Erkki Warén
Peku seisoi rappusten edessä. Heikki kantoi viimeisen kapsekin juuri reen perään sidottavaksi. Äiti ja Linda hääräsivät vielä viimeisissä lähtövalmituksissa, ja isä antoi Erkille matkarahat juuri kouraan. Sillä Erkin piti lähteä taas joululuvan päätyttyä Helsinkiin kouluun. Matti ja Harry katselivat kummissaan kuinka Erkki upotettiin isän suureen turkkiin, niin että parhaiksi nenänpää pisti esiin lakin ja kauluksen välistä. Kaisu ja Paavo piipersivät ympärillä, eivätkä juuri tienneet minne Erkin piti lähteä, sillä he olivat aivan pieniä nalliaisia vielä.
Vihdoin oli kaikki valmista, korit ja kapsekit reen perässä, eväskori vällyjen alla, sukset sidottu yhteen ja matkamies itsekin matkakunnossa. Ei auttanut siis muu kuin suudella isää ja äitiä ja kaikkia siskoja, hyvästellä palvelijat ja kömpiä rekeen pitkäkseen. Äiti lausui vielä viimeiseksi hyvästit, kun Heikki jo tarttui suitsiin ja valkoinen vanha Peku kiskaisee reen liikkeelle. …”Hyvästi, hyvästi..! Onnellista matkaa…! Kirjoittakaa pian minulle! …Älkää vaan jääkö junan alle!…Ei ei, hyvästi vaan!” —
Nyt hyppäsi Heikki kuskipukille, Peku nostaa päätä ja rupeaa hölkyttämään. Se tuntee kyllä, minne matka veisi, ei ollut ensimmäinen kerta, kun Peku sai näin kuorman Myllymäelle vetää. Jo kääntyy reki portista ulos, vallesmannin ikkunoista näkyy nenäliinan heilutusta ja parhaansa mukaan yrittää Erkki heilutella kättään isän suuren ja kankean turkin sisästä. — Tuossa näkyy nyt talvinen Koivumäki oikealla kädellä ja isän kamarin ikkunoista näkyy rakkaita kasvoja.
Kuuraiset koivut loistavat lumisen katon takaa, ja valkoiset pehmoiset hanget syleilevät taloa joka puolelta. Mutta vaikeaksi käy jo katsella kotiin päin, reki kun luistaa aika kyytiä Jänttiin ja Muittariin päin.
Täytyy nyt tarkastaa taas oikein tutkivin katsein ympärilleen, jotta kotokylän kuva oikein mieleen painuisi, kun vasta niin pitkän, pitkän lukukauden perästä sen taas näkisi…Jo tultiin maantienhaaraan. Sielläpä olikin jo Mansikkaniemen reki ja Weikon käsi heilui kuin joku karvainen karhunkäpälä sen pohjalta tervetuliaisiksi. Jopa kuului Mansikkaniemen Matin leveä huuto ”Hur sto ti till para, takkar praa! Helsatu knuppen para!” Mieli jo hiukan vilkastuu, onhan edes seuraa matkalla.
Jopa syntyy iloinen helkytys ja kilkatus, kun kaksi kuormitettua rekeä parittain lähtee kiitämään tasaisella maantiellä läpi Mannilan männikön. Helinin mäeltä näkyy vielä Koivumäki kaikessa kauneudessaan, ja näyttipä vieläkin siltä niinkuin nenäliinat olisivat lastenkamarin ikkunoista heiluneet. Äkkiä oltiin Myllymäen tienhaarassa, ja samassa katosi Koivumäkikin aivan näkyvistä, muhkeat lumipeitteiset männyt ja pilvehtivä talvinen taivas sekä Heikin selkä vaan ovat ympäristönä. Reet luistavat vaan edelleen. Jo tuli Matorannan mäki ja vihdoinpa hujauttivat hevoset alas Lossin jäälle.
Nyt oli Saarijärvi auttamattomasti jäänyt ja pitkä taival edessä, kovin pitkä ja vaikea. Kuinkahan taas olisi junassa täyttä!Varmaankin siellä vaivoin paikan itselleen saa… Mutta olihan kuitenkin hyvä, että oli niin varma vetäjä, Peku. Kyllä kulettaisi kunnialla talon vanhimman pojan Myllymäelle Heikin ohjaamana. Nyt nousevat hevoset raskaasti Rostun jyrkkää mäkeä, Heikki ja Matti kävelevät vierellä. Matti pitäen remakkata puhettaan ja sytytellen piippuaan, Heikki paperossintynkä hampaissaan. Jo tultiin mäen harjalle, hyppäys vaan, ja Heikki oli pukillaan ja Peku juoksussa. Nyt jäi viimeinenkin Saarijärven seuduista jälkeen… Mieli alkaa hiukan painua. Merkillistä, että pyrkii niin nielettämään ja nielettämään, ja silmät hiukan samentumaan, vaikka kuinka koettaa purra hammastaan ja karaista mieltään. Ja vaikka tiesi tulevansa mummin ja Lydi-tädin luo. Mutta raskasta oli vaan olla, kurkussakin niin karvasteli ja painoi. Taivas rupesi tummumaan, metsä näytti lumivaipassaan niin juhlalliselta ja vakavalta, eipä vaan maksustakaan olisi lähtenyt sen syliin astelemaan. Oli tullut jo talvinen illan hämärä…mustalta näytti jo Mansikkaniemen kuorma, mustalta varjokuvalta harmaalla pohjalla. Ja kulkuset helisivät ja soivat niikuin ne vaan metsässä tekevät. Parasta on vetäytyä enemmän reen pohjalle vällyjen sisään ja yrittää nukkua…Reki narahtelee ja natisee ja kulkuset soivat.
Äkkiä kuului kaikuva ptrrruuu… ja koiran haukku. Ja reki pysähtyy äkkiä. Siis on päästy Wäätäseen vihdoinkin. Ja kiire on päästä esiin vällyjen alta, mutta kovin on ruumis kankea, ei auta muu kuin nauraen huutaa Heikkiä avuksi. Veikko seisoo jo rappusilla hohottaen täyttä kurkkua ja näyttää ihan karvaiselta peikolta.
Paha on kompuroida pimeässä eteisessä, mutta kohtapa aukeaa ovi, ja Wäätäsen emännän tutut kasvot näkyvät kamarin ovella. ”No johan nuo pojat taas tulivat, no terve, terve!”
Ja emäntä auttaa turkit, huivit ja huopasaappaat pois päältä. Tuttu on tämäkin huone, tuo leveä sänky tuossa, tanakka kiikkutuoli, aikataulu ja kello kaapin yläpuolella ja rapattu uuni nurkassaan. Mutta kankea on ruumis, pitää ihan mennä räiskyvän pesän eteen seisomaan. Ja pian alkavat pojat rymytä keskenään, Weikko varsinkin on valmis jytyämään. Mutta pian on eväs pöydällä, kuumat kahvit ja maidot edessä ja leuat täydessä työssä…Emäntä on sitten hyvä ja kahtoo, että rengitikin soavat kaksi kuppia. Ja eväskorista otetaan esiin pari torttua Heikin ja Matin suun varalle. Vähitellen on ruumis ravittu ja aikaa riittää juosta tuvat ja tallit, sillä Peku ja Mansikkaniemen hevonen syövät vielä. Mutta kohta seisovat reet taas lähtövalmiina. Varustukset päälle vaan ja rekeen aika kyytiä, ja nyt hyvästi peittoon, sillä onpa viimeinen taival ja lunta on alkanut ripotella öinen taivas. Kumma että hevoset näkevät juosta lainkaan, mutta aika vauhtia ne laskevatkin ulos Wäätäsen kujalta, päin Myllymäkeä. Kylläpä antavatkin mennä oikein huimaa kyytiä, ihanpa huikaisee jaloissa, ja kulkuset kilkkaavat ja kalkkaavat kiivasta tahtia. Vähitellen kuitenkin alkaa tuo tavallinen rauhaisa juoksun hölkkä… Pimeä on taivas ja mukavalta tuntuvat raskaat lumihiutaleet kun ne aivankuin piilosta hypähtävät silmille. Niin vaan kuluu verkkaan mutta varmasti taival. Joskus kaikuu Mansikkaniemen Matin remakka ääni ja nauruun täytyy kaikkien puhjeta, Matin ruotsin kieli kun on niin erinomaista. — Rupeaa kuulumaan kaikuva aisakellon ääni, posti tulee siis vastaan.— Kilometri kilometriltä vaan samaa pimeätä, metsiä ja havuja ja lunta. Jopas näkyy Helvekankaan talot. Nyt otetaan loppuspurtti, mieli oikein piristyy. Hevoset tiukentavat juoksuaan, Veikko jo huutaa hurrata. Nyt käy kulku nopeasti, reki hyppii vaan tiellä. Kylläpä tuo Mattikin ajaa, mutta antaa mennä vaan! Hehei! Jo näkyy kirkkaita valoja. Antaa menna vaan, huraa! Jopa tullaan ratavallille, ruumis oikein jännittyy: ei suinkaan vaan kuulu junaa!
Ei, portit auki vaan ja yli. Aika kyytiä sitten ohi Wiikin talon ja alas asemalle liiterin taakse! Nyt ollaan perillä!
Uudelleen ylös reestä ja asemahuoneeseen riisuutumaan. Puolihämärää on asemalla, ei yhtä sielua liikkeellä. Komannen luokan odotussalin penkeillä makaa miehiä kuin pientä rahaa, asemamiehiä useimmat, ja kuorsaukset kaikuvat ikävästi hämärässä salissa. Kukaan ei huomaa tulokkaita eikä huolikkaan huomata. Nyt riisutaan turkit ja saappaat, palttoot ja kalossit vaan saavat jäädä ylle. Rengit kantavat käsitavarat sisään. Sitten riennetään liiterin taakse hevosia hyvästelemään ja kyydistä kiittämään, sillä ne viedään nyt yökortteeriinsa.
Aika on pitkä, kovin pitkä. Kunpa edes rengit pian tulisi takaisin. Ja nuo asemamiehetkin töröttävät ja kuorsaavat kuin mitkäkin. Jo palaavat Heikki ja Matti, asemamiehet nousevat ylös ähkäten, ratavahdit tarttuvat lyhtyihinsä, ja lyhtyjä ja lamppuja ruvetaan sytyttämään. Jopa avataan toinenkin luokka, ja sen epäystävällisen ja unisen näköinen hoitajatar laittelee tarjoilupöydän kuppeja ja pannuja kuntoon.
Yhtäkkiä kuuluu pitkä vihellys ja etäinen jyminä. Rengit tarttuvat tavaroihin ja riennetään ulos asemasillalle. Tuoltapa näkyy kolme tulista silmää, ja rautahepo ryskäten ja tohisten töytää näkyviin pimeästä yöstä.
Maa tärisee oikein kun juna saapuu asemalle ja paljo on vaunuja, paljon.
Hypätään ensimmäiseen kolmannen luokan vaunuun, ummehtunut ilma leyhkää vastaan, ja harmistuneina katsovat vaunussa olijat uusia matkustavia, täyttä ilmankin kun on. Ei kukaan antaisi pienille pojille penkillään sijaa, mutta Heikki nostaa vaan ihmisistä huolimatta kapsekin hyllylle, ehkäpä siitä sijakin taas löytyy.
Junakello soi jo toisen kerran… ulos siis vaunusta. ”No hyvästi nyt vaan Heikki, sano terveisiä! ”No hyvästi, hyvästi, onnea vua” ”Hyvästi Matti!” ” Hyvästi, hyvästi, helsatu knuppen para! Ha ha ha!”
Juna viheltää kimakasti ja alkaa raskaasti liikkua. Heikin ja Matin haamut näkyvät asemasillalla ja lyhdyt läpättelevät lumihiutaleitten läpi. Vauhti lisääntyy, kylmä, kostea viima tunkee luihin asti.
Parasta on mennä vaunuun, ehkäpä siellä pääsee jossain istumaan… Kaukana, painavan kaukana on koti, kaukana Saarijärven kotosilla mailla, se on sentään toista, kuin tämä juna joka nyt kiidättää meitä Helsinkiin läpi synkkien korpien….
Sellaista se oli ennen kun Erkki matkusti kouluun Koivumäeltä. Ja olipa se siihen tapaan vielä silloinkin kun Matti ja Harry alkoivat koulunsa.
Mutta nyt on jo toisin, matka ei ole enään pitkä, eikä niin raskas…mutta se onkin toisenlainen.
Ja muuttunut on Saarijärvikin! Ei edes Masikkaniemen Mattikaan huutaisi matkalla”Hurstortetill, helsatu knuppen para!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti