1919 Rulla

       

        piirros: Erkki Warén 1919

                             

Eliel Warén

Meidän perheen jäsenille ei tarvitse selittää että Rulla ei ole mikään lankarulla, vaan että se oli meille perin tuttu ja rakas elävä olento, meidän perheeseemme tuhansilla muistoilla ja yhteisillä kokemuksilla  yhdistetty ystävä, meidän hevosemme.

 

Yhdyselämä, symbioosi, on elävien olentojen välillä  mitä monipuolisimmin kehittynyt. Välistä ovat yhdessä eläjät toisilleen yksipuolisesti vaan kiusaksi ja vaivaksi, esim. kaikki syöpäläiset isännilleen. Toisen kerran hakevat heikommat etua väkevämmän naapuruudesta, kuten esim. muutamat pikkulinnut Afrikassa pesivät vaan erään ison haukkalinnun pesäpuuhun ja samoin kuin shakaalit seuraavat henkensäkin uhalla suuria petoeläimiä, syöden jätteitä  näiden kaatamista saaliista. Molemminpuolista hyötyä havaitaan jo siinä kun joko samaa lajia olevat eläimet taikka eri lajisiakin eläimiä,  tässä tarkoitan niin hyvin liskoja kuin nisäkkäitä — asustavat yhdessä pienemmissä tai suuremmissa laumoissa ja ovat toisillensa keskinäiseksi avuksi puolustautumalla joukolla vihollisia vastaan tai varoittamalla toisiansa ja yhteisesti pakenemalla ylivoimaisia vihollisia. 

Ihminen on vasta kehittänyt tämän symbiosin huippuunsa ja mitä monipuolisimmaksi pitämällä kotieläimiä ja järjestelemällä villien eläinten elämää joko suojellen tai koettaen hävittää, jos eläinlajia pidetään yksinomaan vahingollisena, mainittakoon tässä vaan syöpäläisjoukkoja, rottia ym. kiusankappaleita, joista jo toisessa yhteydessä mainittiin.

Kotieläimissä on ihminen hankkinut itselleen hyötyä tuottavia apulaisia tai suorastaan hyötyä ja apua antavia ystäviä. Semmoisia ovat etenkin koira ja hevonen. Ne kiinnittyvät isäntään ja holhoojaansa uskollisella ystävyydellä. 

Milloin ihminen kesytti ensimmäisen hevosvarsan , siitä ei ole mitään (suoraa) tietoa, vaan varmaan on se tapahtunut kaukaisen kivikauden aikaana, kymmeniä tuhansia vuosia takaperin ja mahdollisesti useammilla eri alueilla toisistaan riippumatta. Niin on eurooppalainen villihevonen samoin kuin Aasian aromaidenkin alkuperäinen hevonen joutunut ihmisen palvelukseen. Täten on syntynyt kaksi päärotua hevosia, kotimainen eurooppalainen ja arabialainen jalomuotoinen hevonen. Meidän suomalainen hevosemme kuuluu epäilemättä eurooppalaiseen haaraan,  ja siitä rodusta oli meidän Rulle-vainajamme  puhdasrotuinen edustaja. Karu ja kova luonto on antanut tälle hevoselle sen luonteenominaisuudet. Se on vähän vaativa, kestävä, vähän itsepäinen, hyvämuistinen, kiitollinen ystävyydestä , mutta voi välistä kostaakin pahan kohtelun.

Rulla tuli meille viisivuotiaana, parhaissa voimissaan, tulinen ja vilkas luonto, kotia rakastava, pyrki aina kotiinpäin suurimmalla halulla. Syntyneenä  ja kasvatettuna Wiitasaarella Taivaalan tilalla näytti Rulla saaneen sekalaista kohtelua osakseen, isäntä kohteli sitä varmaan inhimillisesti, mutta näyttää olleen talossa joku renki, jolta R. näkyy saaneen sen opetuksen mistä Oksanenkin laulaa säkenissään, että ihmissielussa asuu milloin yksi enkeli, milloin yks perkele. Tästä syystä R. aluksi pelkäsi vieraita miehiä ja tallia kidutuspaikkana. Meillä kuitenkin R. pian sai paremman käsityksen ihmisistä. Se lakkasi niitä pelkäämästä ja vihaamasta, ja talli tuli sille mieluisaksi olinpaikaksi. Tämän muutoksen vaikutti kaikkien puolelta ystävällinen kohtelu ja sokeripalat. Sitte alkoi meidän yhdyselämämme Rullan kanssa työssä ja huvissa. Vanhemmilla lapsillamme on vielä muistossa Pekukin, vaan nuoremmat lapsemme tuntevat vaan omasta kokemuksestaan Rullan. Lukemattaomat olivat ne Myllymäkimatkat jotka lapsemme tekivät Rullan kanssa.

Sen avulla muokattiin Koivumäen pellot ja Koivumäen jätettyä siirtyi R. meidän kanssamme tänne Saloon. Monet vuodet oli R. täällä vielä tunnettu verrattoman vilkkaaksi ja joutuisaksi hevoseksi, vaan vähitellen alkoivat pitkät maantiematkat, alituiset ahteet, syksyiset vetelät tiet käydä R.-rukalle ylivoimaisiksi. Kyllä se aina pinnisti viimeisetkin voimansa, siitä ei ollut kysymystä, vaan voima ja terveys pettivät. Sydän sai vian liiasta rasituksesta, vaikka R. ei sitä sanoin valittanut, pysähtyi vaan ja huohotti kovasti kun oli pakahtumaisillaan. Sitä ei aina oikein ymmärretty, vielä saatettiin joskus syyttää laiskuudestakin, vaan tästä ei toki koskaan  vedetty käytännöllisiä johtopäätöksiä. Piiskaa ei  varsinaisesti koskaan käytetty. Rullaa jouduttamassa, ainoastaan nimeksi saatettiin joskus koskettaa selkää hienolla vitsalla tai lätkäyttää ohjasperillä — sen sijaan koetin minä aina matkoilla parhaani mukaan  pitää Rullasta huolta. Ostinpa välistä varta vasten sokeria Rullan varalle. Ja vastamäessä käveltyäni mäen päälle annoin siitä aina palkinnoksi Rullalle sokeripalasia. Sokeria syöttämällä minä myöskin opetin Rullan olemaan rautatiejunaa pelkäämättä, kun R. ensi kerran näki semmoisen tulevan.

Mihin Rulla meni? Sinne mistä se on tullutkin. Joku lapsi kysyi isältään onko hevosellakin kuolematon sielu.  Tätä kysyvät alituiseen toiset ihmisestäkin. Jos ihminen kuoltuaankin elää iankaikkisesti, niin on hänen täytynyt elää iankaikkisesti jo ennen syntymistäänkin. Mutta silloin on kaikkien elävien olentojenkin täytynyt elää edellisissä elämänmuodoissa jo ijankaikkisesti aivan niinkuin ihmisenkin. Voiko sitten elämä, joka on elänyt eri muodoissa ainakin niin kauan kun maapallo on ollut asuttavassa kunnossa, yhtäkkiä loppua olemattomiin. Täytyy sanoa että on olemassa yhtä hyviä todistuksia elämän ja elävien jatkumisesta kuolemankin jälkeen kuin ihmisestäkin. Jälkimmäiselle tulee vaan oma sisällinen kaipuunsa ja tuntemisensa lisätodistukseksi. 

Se ei kuitenkaan ole ratkaisevaa laatua, sillä löytyy suuri joukko ihmisiä, paitsi Jussi Ikos-vainajata, joilla ei voi huomata mitään sen enempää merkkiä sielusta kuin korkeammilla eläimilläkään. Siis olisi ainoastaan niillä ihmisillä kuolematon sielu, jotka sitä itse kaipaavat ja uskovat. Näin ollen ei ole mitään olennaista eroa ihmis- ja eläinsielulla. Ja löytyy epäilemättä eläinten joukossa yksilöjä, jotka tunteiden rikkauteen ja puhtauteen  nähden voittavat alhaisimmat ihmissielut. Miksi eivät sitte nämä eläinsielut voisi olla yhtä kuolemattomia kuin niitä alemmalla asteella olevat ihmissielut. Molemmissakin on rajattomia kehitysmahdollisuuksia. x)  Rullan henki jätti sen ruumiillisen tomumajan yöllä t.k. 12. päivää vasten. Aamulla löydettiin se kuolleena makaavan pilttuussaan. Vielä t-k-9. päivänä teki se kaksi matkaa W- - - laan.Tulipa vielä kotiin päin ihmeteltävällä vauhdilla selviytyen hyvästi kolmesta vastamäestäkin niin ettemme voineet aavistaa sen lopun olevan niin lähellä. Se kuoli 10-vuotiaana. Onko Rullan elämä kadonnut kokonaan, kuka sen tietää? Jos ijankaikkista elämää on olemassa niin ei mikään estä uskomusta että Rullan sielu on mennyt sinne mistä se tulikin, ennekuin Rullaa oli olemassa. Ainakaan ei Rullan muisto häviä meidän perheemme kiitollisesta muistosta niin kauan kun me elämme. 

Salossa  22/12 1912                                                 Isä

x) Filosofit väittävät että elämällä ei ole alkua eikä loppua, vaan että se on aina ollut ja tulee aina olemaan, ainoastaan elämänmuodot vaihtuvat.