Liulau laskiaist,
minun mammallein pitkii pellavaittii,
hurukselaisille huiskuntynkii,
mämmäläisille mätäpäitä!

- J. Tyyskä, Anjala 1888

Lisää laskiaishuutoja löytyy Suomalaisen kirjallisuuden seuran tietosivuilta. 
Tänä laskiaisena eteläisen Suomen asukkaat aina Kauhavaa myöten näkevät lunta vain valokuvissa menneiltä talvilta. Täytyy siis varoa kaatumista alamäessä. Maistukoon silti laskiaispulla! Lapsuudessani sitä syötiin kuuman maidon kanssa. Ja täytteenä oli ehdottomasti marsipaania.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Isoisäni ja yönkuningatar


 Eliel Warén ja yönkuningatar, Selenicereus grandiflorus

Olen kyllä tiennyt isoisäni rakkaudesta puutarhaan, mutta tämä kuva sai minut hämmästyksiin! Vastikään sen löysin albumista, joka on ollut Matti-veljeni hallussa. Kuvan taakse on isoäitini Elina Warénin sirolla käsialalla kirjoitettu: 
"Yönkuningatar Willa Warénin verannalla 8p. heinäk. iltahämärässä. Talon isäntä istuu kukan vieressä vertailemisen vuoksi (nim. miten suuret ovat kukat). Tässä ollut 12 kukkaa heinäkuussa."
Lasiverannan täyttää makea vaniljainen tuoksu, kun piirilääkäri Warén saapuu kotiin illansuussa. Neljä valtavaa kukkaa on puhjennut piikkiseen ja kiemurtelevaan ruukkukaktukseen. Nyt on valokuvaamisen hetki!  Sillä aamulla kukat jo ovat lakastuneet. Ehkä kameran laukaisijaa painoi Elina-rouva? Tyynen ylpeyden voi aavistaa  Elielin ilmeestä. Parran mallista ja väristä päättelen, että 20-luvulla ollaan. 

Kodin viihtyisyys ja kodikkuus oli Warénin perheen äidille tärkeää. Kodin piti olla sellainen, että siellä oli hyvä olla. Elina rakasti myös kasveja ja puutarhaa, mutta perheen isälle nämä olivat erityisharrastus. Eliel tutki luontoa ja kirjoitti myös joitakin lintutieteellisiä julkaisuja.

Warénien muuttaessa Saarijärveltä Saloon oli isäni Paavo yhdeksänvuotias. Perheeseen kuului pikkuveli ja ottosisar, Paavon  ikätoveri. Kolme isoveljeä kävi jo lyseota Helsingissä. Aluksi asuttiin vuokralla. Muutaman vuoden kuluttua valmistui suuri, kaunis talo Asemakadun ja Vilhonkadun kulmaan. "Mukautettua jugend-tyyliä", määritteli Eliel. Sinne hän raivasi rehevän puutarhan, istutti puita ja pensaita, kukkia monenlaisia ja vihanneksia tietenkin myös. Suihkulähde oli välttämätön, ja sellainen oli ollut myös entisessä asuinpaikassa, Saarijärven Koivumäellä. Puutarhan komistuessa lieveni kaipaus entiseen kotiin, vaikka säilyi varsinkin Elinan sydämen pohjalla. Sen voi huomata lukuisista kirjoituksista, jotka isoäitini on laatinut vuosittain perheen omaan joululehteen. Esimerkiksi: 
"Kun tätivainajani sai kuulla, että me muuttaisimme Saloon, sanoi hän säälivällä äänellä:'No nyt teidät siirretään paratiisin yrttitarhasta erämaan hiekkaan.'" 
Siltä aluksi tuntui, mutta toimeliaana naisena Elina löysi pian paikkansa Salossa, ja puutarhan rakentaminen lääkitsi hänen kauneudenkaipuutaan. 

En  ehtinyt tavata isovanhempiani, ja nekin jotka heidät tunsivat ovat jo siirtyneet pois ajasta. Äitini oli vasta ehtinyt morsiamena tutustua valloittaviin appivanhempiinsa, kun nuoripari joutui suoraan häämatkalta rakastetun äidin ja anopin kuolinvuoteen äärelle. Ei ole enää silminnäkijötä  kertomassa isovanhemmistani. Niinpä olen etsinyt kirjoituksista ja kuvista tietoa isoisäni puutarhaharrastuksesta. Oman puutarhan rakentamisen aloitin mieheni kanssa yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja siksi tutkin näitä vanhoja kuvia  hartain mielin.

Salon koti puutarhan puolelta



Toivo, perheen kuopus  ja  Linda, kotihengetär  Willa Warénin pihamaalla





Tietolähteitä:
Salolaisia toimen naisia 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella: Elina Warén (o.s. Ignatius)(1867-1926). Julkaisija Salon akateemiset naiset ja Arna Inkari
Eliel ja Elina Warénin häistä pian 100 vuotta, Klaus Wariksen esitelmä sukukokouksessa 1987
Salon joulu, Warénin perheen vuosittainen joululehti 1906-1921


torstai 9. tammikuuta 2014

Esivanhemmat valokuvassa




Hilda (o.s. Klinga) ja Paavo Ryynänen                      Korjaus: Erika (o.s. Fahlström) ja Anders Klinga


Arvoitus ratkesi yllättävällä tavalla. Valokuvien kulissit ovat samanlaiset, koska pariskunnat kävivät tosiaankin samassa Pietarilaisessa valokuvaamossa! Eikä oikeanpuoleisessa kuvassa esiinny Pietikäisen sukua, vaan Hildan vanhemmat, jotka näin juhlistavat tyttärensä liittoa käymällä valokuvaajalla arvatenkin yhtä matkaa. Tämä selvisi Maija-serkkuni kommentista, joka juuri ilmestyi alle. Enpä arvaa milloin virhe on syntynyt, varmaan minun arkistoissani. Hienoa että saan tämän nyt korjata. Kiitos Maija!

Juttuni lienee hyvä mutta puoliksi pötyä. Julkaisenkin Maijan albumista kuvat Mikko ja Beata Pietikäisestä, ukkini vanhemmista, ettei tarinani olisi aivan turha. Mainiota, että postauksia voi korjata jälkikäteen, toisin kuin lehtijuttuja.

Mikko Pietikäinen
Mikko Pietikäinen
Beata Pietikäinen
Beata Pietikäinen o.s. Valsi
Alkuperäinen postaus (jossa siis luulin Klingan pariskuntaa Pietikäisiksi):

Vanhat valokuvat herättävät kiehtovia arvoituksia. Tunsivatko mummini  ja ukkini vanhemmat toisensa jo nuorina? Sulhaset ovat jokseenkin saman ikäisiä. Huomasin juuri, että pariskunnat  ovat ilmiselvästi käyneet samassa valokuvaamossa! Voisin vielä uskoa, että sama, ehkä saksalainen taustakulissi löytyi useammastakin ateljeesta, mutta verho ja pöytäliina samoin aseteltuna on jo omalaatuista. Onnistuisinkohan jäljittämään tuon valokuvaamon? Näiden skannattujen kuvien originaalit ovat jossakin tietymättömissä. (Olen hiukan muokannut seepia-sävyä, joten se ei tarjoa johtolankaa.)


Beata ja Mikko vihittiin Viipurissa 1876. Mikon asuinpaikka kuitenkin oli Pietari tuolloin.  Hilda ja Paavo vihittiin Pietarissa n. 1884. Vahvasti siis epäilen pietarilaista valokuvaamoa.


Edvard, vaskiseppä Mikko Pietikäisen suuren perheen esikoispoika, lähti opintielle aikomuksenaan valmistua papiksi. Kauppias Ryynäsen (myös monilapsisessa) perheessä tarvittiin kesäopettajaa Sigridin pikkuveljelle. Kuinka löysikin sinne tiensä  nuori teologian ylioppilas? Kuka tietää, ehkä vanhemmat sopivat järjestelystä? Pian he saivat huomata, että kesäromanssi oli syntynyt nuorten välille. Edvard vei vihille 16-vuotiaan Sigridin  v.1902 vanhempien siunausten saattelemana. Tuosta liitosta on kasvanut jo tuuhea sukupuu sukupuiden äärettömään viidakkoon.


***