Ajan poluilla / prologi

39.11.1939. Tuskin kouluaamu Lapinlahden kansakoulussa oli päässyt alkamaan, kun sireenien viiltävä ääni leikkasi hiljaisuuden luokissa. Lapset lennähtivät paikoiltaan ja kurkottivat ikkunoihin. Levottoman hämmennyksen keskeytti opettaja, joka  kertoi vakavin ilmein, että kyseessä on ilmahälytys. Ja että koulutyö loppuu tähän, ja lasten on kiirehdittävä kotiin. Suomi on nyt sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Myös yhdeksänvuotias Matti otti reppunsa ja lähti  kotia kohti. Näin varmaan tapahtui.

Seuraava ilmahälytys kuultiin kolmelta iltapäivällä. Otettiinko se kotona jo vakavasti? Siirryttiinkö heti kellarin pommisuojaan? Antti muistaa, että hänet nostettiin kylpyammeeseen turvaan. Hän oli vasta kolmevuotias, mutta muistaa tämän.  Entä Matti?

Matti  livahtaa pihan  porttikongista Eteläiselle Rautatiekadulle ja jää tähyilemään taivaalle. Hän on lentäjän poika, hän haluaa nähdä. Ja pian Matti saakin nähdä jotakin, joka piirtyy mieleen ikiajoiksi.
   Taivaalta kuuluu lähestyvää jylinää. Korkea kotitalo peittää näkyvyyden. Matti kiirehtii Malminkadun kulmaan, mistä näkee kauemmas.  Lentokone tulee näkyviin, heti toinen ja kolmas. Viisi, kuusi jylisevää konetta kiitää hirvittävän matalalla kaasukellojen kohdalla, ja jotakin alkaa tipahdella niistä alas. Pommeja, ne ovat pommeja! Kuuluu jyrähdyksiä, räjähdyksen ääniä samalla kun koneet jatkavat matkaa  luoteeseen.  Matti jää silmät suurina tuijottamaan niiden jälkeen. Savuja tupruaa siellä täällä, hälytyssireenit ulvovat.

Pian seurasi Helsingissä evakuointikäsky , ja äiti poikineen muutti Kiskon pitäjän Mommilan kartanon muonamiehen mökkiin, jossa poikia odotti uudet seikkailut. Välirauhan synnyttyä palattiin kotiin.

Kyselen Mattiveljeltäni lisää tietoja noista ajoista. Perhe kolmine poikineen oli muuttanut  Santahaminan paratiisista  kaupunkiin vuotta aikaisemmin.  Isä oli siirtynyt Ilmavoimista siviilitoimeen, varmaan aavistamatta miten pian joutuisi taas kutsutuksi palvelukseen. Lapinlahdenkadun komeasta talosta löytyi vuokrahuoneisto, joka miellytti perheenpäätä,  ja perhe muutti sinne v.1938. Matti muistaa äidin purskahtaneen itkuun ikkunoiden  ääressä: Marian sairaala, hautakiviveistämö, arkkuliike, hautaseppelekioskit, Hietaniemen hautausmaa... Santahaminaan jäivät kiehtovat leikkitantereet, mutta seikkailunhaluiset pojat löysivät pian uusia. Minun tarinani  kalpenevat Matin muisteluiden rinnalla. Enhän minä edes kiivennyt  katolle koskaan...

Minä astuin mukaan tarinaan jatkosodan aikana Helsingissä, Mehiläisen sairaalassa, elokuussa 1942. Pojat olivat maalla kesälaitumilla. Kaksitoistavuotias Matti kertoo kirjeessään äidille, miten maalaistaloon on syntynyt sieviä porsaita. "Olisipa mukavaa nähdä jo pikkusisko. Mahtaako se olla yhtä nätti kuin porsaat?"

Helsingin suurpommitukset  alkoivat helmikuun 6.-7. päivien välisenä yönä 1944. Ilmahälytys keskeytti meidänkin kodin iltatoimet. Äiti sieppasi unisen Marjatan syliinsä ja hoputti 7-vuotiasta Anttia kiirehtimään. Nyt oli painuttava kellariin, pommisuojaan naapurien kanssa. Antti muistaa hyvin  räjähtävät  äänet ja tunnelman kellarissa. Valonväläys tuntui sinkoutuvan seinien läpi, kun aivan lähelle osui pommi. 

Missä Matti? Hän on Eteläisellä Rautatiekadulla tähyilemässä yön pimeyteen. Ja taivainen näytelmä alkaa neljätoistavuotiaan silmien edessä.
      Valokeilat pyyhkivät mustaa taivasta. Nyt osuu valo matalalla lentävään pommikoneeseen, ja seuraa sitä pitkän aikaa. Koneita ilmestyy  valoihin yhä lisää kadoten pimeyteen. Jatkuva  jylinä, ilmatorjunnan räiske ja pommien räjähdykset  säestävät  valtavaa näytelmää. Tämä ei ole elokuvaa, tämä on totta.
      Nyt osui pommi lähelle!  Savuverhon hälvetessä Matti näkee, että Leppäsuon  koiratalo on kadonnut lumisesta maisemasta.  Koiria, hienoja rotukoiria juoksee vauhkona siellä täällä, Leppäsuolla, junanradalla, Lapinlahdenkadulla. Perässä kennelin emäntä juoksee ja itkee: - Ottakaa kiinni,  ottakaa omaksi, saatte  pitää,  ottakaa kiinni!
      Näytelmän päättyessä kotitalo näyttää aavemaiselta. Mustista ikkuna-aukoista liehuvat verhot kuin liput yötuulessa. Ikkunanlasit ovat säpäleinä kadulla.

Ensimmäisen pommitusyön jälkeen Helsinki evakuoitiin, ja meidän perheemme muutti Hämeenlinnaan. Antti aloitti koulunkäynnin, Matti liittyi vapaaehtoisena armeijaan palvellen Ilmavoimien Viestikoulun varastomiehenä. Isoveli Juhani oli jo aikaisemmin aloittanut palvelun ilmatorjuntayksikössä. Isä oli siellä jossakin.

Sodan päätyttyä palattiin Helsinkiin. Kotitalo Lapinlahdenkadulla oli jäänyt ehjäksi, mutta ympärillä oli runsaasti tuhoja. Ne oli saatu korjatuksi, ennen kuin pieni Marjatta alkoi tarkkailla ympäristöään.

Hämmentävää, etten tiedä noista ajoista paljoakaan. Vain muutama vuosi erottaa niistä jotka muistavat. Siksi halusin liittää tämän esinäytöksen omiin seesteisiin muistoihini, osaksi tässä blogissa kertomaani lapsuuskodin tarinaa 'Ajan poluilla'.

Matti ja minä Hämeenlinnassa 1944

Ajan poluilla 7 / Lapsuuden loppu

Jatkoa: Vierailu lapsuudenkodissa

Vieläköhän uuni on paikoillaan? Kyllä se onkin kaunis, mitä puhtainta jugend-tyyliä. Iloitsen jälleennäkemisestä. Värit on ollut vaikea palauttaa mieleen. Jokaisella seinällä on ovi, juuri kuten muistin. Tämä ovi avautuu välikköön. Oikeanpuoleisen seinän takana on avara keittiö kodin sydämessä, mistä näkyy tämän takkahuoneen läpi saliin asti.

Takkahuone 2009

Sama huone ruokasalina 1955

Etsin albumeistani kuvaa uunista, ja tässä ainoassa sen voi havaita. Olisikohan jonkun nimipäivät, kun  kahvipöytä on katettu ruokasaliin? Mummin maalaama posliinivati seinällä on nyt minun aarteeni. Ovesta häämöttää eteisen läpi makuuhuone, missä 'Mukelo' on päiväunillaan. Äiti on juuri haukannut korvapuustia, ja silmät sanovat :- Paavo, ota jo se kuva!  Mutta kenelle Armi hymyilee? Kuka kumma on seurassamme? Käsi ei näytä Matin  kädeltä. Hänellä olisi sotilaspuku, sillä hän oli tuohon aikaan suorittamassa asevelvollisuutta. Nuori perhe kuului sen vuoden ajan meidän ruokavahvuuteemme. Ehkä arvoitus vielä ratkeaa.
       Jo kolmetoistavuotiaana pidin kovasti kahvista, ilman sokeria ja kermaa. Olinkin  alkanut hoikistua, mistä olin mielissäni. Vielä kun kasvaisin pitemmäksi. Minä ja Anja olemme luokan lyhkäisimmät, aina ensimmäisinä jonossa. Nyt on ylläni sininen leninki, mutta vaatekaapista löytyy myös farmarihousut. Niitä ei tietenkään sopinut käyttää koulussa.

Perhe pieneni. Kolme isoveljeä olivat lähteneet kukin vuorollaan omaa elämää rakentamaan. Minä liityin Anjan kanssa seurakuntanuoriin, ja Bullankulmalle taisimme rientää monena iltana viikossa. Asunto kävi kovin suureksi ja tyhjäksi. Tuohon aikaan muuttui talon yhtiöjärjestys. Siitä tuli osakeyhtiö 1958.  Isän sairastuminen varjosti tulevaisuutta.

Olin 15-vuotias, kun muutimme pienempään asuntoon, alempaan kerrokseen, eri rappuun  samassa rakennuksessa.  Lapsuuden lumous jäi sinne ensimmäiseen kotiin ja kätkeytyi syvälle mielen pohjaan. Muuton kynnyksellä kirjoitin päiväkirjaani tunteellisen vuodatuksen.

Isäni kuollessa olin  16-vuotias, ja asuin äitini kanssa alemmassa  kerroksessa kunnes sain opintoni päätökseen ja solmin avioliiton. Siitä alkoi seuraava osa seikkailuun nimeltä elämä. Niin alkoi myös äidilleni, joka muutti pieneen viihtyisään asuntoon Haagassa, sai uusia ystäviä, retkeili ja matkusteli. Hän sai seurata jälkipolvien varttumista ja karttumista perheen rakastetun keskushenkilön näköalapaikalta  103 vuoden korkeaan ikään asti.


Päätän siis vierailun tähän, lämpimin kiitoksin. Kiitos että avasitte kotinne ovet minulle, vieraalle, ja että saimme tutustua. Kiitos myös Kristel Sarlinille tapaamisesta ja historiikista. Satavuotias  talo Pilkkasiiven korttelissa on yhteinen mielenkiintomme kohde. Iloitsen myös siitä, että kaikki näkemäni on niin kaunista, ja arvostuksella vaalittua. Seuraan talon tulevia vaiheita kiinnostuneena. Se on minulle kaikista Helsingin komeista taloista arvokkain.

Löysinkö lapsuuskotini? Kyllä ja ei. Puitteet ovat tallella, ja monet yksityiskohdat avasivat  muistojen tulvan. Näyttämön lavasteet ja esiintyjät ovat vaihtuneet, sain ihailla kaikkea katselijan paikalla. Tilan täyttää nyt uusi  kodin henki, joka ei ole seinissä, ei esineissä. Me olimme vuokralaisia, mikä tuohon aikaan oli virkamiesperheissä tavallista.  Koti oli turvallinen elämän keskipiste. Minun lapsuudenkotini sijaitsee ajan aineettomassa tilassa, minun ikuisuudessani. Vasta aikuisena ymmärsin, miten toisenlaisessa ajassa elettiin vielä minun syntymäni aikoina. Kaikki kolme veljeäni ovat kokeneet kodin turvan järkkymisen pommien tehdessä tuhojaan Helsingissä.

Isä ja minä 1943

Ajan poluilla 6 / Kotiläksyt

Jatkoa: Vierailu lapsuudenkodissa

Keittiö on nyt kodin sydän, sen keskipisteessä.  Sieltä näkee takkahuoneen (meillä ruokasali)  läpi saliin asti. Keittiön ruokapöytä on ikkunan ääressä,  ja siitä aukeava näkymä, korkea talo, on paikallaan. Kissat varmaan tarkkailevat ikkunanäkymiä mielellään, kun taas palaavat kesälomaltaan.

Keittiön pöytäryhmä  ikkunan ääressä 2009

Oppikoulun ekaluokkalainen saman ikkunan ääressä 1953

Meillä oli tässä aluksi vanhempien makuuhuone, ja myöhemmin minun huoneeni. Meilläkin makuuhuoneet vaihtoivat usein  paikkaa. Peiliovet tästä huoneesta ruokasaliin pidettiin suljettuina. Työpöytä vaikuttaa tutulta, sillä sen tyypillinen järjestys on säilynyt korkeaan ikään asti...  Ja tuo nukke! Nytpä muistan, valmistimme käsityötunnilla nuken ja sille vaatteet. Pää ostettiin jostakin lelukaupasta. Miten lapsellista se olikaan 11-vuotiaan mielestä. En ollenkaan pitänyt käsityötunneista, mitä aikuisena olen suuresti ihmetellyt.
     Helsingin Taidevärjäämön verhot kätkevät  vastapäisen talon ikkunat.  Ensimmäiset Mummin lahjoittamat verhot aiheuttivat melkoisen järkytyksen:  Kuvioiden kohdalle alkoi siellä täällä ilmestyä reikiä! Sellaista voi sattua rohkeille pioneereille. Täsmälliset tiedot olen etsinyt vasta aikuisena: Mummin värjäämössä kokeiltiin ensimmäisinä Suomessa uudenlaista ruiskumaalaustekniikkaa, ja käytetyt kemikaalit reagoivat valoon yllättävällä tavalla. Nämä kuviot jo pysyvät, sillä sittemmin siirryttiin käyttämään filmipainantatekniikkaa ja turvallisempia materiaaleja.

On jo pimeää. Vastapäisen talon ikkunoista voimme nähdä sisään toisten huoneisiin kuin näyttämölle, ja siitä äitini ei pitänyt ollenkaan. Minua kiinnosti vain Helkan ikkuna. Hän ilmestyi toisinaan parvekkeelle, elehdimme ja vilkuttelimme. Minusta se oli hauskaa. Helka nähtiin usein meillä, ja minäkin vierailin hänen kodissaan. Mutta huomenna tapaan Anjan, uuden luokkatoverini. Hän asuu saman kadun varrella  (ja muuttaa myöhemmin tähän samaan taloon!) Kuljemme yhtä matkaa kouluun. Kaikki välitunnit vietämme yhdessä, ehdottomasti.

   Antti kurkistaa ovesta: - Sinun vuorosi tiskata.  Kumarrun tiukasti läksyjeni puoleen. Läksyt ovat juuri nyt hyvin tärkeät.

Ajan poluilla 5 / Keittiössä

Jatkoa: Vierailu lapsuudenkodissa

Vierashuone 2009,  entinen keittiö + palvelijanhuone

Neidonkammari 1956

Välikkö on nyt valoisa, viihtyisä ja lyhyt. Kylpyhuone on laajentunut saunaksi, keittiö on muuttanut muualle ja  entinen  on pienentynyt vierashuoneeksi. Yritän sovitella näkymää muistoihini. Ikkunat ovat paikoillaan, ja niistä aukeaa sama maisema kuin ennenkin: korkeiden talojen reunustama piha. Tuo viimeinen ikkuna kuului komeronkokoiseen palvelijanhuoneeseen, minun neidonkammariini. Isän avustamana sisustin sen itselleni neljätoistavuotiaana. Valokuva on kovin haalistunut  ja kapea, turvaudun sen lisäksi muistoihin, digitaaliseen  liimaan ja saksiin.

Menen ajassa taaksepäin. Palvelijanhuone toimii varastotilana. Ikkunan vieressä on ruokakomero, joka talvella on jäinen, kesällä lämmin. Ainakin maitokaupassa on käytävä joka päivä. Olen jo tiskannut maitokannun, sen jälkeen lautaset.

Mutkikas pimeä välikkö johti keittiöön. Välikköä oli syytä pelätä pimeän tultua, siellä kummitteli! Oli pysyttävä tiukasti peiton alla. Isoveljet minua näin opastivat.

Kaksioistavuotiasta tiskaajaa huvittaa lapsuusmuistot. Enää ei pelota ollenkaan.
Keittiössä juotiin aamukahvit, ja myös syötiin arkena. Kaasupoletteja oli hauska pudottaa seinällä olevan mittarin aukkoon. Poletit loppuivat toisinaan, silloin niitä lainattiin naapurin tädiltä. Aikuiset puhuivat pula-ajasta - sana jonka muistan lapsuuden hämäristä. Normaalielämään kuului kortit ja kupongit ja vaatteiden kierrättäminen. Makeisia en muista juuri nähneeni. Toisinaan tein itselleni 'mössöä' kaakaosta, kaurahiutaleista, voinokareesta ja sokerista, ja nautiskelin hitaasti nuoleskellen teelusikalla, sohvan nurkassa kirja seuranani. Äiti kertoi , miten oli joskus vaikeaa kypsytellä ruokia heikolla kaasuliekillä. Omaan mieleeni ei muistu mitään vaikeuksia. Paitsi että jouduin joskus tiskaamaan. Siitä piti Antti huolen, ja näytti myös itse hyvää esimerkkiä. Äiti olisi ehkä hemmotellut minut pilalle ilman veljen komentoa.
      Tiskivesi meinaa jäähtyä hamstereita katsellessa. Poikaset tungeksivat juoksupyörässä ja kipittävät vimmatusti. Varmaankin ne hankittiin lohdutukseksi, kun en saanutkaan melkein luvattua koiranpentua. -  Ei koiria!  Näin oli talon omistaja, leskirouva Dahlström säätänyt. Kirjoitin päiväkirjaani katkeran vuodatuksen.

Keittiön ikkunasta näen Anjan ikkunan! Se on korkealla yläpuolellamme, ja sieltä näkee kauas yli kattojen. Kattojen valtakunta on mielestäni hyvin romanttinen. Aion piirtää sen joskus. Milloin perhe muuttikaan taloomme? Nyt voimme helposti hakea toisiamme vuorotellen koulumatkalle. Anjan kotona tutustuin uuteen ihmeeseen: televisioon. Siellä istummekin silmät pyöreinä seuraamassa lähetyksiä  niin paljon kuin kerkiämme muilta riennoilta.

Löysin laatikoistani vanhan negatiivin Anjasta Leppäsuon maisemissa, ja yritin nyt siitä muokata digitaalisesti positiivikuvan.
Harrastin jo tuohon aikaan valokuvausta, ja isä opetti minulle kuvien kehittämistä kylpyhuoneeseen rakennetussa pimiössä.
 Onkohan Anjalla tästä kuvasta vielä kopio tallella? Täytyykin kysyä.

Ajan poluilla 4 / Kaupunkilapset

Jatkoa: Vierailu lapsuudenkodissa

Kotipihalta alkoi maailmanvalloitus.  Näkymä vierashuoneen
ikkunasta 2009. Ennen oli tässä keittiön ikkuna.

Lapinlahdenkadulla isän kanssa

Yläkertaan muutti Lilu. Tapasin hänet rappukäytävässä, ja päätimme heti ryhtyä ystäviksi. Hän oli minua vuotta nuorempi, viisivuotias. Lilun luona ikkunoista näki merelle asti.  Oi, meillä oli nyt suuri koti, yläkerta ja alakerta! Ja  kummallakin oli turvallinen, hymyilevä äiti aina kotona. Isoveljiä meillä, isosiskoja ja veljiä heillä, väkeä menossa ja tulossa, ääntä ja elämää.
     Aika varhain saimme ulkoilla ilman huoltajaa;  jo ennen kouluikää tutkimme ympäristöä omin päin. Seurapiiriin liittyi muitakin  naapuruston lapsia. Piirsimme liidulla pihan asvalttiin, kiipeilimme junanratakuilun jyrkillä rinteillä ja kuljeksimme kaduilla. Itse tein retkiä myös yksikseni, ja aina lopuksi kiersin korttelin. Näin ei tarvinnut valehdella äidille, joka kysyi missä olin ollut. - Kiersin korttelin!

Joskus aamulla kajahti pihalta huuto -Peerunoita! Peerunoita! Äidit ja apulaiset riensivät alas vasuineen, ja kaupanteon jälkeen mies hevosrattaineen siirtyi seuraavaan pihaan.

Isompana oli toisinaan minun vuoroni käydä tyhjentämässä likasanko suureen komeroon rappujen alla.  Lilun äiti neuvoi, että munankuoret on aina rikottava, ennen kuin ne viskaa likaämpäriin. Muuten pienet peikot purjehtivat niillä takaisin. Tempaisin päättäväisesti oven auki, peräännyin kuullostelemaan rottia, ja sitten valutin nopeasti likaämpärin sisällön  tunkioon, pidätellen sisäänhengitystä. Puuh, ovi kiinni äkkiä! Aika ajoin hevoskärrit kolistelivat pihaan, ja haiseva möhjä lapioitiin pois komerosta.

Porttikongista pääsi Eteläiselle Rautatiekadulle, missä leikkialue pian laajeni. Radan toisella puolella, Leppäsuolla, aidan takana levittäytyi salainen puutarha: Steniuksen kauppapuutarha. Hiiviskelimme siellä kuin varkaat ja vakoojat varmoina siitä, että pääsy oli lapsilta kielletty.
       Yritän etsiä kuvaa. Viimein löytyy vanha negatiivi, josta yritän digitaalisesti muokkaamalla  saada selvää. Muistikuvani ovat hiukan toisenlaiset, mutta tunnistan kyllä puutalon ja kasvihuoneet. Tietysti kesällä puut ja pensaat antavat tuuheutta, tässä on talvi. Etualan vuorimännyn oksilla kiikuin yläkerran Mirjan kanssa. Vai oliko se Lilu, tai ehkä toisen rapun Riitta?

Vanha negatiivi ikkunanäkymästä

Kävin rohkeammaksi, kun tutustuin puutalossa asuvaan itseäni hiukan vanhempaan tyttöön. Vieläkin tunnistaisin vanhan puutalon ominaishajun. Kiipeän narisevia portaita yläkertaan, avaan lukitsemattoman oven.  Silmieni eteen avautuu hämäränä näkynä sekava huone, vieraita ihmisiä, vaatekasoja. Lattialla leviävän lammikon keskellä istuu pikkuvauva, ja napittaa  minua vakavana. Niiaan hellan ääressä hääräilevälle tädille, ja pyydän uutta ystävääni ulos seurakseni. Nyt voimme käyskennellä puutarhan poluilla avoimesti,  piileksimättä. Meillä on paljon puhuttavaa.  Muistikuva päättyy tähän. Tuo tyttö katosi elämästäni. Äiti luultavasti kielsi minua leikkimästä hänen kanssaan, kun kuohuksissani kerroin millaista valistusta olin tytöltä saanut. Muistan silti, aiheena oli synnytys, joka tarjoiltiin verisenä kauhutarinana. Äiti joutui yllättäen ratkaisemaan, miten voisi valistaa pikkutyttöään  lempeämmin, ihanteellisemmin. Hän selviytyi siitä oikein hyvin.

Mutta Lilun kanssa jaoimme vielä monet seikkailut, kunnes yläkerran perhe muutti Tampereelle. Silloin olikin jo Anja muuttanut meidän taloomme, korkealle ylimpään kerrokseen. Aloitimme yhdessä oppikoulun 11-vuotiaina.
        Anja ei ole hävinnyt elämästäni. Yhä näemme toistemme silmistä kurkistelevan tyttösen. Voimme vertailla muistikuvia näistä leikkitantereistamme.

Ajan poluilla 3 / Isän akvaariot

Jatkoa: vierailu lapsuudenkodissa

Vuodet eivät ole kutistaneet salia. Se on avara ja valoisa. Sisänäkymä jatkuu ruokasalin läpi kodin sydämeen, keittiöön asti. Vain yksi seinä on ehjä, sillä sen suuret peiliovet viereiseen huoneeseen on  remontissa peitetty umpeen. Moderni seinätekstiili on löytänyt siitä paikkansa. Seinän takana on tilava makuuhuone. Lennokas tuoli houkuttelee istahtamaan erkkeri-ikkunoiden ääreen, joista näkee kauas taivaanrantaan. Radanvarteen on kasvanut korkeita puita, jotka ohjaavat katseen liikenneristeyksen yli vehmaaseen Hietaniemen kirkkopuistoon. Steniuksen kauppapuutarha on siirtynyt muistoihin, samoin hautakiviveistämö ja kukkakioskit.

Salin nurkkaus  2009

Salin nurkkaus 1950-luvulla, kuva Paavo G. Waris

Huomaan vihreistä ikkunanverhoista, että nyt on talvikausi. Äidin valmistama  art deco-henkinen ryijy kätkee oven. Ryijystä minulla onkin tuoreempia kuvia, sillä se löytyy nyt omalta seinältäni.  Seinän takana on varhaisimmissa muistoissani poikienhuone, jonne minun sallittiin joskus hiippailla kuuntelemaan  Antin ja hänen kaverinsa kitaransoittoa, mikäli pidin suuni kiinni. "Oli Kolmisormi-Smythe, oli Reikärauta-Brown Ja tapahtumapaikkana oli Jacksonville Town..." Pidin suuni kiinni, mutta hypin tuolissa innoissani.
        Erkkerisyvennykseen on sovitettu pöytä, missä äidin huonekasvit kurottelevat ilta-auringossa. Akvaarioita on nyt neljä, ja joskus vieläkin enemmän. Pääsen usein mukaan lyhyen kävelymatkan päästä löytyvään  Kobylinin akvaarioliikkeeseen valitsemaan isän kanssa uusia jännittäviä lajeja ja hienoja vesikasveja. Isän lempituoli on tässä salin nurkassa. Kohta hän käärii hihat, levittää sanomalehtiä parketille ja alkaa puhdistaa akvaarioita. Minäkin saan auttaa. Pitkään varteen kiinnitetyllä partakoneenterällä on hauska kaapia vihreää levää lasipinnoista. Lehtikalat, taistelukalat ja seeprakalat näykkivät levähiukkasia, ja sylkevät ne pettyneinä pois. Monnit hassuine viiksineen pöllyttelevät pohjamutia. Isä lappoaa likavettä ämpäreihin ja lisää puhdasta tilalle. Minä en uskalla imaista kapean lasiputken päästä likavettä liikkeelle... Isä tekee sen tottuneesti.
       - Paavo, miksi juuri nyt? Juuri kun olen siivonnut vieraita varten! Lattiatkin olen vahannut!  Harvoin kuulin äidin korottavan ääntään, mutta nyt taitaa olla tosi kyseessä...

Ajan poluilla 2 / Joskus unet toteutuvat

Vierailu

Soitin ovikelloa sydän takoen. Olin juuri vienyt kukat sukuhaudalle, minne äitini uurna oli keväällä laskettu. Olin kulkenut hautausmaan portista  kohti tuttua, komeaa taloa ja noussut vanhanaikaisella korihissillä oikeaan kerrokseen. Nyt olin yli viidenkymmenen vuoden jälkeen muistojeni ovella. Tiesin kokemuksesta, miten lapsuuden leikkipaikat kutistuvat, jos ne saa aikuisena nähdä. Tiesin, että lapsuudenkotiin ei ole paluuta kuin unissa ja muistoissa. Silti mielenkiinto ja uteliaisuus oli poltellut mieltäni  kulkiessani tuon korkean talon ohi ja vilkuillessani sen  erkkeri-ikkunoita: Kukahan siellä asuu, miltä siellä näyttää  nyt?  Olinko siis nyt niin häikäilemätön, että menin vain soittamaan entisen kotini ovikelloa? Ei, enhän toki. Suomalainen tapakulttuuri ja oma ujouteni on rakentanut korkean muurin.

Kaikki alkoi  kirjoituksesta vanhassa blogissani syksyllä 2008: Olen unessa useasti. Tuohon aikaan vierailin usein Helsingissä,  tapaamassa vanhenevaa äitiäni hänen pienessä viihtyisässä Haagan-kodissaan. Kirjoitus osui Google-haun haarukkaan kesällä 2009 ja löytäjä otti minuun yhteyttä.  Hän oli vaimoineen ja kissoineen asunut kolme vuotta tuossa talossa Lapinlahdenkadun varrella, ja oli kiinnostunut sen historiasta ja arkkitehtuurista. Tunnistimme huoneistonkin täsmälleen samaksi! Kirjeenvaihto johti tapaamiseen johon osallistui myös taloyhtiön puheejohtaja, rakennuttajan tyttärentytär  Kristel Sarlin.

Vasta nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua vierailusta,  saan purettua kokemuksen tekstiksi, ja aion julkaista tässä blogissa, kuten edellisessä kirjoituksessa lupaan.

Eläinpsykologiassa  kerrotaan leimautumisesta. Kuoriutuessaan linnupoika leimautuu emoonsa ja elinpaikkaansa. Kenties ihmisen lapsi leimautuu myös. Mehiläisen sairaalassa synnyttyäni pääsin suureen, avaraan kotiin, missä katto oli korkealla, ja salin ikkunoista näki kauas Hietaniemen hautausmaan vehreän puiston yli. Huoneita oli monta, ja jokaisessa leveäksi avautuvat peiliovet. Ruokasalissakin ovia oli joka seinällä. Aina muuttaessamme olen salaa etsinyt kotia, jossa on katto korkealla.

Ovi avattiin.Ystävällisen tervetulotoivotuksen saattelemana siirryin eteishallista saliin, ja luultavasti mykistyin näkemästäni. Suuri sali kylpi valossa, ja katto oli aivan yhtä korkealla kuin lapsuudessani. Näkymä oli melkeinpä avarampi kuin muistin, sillä ikkunaseinien arkkitehtuuria ei ollut peitetty verhoilla. Suuret huonekasvit  toistivat  Hietaniemen hautausmaan yli jatkuvaa vehreyttä. Toinnuttuani riitti kysyttävää ja kerrottavaa, puolin ja toisin.  Huomasin pian, että koti oli sisustettu sen historiallista  luonnetta  kunnioittaen uuteen aikaan. Sainkin hämmästellä esittelykierroksella, miten huoneet olivat vaihtaneet paikkaa ja saunallekin löytynyt luonteva tila. Kunnostettu ja lakattu tammiparketti oli sama, jota äidin opastuksella kauan sitten opettelin vahaamaan. Muistan tuoksun, siitä tulee mieleen joulu.  Otin runsaasti kuvia, ja talonväen luvalla julkaisen niistä muutamia.

Salinäkymä 2009

Salissa, kuvaaja Paavo G.Waris 1952
Vasemmalta: Ilmari Kalkkinen, Heikki ja Jyrki Utela, Toini Waris, Katri Kalkkinen, Marjatta Waris,
Kaisu Utela, Jorma Utela. Takana Matti Waris, edessä Kaija Kalkkinen

Minun isäni oli ahkera valokuvaaja, siksi muistikuvani saavat kiinnekohtia.  Setiä, tätejä, serkkuja on  nyt vierailulla. Äiti istuu akvaarion edessä, minä olen keskellä Katritädin vieressä. Liivihameeni on punaista samettia, se oli valmistettu jonkun tätini pieneksi jääneestä leningistä.  Kohta Immusetä asettuu pianon ääreen, ja sävelet kantavat yläkertaan asti, missä asuu Lilu, leikkitoveri. Laulaakohan Äiti tänään? Hän lauloi mieluiten yksin ollessaan pianon ääressä, ja lastenkamariin leijailivat tutut, suloiset laulut, "Miksi laulat lintuseni...", "Kas oksa värähtää...", "Ma elän! Ah, mikä riemu!" Mutta nyt lauletaan joululauluja. Kynttilät ja amaryllis kertovat, että vietetään joulun aikaa.   Immusetä,  Ilmari Kalkkinen, on säveltänyt aikoinaan nuorelle  rouva Warikselle  joululaulun "Sai joulu jälleen uusi..." (Onpa se levytettykin pienen Lilli Palvalinin esittämänä.) Minulle ja veljilleni se on kaikista joululauluista kaunein, joka joulu siihen yhdyimme milloin pianon, milloin kitaran säestyksellä tuossa kauniissa salissa kuusenkynttilöiden tuoksuessa.  Ehkäpä perinne on jatkunut suureksi kasvaneen klaanimme jossakin haarassa, toivon niin.
     Tänä vuonna ei ole vaihdettu ikkunoihin vihreitä talviverhoja, miksiköhän? Ehkäpä olimme juuri saaneet  aivan uudet kukkaverhot mummin, Sirkka Sinervän  kangaspainosta, Helsingin Taidevärjäämöstä. 

Etsin pian lisää kuvapareja, ja kuuntelen mitä ne minulle kertovat.

Ajan poluilla 1 / Kotitalo

Kotitalo

Lapinlahdenkatu 31 Helsinki, kuva Paavo G.Waris 1956

Aihe, joka on pitkään piiloitellut mieleni pohjalla, haluaa nyt tulla esiin. Ehkä etsin 'torstaihaastetta'  varten kuvia lapsuudenkodistani, ja viehätyin etsimään niitä lisää. Ja niin jäi muistojen lippaan kansi raolleen. Onko jo nyt tullut aika katsella taaksepäin? Miksipä ei, parempi liian aikaisin kuin ei milloinkaan. Kirjoitan rohkeasti otsikkoon numeron 1. Aion siis jatkaa hankettani.
     Oikeastaan kirjoitushanke alkoi jo vuonna 2008. Lainaan tulevaan jatkokertomukseen otteita  artikkelista, jonka julkaisin vanhassa blogissani: "Olen unessa useasti". Poimin tuleviin postauksiin otteita tuosta kirjoituksesta, ja merkitsen ne kursiivilla.

Miten jännittävää oli palata pitkän kesän jälkeen kaupunkiin, kuulla rappukäytävän kaiku, kadun äänet avonaisesta ikkunasta iltaisin vuoteessa. Liikenne ei vielä häirinnyt, joskus hiljaisuuden läpäisi lähestyvä korkokenkien kopina, joka pian taas hiipui kaukaisuuteen. Mutta yhtäkkiä kuulin junan puuskutuksen, se pysähtyi ja veti henkeä ikkunan alla. Joskus olin kauhuissani, pelkäsin että se räjähtää! En uskaltanut avata silmiäni ja nähdä valkoista savua, joka peitti katuvalot. Mutta hevosen kavioiden kopseeseen oli mukava herätä. Hevonen kuljetti kuormaa Steniuksen kauppapuutarhasta, joka sijaitsi kuin salainen puutarha radan ja hautausmaan välissä. Raitiovaunu no 6 kolisteli verkkaisesti pitkin Lapinlahdenkatua, sen pyöreä päätepysäkki oli sairaalan edessä.

 Se oli mielikuvitusta kiehtova maailma. Mutta äitini kertoessa saatan kuvitella miltä hänestä tuntui muuttaa uuteen kotiin, jonka isä oli vuokrannut. Ikkunasta näkyy 

Marian sairaala ja Hietaniemen hautausmaa. Sisäänkäynnin toisella puolen on ruumisarkkuliike ja toisella kukkakauppa hautaseppeleineen. Kukkakioskit haudoillavierailijoille, ja hautakiviveistämön jatkuva kilkutus ikkunan alla. 

Varmaan apea ensivaikutelma haihtui kotiutumisen jälkeen. Olisipa äitini tiennyt elävänsä 103-vuotiaaksi, ennen kuin sukuhautakiven viimeiseen tyhjään tilaan isäni nimen vieressä hakattaisiin ja hopeoitaisiin hänen nimensä tuolla kauniissa Hietaniemen puistossa.

Huolellisesti vaalittu 102-vuotias talo Lapinlahdenkadulla, Pilkkasiiven korttelissa
kuva Marjatta Huuskonen 2008

Selailen Kristel Sarlinin, talon rakennuttajan Aarne Dahlströmin tyttärentyttären laatimaa satavuotishistoriikkia "Talo kaupungin ulkopuolella". Löydän kuvia kadonneista näkymistä, ja tietoja talon vaiheista ennen minun aikaani ja sen jälkeenkin. Mahtoi tuo jugend-tyylinen kivitalo näyttää hämmästyttävältä   Leppäsuon ja Kampin kalliomaisemien äärellä! Harvojen puutalojen reunustama katu päättyi tässä.  Talon julkisivut on piirtänyt v.1904 Selim A.Lindqvist.  Arkkitehti itse kutsuu tyyliä nimellä 'art nouveau', kertoo Sarlin kirjassaan. Silmäilen mielenkiintoisia kuvia. Signe Branderin kuvat houkuttelevat etsimään niitä lisää. Löysinkin riemukseni  kuvia alueesta ajalta, jolloin talo oli vasta rakennettu. Vastaperustettu Helsingin muinaismuistolautakunta palkkasi v. 1906 Signe Branderin dokumentoimaan muuttuvan Helsingin näkymiä. Kuvaus on tehty korttelin kulmassa, missä  Et.Rautatiekadulta käännytään Malminkadulle. Ihmettelen sitä, että rautatie kulki jo minun aikoinani syvässä kuilussa.

Panoraama Leppäsuon alueesta

Merkillisesti tuo "Talo kaupungin ulkopuolella"  liittyy perhehistoriaan. Minun äitini asui jonkin aikaa tyttösenä pienessä asunnossa Rautatienkadun puolella, porttikongin yläpuolella. Toini, yksinäinen avioerolapsi,  häpesi yksinkertaisia vaatteitaan kauniisti puettujen Dahlströmin  pikkuneitien seurassa. Talo oli tuolloin ehkä kymmenvuotias, kuten äitinikin. Molemmat olivat syntyneet  vuonna 1906. Pian muutettiin pois isompaan asuntoon, vauraus kohentui, mutta muistikuvat säilyivät äitini mielessä. 

Kuva Rautatiekadun asunnosta n 1916.
Vas.: Sirkka Sinervä, Kaisu Sinervä Uunon sisaren sylissä, Toini Pietikäinen, Uuno Sinervä

Minä palasin vielä aikuisena Lapinkahdenkadun taloon, tosin eri asuntoon vuodeksi oman puolisoni kanssa. Äitini asui nyt leskenä pienemmässä kolmannen kerroksen huoneistossa. Esikoinen syntyi siellä, ja sen jälkeen hankimme ensimmäisen oman asunnon Kontulasta.  Lapsuudenkoti ylemmässä kerroksessa oli jo siirretty muistojen lippaaseen, ja kansi suljettiin.

Olen unessa useasti

12.10.2008

Lapinlahdenkatu 31

Lauantaina vaelsin Helsingissä ilman kiirettä, ja poikkesin mielijohteesta ohi uljaan uuden  Kampin terminaalin kohti lapsuuden maisemia, Lapinlahdenkadulle. Sää oli luotaantyöntävä, ei lainkaan valokuvaamiseen houkutteleva. Sateenvarjoni ponnahti tuulessa nurin takanakulkevan naisen kasvoille, onneksi hän vain nauroi. Luovuin yrityksestä ja päätin jättäytyä tihkusateen armoille.

Näin jo kaukaa Malminkadun synagoogan. Poissa oli maisemaa hallinnut kaasukello. sekä pitkän lauta-aidan kätkemät epämääräiset vajat.

Jyrkät rappuset pimeälle kujalle radan vieressä ovat myös kadonneet. Ympäristö on nyt siisti ja edustava.

Kjell Westö kirjassaan "Missä kuljimme kerran" on kuvannut näitäkin maisemia ajalta ennen meitä. Syrjäisiä kujia, köyhää väkeä, tehtaantyöläisiä, juutalaisten narinkka-tori. Vuonna 1906 rakennettiin upea kerrostalo Lapinlahdenkadun päähän, lähelle Marian sairaalaa. Vasta taideopiskelijana ymmärsin, että se edustaa kansallisromanttista jugend-tyyliä.Talon piirsi Selim Lindqvist.Siinä talossa vietin lapsuuteni. Paljon oli jäljellä Westön kuvaamista tunnelmista. Olin 15-vuotias, kun muutimme pienempään asuntoon, kolmanteen kerrokseen samassa rakennuksessa.  Lapsuuden lumous jäi sinne neljänteen kerrokseen ja kätkeytyi syvälle mielen pohjaan. Muuton kynnyksellä kirjoitin päiväkirjaani tunteellisen vuodatuksen.

Eläinpsykologiassa  kerrotaan leimautumisesta. Kuoriutuessaan linnupoika leimautuu emoonsa ja elinpaikkaansa.
Kenties ihmisen lapsi leimautuu myös.

Mehiläisen sairaalassa synnyttyäni pääsin suureen, avaraan kotiin, missä katto oli korkealla, ja salin ikkunoista näki kauas metsäisen hautausmaan yli. Huoneita oli monta, ja jokaisessa leveäksi avautuvat peiliovet. Ruokasalissa ovia oli  peräti neljä.
                                   
Mutkikas pimeä välikkö johti keittiöön, missä tiskipöydän takana oli vuoteen kokoinen palvelijanhuone. Välikköä oli syytä pelätä pimeän tultua, siellä kummitteli, oli pysyttävä tiukasti peiton alla. Isoveljet minua näin opastivat.

Rappukäytävä oli suuri ja kaikuisa. Hissikuilua kannatti myös pelätä pimeällä, sielläkin asui kummituksia. "Kielletty alle 12-vuotiailta", luki korihissin seinällä. Kun kävin rohkeammaksi, pelkäsin enemmän talon iäkästä omistajatarta  kuin kummituksia. Kerran jäin kiinni itse teosta, hissi juuttui alimpien  kerrosten väliin ja siellä roikuin kuin jäniksenpoika häkissä. Kops, kops, kuulin askelien laskeutuvan kuudennesta kerroksesta kohti minua onnetonta...

Yläkertaan, viidenteen kerrokseen, muutti Lilu. Tapasin hänet rappukäytävässä, ja päätimme heti ryhtyä ystäviksi. Lilulla oli tummanruskeat silmät . Ihastelin erityisesti tummaa tukkaa, oikealla puolella oli pitkä palmikko solmittu rinkulaksi, mutta vasemman puolen hiukset olivat lyhyeksi leikatut. Hän oli minua vuotta nuorempi, viisivuotias.
Lilun luona ikkunoista näki merelle asti.  Oi, meillä oli nyt suuri koti, yläkerta ja alakerta! Ja  kummallakin oli turvallinen, hymyilevä äiti aina kotona. Isoveljiä meillä, isosiskoja ja veljiä heillä, väkeä menossa ja tulossa, ääntä ja elämää.

Aika varhain saimme ulkoilla ilman huoltajaa;  jo ennen kouluikää tutkimme ympäristöä omin päin. Seurapiiriin liittyi muitakin  naapuruston lapsia. Kivipihalla piirsimme liidulla asvalttiin, kiipeilimme junanratakuilun jyrkillä rinteillä ja kuljeksimme kaduilla. Itse tein retkiä myös yksikseni, ja aina lopuksi kiersin korttelin. Näin ei tarvinnut valehdella äidille, joka kysyi missä olin ollut.— Kiersin korttelin!

Pääsinhän toki luontoon, maalle kesäisin. Kesäpaikka vuokrattiin perheelle meren tai järven lähettyviltä, lomat olivat yhtä huviretkeä!  En tiennyt mitään mansikkamaan kitkemisestä tai perunoiden nostosta. Aika kului toimeliaassa joutilaisuudessa, leikkien, soudellen, metsässä samoillen.

Ja miten jännittävää oli palata pitkän kesän jälkeen kaupunkiin, kuulla rappukäytävän kaiku, kadun äänet avonaisesta ikkunasta iltaisin vuoteessa. Liikenne ei vielä häirinnyt, joskus hiljaisuuden  läpäisi  lähestyvä  korkokenkien kopina, joka  pian taas hiipui kaukaisuuteen. Mutta yhtäkkiä  kuulin junan puuskutuksen, se pysähtyi ja veti henkeä ikkunan alla. Joskus olin kauhuissani, pelkäsin että se räjähtää!  En  uskaltanut avata silmiäni ja nähdä valkoista savua, joka peitti katuvalot.  Mutta hevosen kavioiden kopseeseen oli mukava herätä.  Hevonen  kuljetti kuormaa Steniuksen kauppapuutarhasta, joka sijaitsi kuin salainen puutarha radan ja hautausmaan välissä. Raitiovaunu no 6 kolisteli verkkaisesti pitkin Lapinlahdenkatua, sen pyöreä päätepysäkki oli sairaalan edessä.

Mikä ympäristö! En koskaan tuota kummastellut. Se oli mielikuvitusta kiehtova maailma. Mutta äitini kertoessa saatan kuvitella miltä  tuntui muuttaa uuteen kotiin, jonka isä oli vuokrannut. Ikkunasta näkyy Hietaniemen hautausmaa ja Marian sairaala. Sisäänkäynnin toisella puolen ruumisarkkuliike ja toisella kukkakauppa hautaseppeleineen.  Kukkakioskit haudoillavierailijoille , ja hautakiviveistämön jatkuva kilkutus ikkunan alla.. Uskon että hiukan kylmäsi nuorta äitiä. (Hän täyttää pian 103 vuotta.)

Aina muuttaessamme olen salaa etsinyt kotia, jossa on katto korkealla. Ihminen sopeutuu, mutta kaipaa aina...jonnekin. Tämänpäiväinen  kotimme on nykyaikaisen matala, mutta keskellä on korkea kohta harjakaton ansiosta. Sen takia voin hengittää.

Tänään olen  elämääni tyytyväinen harrastajapuutarhuri.  Kaupunkilaistyttö, vasta-alkaja. Olen kasvattanut kasveja vasta 18 vuotta, täydellinen  elämänmuutos urbaanille ihmiselle. En lakkaa hämmästelemästä.