Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wanhat kuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wanhat kuvat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Salon Joulu 1921

 

Kansi Matti Warén 1921 © Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

Salon Joulun viimeinen numero (joka on tallella kokoelmassa) ilmestyi  100 vuotta sitten. Se kertoo ilosta ja surusta. Kaikille rakas mormor, Amanda Ignatius on kuollut. Uusi lapsenlapsi on syntynyt, Anneli Warén, jonka onnellinen isä ikuisti kansikuvaan. Elina Warénin   sairaus on käynyt vaikeaksi. 

"Lapsuus- ja nuoruusajan kirkkaissa muistoissa on äitinne tämän joulun rakkailleen valmistanut. Se on surussa voimia antanut ja kaipaukselleni lievitystä tuonut. Ei tule enään rakkaan mormorin joululähetykset lapsille ja lastenlapsille. Hänen lämmin kaikille omilleen ja koko kansalleen niin hellästi sykkivä sydämensä on ijäksi laannut lyömästä, ahkerat kätensä kylmenneet ja hänen huolensa meidän tähtemme ja rukoukset onneksemme päättyneet. Hänellä on nyt suuri ihana Joulurauha. Mutta me olemme paljon köyhemmät. Mailma paljon tyhjempi. Ja kuitenkin sai hän elää 80v. vanhaksi onnellisena koko elämäsä ajan — siunattuna, rakastettuna ja kaivattuna kuollessaan", kirjoittaa Elina Warén lehden esipuheessa.

"Raskas vuosi on rakkailla omillani ollut. Minunkin pitkä sairauteni kysyi teiltä kaikilta, vaan etenkin isältä äärettömiä voimia ja uhrautuvaa rakkautta. Teidän rakkautenne ja rukoukset omaisten lahjoittivat elämän minulle, joka jo vaelsin ”kuoleman varjon maassa”. Jumala tahtoo vielä kypsyttää minuakin ikuista elämää varten. Pyrkikäämme kaikki elämään tämän lyhyen elämän niin kauniisti ja rikkaasti kuin isänne vanhemmat ja äidin vanhemmat, niin silloin ei kuolema tule kauhistuttavana  riistäjänä, vaan kutsuna ihanana sinne,”miss ikuinen on joulu”."

Elinan joulurunon loppuosaan on helppo eläytyä, nyt kun itse ymmärtää kuuluvansa suvun vanhimpiin:

– – – 

On vanha polvi poissa suvustamme 

me, isä, äiti tässä sitä edustamme , 

niin outo tunne valtaa mieltä nyt 

kun yksin ”vanhoiks” meitä jättänyt 

on rakas mormor, vanhin suvussamme.

Hän siellä ylhääll, — mutta seurassamme 

henkensä liitää tänä iltana 

viettäissään Isän luona joulunsa.

On äidin lapsuuskodin huonekalut 

on jouluruuat — kaikki pienet tavat 

mi mormor meille aina teroitti 

ja kotijuhlain arvoo selitti.

Ja siksi seisoo kuusi kirkkaampana 

ja koristukset kaikki kauniimpana  

kun joulu tämä muistojuhla on 

lapsuuden muistoille se loistakoon!


Eliel Warénin muistokirjoitus Mormorista sisältää kiehtovaa sukuhistoriaa.

"Kodissa oli vallinnut kristillinen, mutta valoisa ja iloinen elämänkatsomus, ja sen mukaisia olivat nuoretkin, täynnä elämänhalua ja — iloa ja leikillistä mieltä, täytyy sanoa , tosi ruotsalaista mielensävyä.  Laulua ja soittoa harjoitettiin myös ahkerasti kodissa. Sillä laulun lahjat olivat käyneet perintönä. Kitaran säestyksellä lauloi mormor usein iloksi vanhemmilleen kauniilla ja voimakkaalla sopraanollaan. Oli luonnollista että semmoiset neitoset vetivät puoleensa, ja näinpä varaton, mutta lupaava ylioppilas K.F. Ignatius rakastui Amanda Bergmaniin tämän ollessa 15-vuotias ja voitti hänet omakseen , ja niin tuli Amanda Bergman perheenemännäksi ja äidiksi Helsinkiin ja vähitellen mormoriksi ja vieläpä lasten lasten lasten isoäidiksi."

Koko kirjoitus tässä: Mormor 

Mutta kuka oli se nuori kuorolainen, joka muutti ruotsista Pohjanmaalle lukkarinvirkaan? Ja jonka poika Johan Bergman oli Amandan isä? Jäljet päättyvät Tukholmaan.

Viimeinen Salon Joulu on tuhti lukupaketti. Vakavien kirjoitusten lisäksi hilpeät runot, sydämelliset kirjeet, filosofiset pohdinnat ja vauhdikkaat matkakertomukset ovat ääneen luettuna tuoneet perheelle iloista joulutunnelmaa.

Harvinainen valokuva perheen joulunvietosta on vuodelta 1923. Ilmeisesti silloinkin syntyi joululehti, jota kuitenkaan ei ole liitetty tähän kokoelmaan:

Eliel ja Elina Warén lastensa perheiden ympäröimänä 1923 
Oikeassa reunassa isäni Paavo Warén, vielä poikamiehenä.



sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Robe de paysanne

Sinä kesänä Toini käytti mielellään uutta leninkiään. Tässä ollaan kesämökillä, retkelle lähdössä. Kenelle kaunottaret hymyilevät? Se jää arvoitukseksi. Ehkä valokuvaaja esiintyy itse  toisessa kuvassa samalta retkeltä. Tai sitten on kameran takana salaperäinen kesävieras, opettaja Helkiö, jonka silmät alati seurasivat Toini-neitosen kulkua kesämaisemissa.


  ‑ Leninki on 'Robe de paysanne', valisti minua äitini 100-vuotiaana. Siis ei mikään kansallispuku, vaan eräänlainen talonpoikaismekko. Yritän nähdä esiliinan brodeeraukset, mutta kuvan tarkkuus ei riitä.
  ‑ Kaikki olivat niin eteviä siellä käsityökoulussa. Äiti järjesti minut sinne, kun päätin jättää yhteiskoulun kesken kuusitoistavuotiaana. Tämän siellä kumminkin ompelin.
   Ilmeisen ylpeänä äitini muisteli leninkiään. Nyt olen harmissani etten kysellyt enempää. Kauanko hän siellä opiskeli? Etsin tietoja Suomen käsityökouluista 20-luvulla ja päättelen, että kyseessä oli Helsingin Käsityökoulu, joka oli perustettu jo vuonna 1881.

Tässä ahkeroidaan, mutta odotahan kun Toini jää joskus kotiin yksikseen. Silloin jää käsityö tuolille, ja flyygelin kansi salissa lennähtää auki. Sormet selaavat nuottivihkoa,  ja kohta täyttää vaivaton liverrys tilan, vaikka kukaan ei ole kuulemassa. Toini on juuri päässyt laulamaan sopraanoa Helsingin Kansallismielisen Nuorison Sekakuoroon, nykyiseen Kansalliskuoroon,  ja mikään ei nyt voisi olla tärkeämpää. Mutta leninki valmistuu.

Nyt halusin yrittää ommella tuon talonpoikaismekon Tellervo-nukelle. 

Toini Tellervo






torstai 9. lokakuuta 2014

Terveisiä 60-luvulta!


Nukke ja akvarelli


Nukke alkaa yhä enemmän näyttää minulta, nyt kun sillä silmällä katselen. Miksipä ei?   Nukkehuoneessani asustavat  jo kahdeksantoistavuotias Sigrid-mummini vuosisadan vaihteesta sekä äitini ja tätini 20-luvulta. He  saavat uusia vaatteita samalla kun yritän kurkistaa heidän elämäänsä. Uusin nukkeni saa nyt luvan esittää minua itseäni.

Tämä tyttö, Marjatta siis, täytti Helsingissä 18 vuotta  vuonna 1960. Mikä hän oli, lapsi vai aikuinen? Ei hän vielä arvannut, että James Dean oli elokuvillaan sysännyt liikkeelle  uuden nuorisokulttuurin, ja  Beatlesit  olivat matkalla kohti julkisuutta. Ilmiöt saavuttivat tietoisuuden hitaasti, sillä televisio ei vielä kuulunut joka kodin varustukseen. Jotkut luokkatoverit kävivät lauantaisin joraamassa tai elokuvissa, toiset kävivät seurakuntanuorissa ja varjeltuivat moisilta  kiusauksilta. Bullankulmalla, seurakuntanuorten kokoontumispaikassa sain nimekseni Mata, ja se saakin olla nukkeni nimi.

Mata oli nyt abiturientti. Luokkatoveri Anja oli läheisin uskottu, ja välitunnilla tytöt usein viihtyivät kahdenkesken. Ankarin hurskaus oli jo hellittänyt, kokeiltiin jopa huulipunan käyttöä. Ystävykset alkoivat  olla liian vanhoja rippikouluikäisten seurakuntanuorten joukkoon. 


VIIIA-luokan ruokavälitunti Töölön Yhteilyseossa Helsingissä 1960


Mitenkä pukisin nukkeni? Jotkut vaatteeni muistan ja näen niitä myös kuva-albumeissani. Miten asiallisen aikuisilta näytämmekään! Pojat olivat herrasmiehiä, borsa ja pikkutakki kaikilla. Tytöillä  siisti hame, sirot, naiselliset kengät, paitapusero, villatakki. Tukka permanentattu tai poninhännällä. Farkut löytyivät jo vaatekaapista, mutta niitä ei tosiaankaan käytetty koulussa, ei edes voimistelutunnilla.  Jumppasalin pukuhuoneessa vaihtuivat somat vyötäröliivit sukkanauhoineen siniseen löysään voimistelupukuun. Tam-tam- tadam-tam, kutsui tamburiini. 
Olin jo perheenäiti sukkahousujen ja minihameiden tullessa. Siitä ei 18-vuotias Mata vielä osannut edes unelmoida. Oikeastaan häntä eivät vaatteet kovin kiinnostaneet. Isän kuoltua äiti oli tiukoilla kouluttaessaan kuopustaan. Vaatteet olivat kalliita. Ensimmäisen tilin kesätöissä 14-vuotiaana hän oli käyttänyt uuteen leninkiin. Oli kyllä ajatellut lintukiikarin hankkimista.

Kotosalla Mata  piirsi ja maalasi, soitti kitaraa ja unelmoi meren saaresta, missä kesällä oli istunut kallion kolossa kiikaroimassa lintuja. Parhaiten hän viihtyi punaisessa neulejumpperissa, sillä siihen oli tarttunut meren tuoksu. Mata-nukke saikin ensimmäiseksi asukseen tuon jumpperin ja siistin hameen. Koulutehtävät tuli hoidettua ilman suurempaa intohimoa. Kiehtovimmat  aineet olivat äidinkieli ja kuvaamataito.

Kevään 1961 uudet ylioppilaat kokoontuvat Helsingin Kauppatorilla marssiakseen Sankarihaudoille. Mata ja Anja.
 Kevään ylioppilaskirjoituksissa  Tylyn  suuressa salissa kahdeksantoistavuotiaan sydämen sai sykkimään tummasilmäisen  mielitietyn läheisyys. Selvittiinhän kirjoituksista kohtuullisesti. Matan äiti iloitsi ensimmäisestä kävelypuvusta, jonka sai hankituksi tyttärelleen lakkiaisiin. Ja iltapukukin teetettiin! Ystävältä äiti sai lahjaksi tarpeettomaksi käyneen  silkkileningin. Luotto-ompelija leikkasi sen kankaanpaloiksi, käänsi nurjan puolen oikeaksi ja valmisti uudenveroisen juhlavaatteen. Leninki oli tummansininen, tulppaanimallinen. Huumaavan onnellisen päivän päätteeksi leijaili Mata rakkaan lakkipään käsivarsilla Kalastajatorpan parketilla.
Syksyllä Mata osti ensimmäisen Marimekkonsa, pörrötti tukkansa ja liittyi pitkään jonoon Ateneumin portille. Ihmeekseen hän pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan kuvataidetta. Poikaystävä pukeutui armeijan harmaisiin.

Piirustus kirjeestä Anjalle 1961
Tulevia kuvaamataidonopettajia ja taiteilijoita Ateneumin kuvanveistoluokassa syksyllä 1961.
 Keskellä Mata uudessa Marimekossaan.

Mata-nuken tarina ei yletä tämän pitemmälle, sillä elokuussa kertoja täytti yhdeksäntoista vuotta. Onneksi 18-vuotias ei saattanut aavistaa, miten suuria ja peruuttamattomia elämänvalintoja hän parhaillaan oli tekemässä.

Nuken valmistamisesta kerron Varamussalon blogissa: Mata, 60-luvun tyttö


lauantai 9. elokuuta 2014

Kesäpäivänä, elämän näyttämöllä

Kesänviettoa Iitissä 1920-luvulla. Vasemmalta: Heikki Sinervä, Sirkka Sinervä,
Margariitta Särkkä, Toivo Särkkä, Uuno Sinervä, istumassa: Kaisu Sinervä, Toini Pietikäinen
Kuvaaja ehkä Väinö Helkiö


Kuin kohtaus vanhasta elokuvasta, eikö vain! Ehkä tunnelmasta jäi häivähdys kesävieraan, Toivo Särkän mielen pohjalle itämään. Hän ei vielä tuohon aikaan ollut elokuva-alalla. Epäilen kuvan ottajaksi tuttua opettajaa, jota voi kiittää monista hienoista valokuvista äitini albumissa. Missä on Sirkka, seurueen keskipiste, retken järjestäjä? Kukaan kuvan henkilöistä ei enää ole kertomassa. Kerkisin kuitenkin vanhan äitini, kuvassa 18-vuotiaan Toinin kanssa  tutkia tätä kuvaa ja tunnistaa henkilöt. Kuvittelin että pikku-Heikin vieressä kivellä on suuri rantapallo. Nyt onkin katsottava tarkemmin. Rantapallolla on sormet! Sillä  Sirkka siinä piilottelee ja keimailee valokuvaajalle:
 
--Ei, minua ei saa valokuvata! Minä näytän ihan rumalta! Kuvatkaa Margariittaa, hän on  niin kaunis!

Uuno turhaan  maanittelee Sirkkaa, joka piilottaa kasvonsa. Ja niin kuvaan tallentuu hänen kirjava huivinsa. Kaisu kihertää ja  Toini tuumaa, että tämä on  taas niin äidin tapaista. Satavuotiaana Toini  kertoi minulle oman muistikuvansa tästä retkestä. Enää hän ei ole kertomassa, ja huomaan olevani ainoa joka tämänkin pienen episodin tietää.

Olisipa jännittävää tunnistaa tuo paikka. Sirkka Sinervä, minun mummini,  kertoo muistelmissaan kesämökistään Iitin Kimolassa 20-luvulla.  Saaret ovat varmasti paikallaan tänäänkin, ja suuri kivikin voisi olla. Entäpä jos kuva on Hiidenvuoren rinteeltä? Jostakin aika läheltä kuitenkin.

Ilta hämärtyy. Veneen ääni loittonee järvenselällä Iitin Säyhteellä, missä tätä kirjoitan. Tänä yönä nousee täysikuu valaisemaan  näyttämöä.


lauantai 1. maaliskuuta 2014

Liulau laskiaist!



Liulau laskiaist,
minun mammallein pitkii pellavaittii,
hurukselaisille huiskuntynkii,
mämmäläisille mätäpäitä!

- J. Tyyskä, Anjala 1888

Lisää laskiaishuutoja löytyy Suomalaisen kirjallisuuden seuran tietosivuilta. 
Tänä laskiaisena eteläisen Suomen asukkaat aina Kauhavaa myöten näkevät lunta vain valokuvissa menneiltä talvilta. Täytyy siis varoa kaatumista alamäessä. Maistukoon silti laskiaispulla! Lapsuudessani sitä syötiin kuuman maidon kanssa. Ja täytteenä oli ehdottomasti marsipaania.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Isoisäni ja yönkuningatar


 Eliel Warén ja yönkuningatar, Selenicereus grandiflorus

Olen kyllä tiennyt isoisäni rakkaudesta puutarhaan, mutta tämä kuva sai minut hämmästyksiin! Vastikään sen löysin albumista, joka on ollut Matti-veljeni hallussa. Kuvan taakse on isoäitini Elina Warénin sirolla käsialalla kirjoitettu: 
"Yönkuningatar Willa Warénin verannalla 8p. heinäk. iltahämärässä. Talon isäntä istuu kukan vieressä vertailemisen vuoksi (nim. miten suuret ovat kukat). Tässä ollut 12 kukkaa heinäkuussa."
Lasiverannan täyttää makea vaniljainen tuoksu, kun piirilääkäri Warén saapuu kotiin illansuussa. Neljä valtavaa kukkaa on puhjennut piikkiseen ja kiemurtelevaan ruukkukaktukseen. Nyt on valokuvaamisen hetki!  Sillä aamulla kukat jo ovat lakastuneet. Ehkä kameran laukaisijaa painoi Elina-rouva? Tyynen ylpeyden voi aavistaa  Elielin ilmeestä. Parran mallista ja väristä päättelen, että 20-luvulla ollaan. 

Kodin viihtyisyys ja kodikkuus oli Warénin perheen äidille tärkeää. Kodin piti olla sellainen, että siellä oli hyvä olla. Elina rakasti myös kasveja ja puutarhaa, mutta perheen isälle nämä olivat erityisharrastus. Eliel tutki luontoa ja kirjoitti myös joitakin lintutieteellisiä julkaisuja.

Warénien muuttaessa Saarijärveltä Saloon oli isäni Paavo yhdeksänvuotias. Perheeseen kuului pikkuveli ja ottosisar, Paavon  ikätoveri. Kolme isoveljeä kävi jo lyseota Helsingissä. Aluksi asuttiin vuokralla. Muutaman vuoden kuluttua valmistui suuri, kaunis talo Asemakadun ja Vilhonkadun kulmaan. "Mukautettua jugend-tyyliä", määritteli Eliel. Sinne hän raivasi rehevän puutarhan, istutti puita ja pensaita, kukkia monenlaisia ja vihanneksia tietenkin myös. Suihkulähde oli välttämätön, ja sellainen oli ollut myös entisessä asuinpaikassa, Saarijärven Koivumäellä. Puutarhan komistuessa lieveni kaipaus entiseen kotiin, vaikka säilyi varsinkin Elinan sydämen pohjalla. Sen voi huomata lukuisista kirjoituksista, jotka isoäitini on laatinut vuosittain perheen omaan joululehteen. Esimerkiksi: 
"Kun tätivainajani sai kuulla, että me muuttaisimme Saloon, sanoi hän säälivällä äänellä:'No nyt teidät siirretään paratiisin yrttitarhasta erämaan hiekkaan.'" 
Siltä aluksi tuntui, mutta toimeliaana naisena Elina löysi pian paikkansa Salossa, ja puutarhan rakentaminen lääkitsi hänen kauneudenkaipuutaan. 

En  ehtinyt tavata isovanhempiani, ja nekin jotka heidät tunsivat ovat jo siirtyneet pois ajasta. Äitini oli vasta ehtinyt morsiamena tutustua valloittaviin appivanhempiinsa, kun nuoripari joutui suoraan häämatkalta rakastetun äidin ja anopin kuolinvuoteen äärelle. Ei ole enää silminnäkijötä  kertomassa isovanhemmistani. Niinpä olen etsinyt kirjoituksista ja kuvista tietoa isoisäni puutarhaharrastuksesta. Oman puutarhan rakentamisen aloitin mieheni kanssa yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja siksi tutkin näitä vanhoja kuvia  hartain mielin.

Salon koti puutarhan puolelta



Toivo, perheen kuopus  ja  Linda, kotihengetär  Willa Warénin pihamaalla





Tietolähteitä:
Salolaisia toimen naisia 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella: Elina Warén (o.s. Ignatius)(1867-1926). Julkaisija Salon akateemiset naiset ja Arna Inkari
Eliel ja Elina Warénin häistä pian 100 vuotta, Klaus Wariksen esitelmä sukukokouksessa 1987
Salon joulu, Warénin perheen vuosittainen joululehti 1906-1921


torstai 9. tammikuuta 2014

Esivanhemmat valokuvassa




Hilda (o.s. Klinga) ja Paavo Ryynänen                      Korjaus: Erika (o.s. Fahlström) ja Anders Klinga


Arvoitus ratkesi yllättävällä tavalla. Valokuvien kulissit ovat samanlaiset, koska pariskunnat kävivät tosiaankin samassa Pietarilaisessa valokuvaamossa! Eikä oikeanpuoleisessa kuvassa esiinny Pietikäisen sukua, vaan Hildan vanhemmat, jotka näin juhlistavat tyttärensä liittoa käymällä valokuvaajalla arvatenkin yhtä matkaa. Tämä selvisi Maija-serkkuni kommentista, joka juuri ilmestyi alle. Enpä arvaa milloin virhe on syntynyt, varmaan minun arkistoissani. Hienoa että saan tämän nyt korjata. Kiitos Maija!

Juttuni lienee hyvä mutta puoliksi pötyä. Julkaisenkin Maijan albumista kuvat Mikko ja Beata Pietikäisestä, ukkini vanhemmista, ettei tarinani olisi aivan turha. Mainiota, että postauksia voi korjata jälkikäteen, toisin kuin lehtijuttuja.

Mikko Pietikäinen
Mikko Pietikäinen
Beata Pietikäinen
Beata Pietikäinen o.s. Valsi
Alkuperäinen postaus (jossa siis luulin Klingan pariskuntaa Pietikäisiksi):

Vanhat valokuvat herättävät kiehtovia arvoituksia. Tunsivatko mummini  ja ukkini vanhemmat toisensa jo nuorina? Sulhaset ovat jokseenkin saman ikäisiä. Huomasin juuri, että pariskunnat  ovat ilmiselvästi käyneet samassa valokuvaamossa! Voisin vielä uskoa, että sama, ehkä saksalainen taustakulissi löytyi useammastakin ateljeesta, mutta verho ja pöytäliina samoin aseteltuna on jo omalaatuista. Onnistuisinkohan jäljittämään tuon valokuvaamon? Näiden skannattujen kuvien originaalit ovat jossakin tietymättömissä. (Olen hiukan muokannut seepia-sävyä, joten se ei tarjoa johtolankaa.)


Beata ja Mikko vihittiin Viipurissa 1876. Mikon asuinpaikka kuitenkin oli Pietari tuolloin.  Hilda ja Paavo vihittiin Pietarissa n. 1884. Vahvasti siis epäilen pietarilaista valokuvaamoa.


Edvard, vaskiseppä Mikko Pietikäisen suuren perheen esikoispoika, lähti opintielle aikomuksenaan valmistua papiksi. Kauppias Ryynäsen (myös monilapsisessa) perheessä tarvittiin kesäopettajaa Sigridin pikkuveljelle. Kuinka löysikin sinne tiensä  nuori teologian ylioppilas? Kuka tietää, ehkä vanhemmat sopivat järjestelystä? Pian he saivat huomata, että kesäromanssi oli syntynyt nuorten välille. Edvard vei vihille 16-vuotiaan Sigridin  v.1902 vanhempien siunausten saattelemana. Tuosta liitosta on kasvanut jo tuuhea sukupuu sukupuiden äärettömään viidakkoon.


***

lauantai 21. joulukuuta 2013

Joulunviettoa Sigridin salongissa

Uuno Sinervä, Kaisu Sinervä, Toini Warén, Pirkko Pietikäinen, Sirkka (Sigrid) Sinervä, Heikki Sinervä,
Lauri Ollila, Sirkka Pietikäinen, Paavo G. Warén, Helmi Pietikäinen, 1927 


Äitini albumista löytynyt vanha kuva kätkee kadonneen hetken. Olen yrittänyt määritellä ajan ja paikan, ja uskon nyt osuneeni oikeaan. Johtolanka on poika, joka ei kuulu perheeseen, pöydän oikeassa nurkassa. Hänen perheensä palasi Pariisista syksyllä 1927. Samana syksynä Sinervän perhe muutti Liisankadulta Kulosaareen (Brändö). Seuraavana kesänän maalattiin "Lentäjän madonna".

Sigrid-mummini säteilee emäntänä pöydän päässä. Miten mukavaa saada tyttärensä jouluvieraiksi! Vain esikoinen Kaiju puuttuu joukosta. Ehkäpä matka Lieksasta asti oli hänelle liian pitkä ja kallis?

Uuno, Sigridin satuprinssi vuosien takaa on nyt leppoisa perheenisä ja liikemies. Tänään on kaikki ulkonaisesti hyvin, mutta lähestyvä lama heittää synkkiä varjoja. Liikeyritys on suistumassa kohti vararikkoa. Takana on muuttoja. Ensin myytiin oma asunto, ja kalustettiin suuri vuokrahuoneisto Liisankadulla. Siellä asuessa järjestettiin kalliit hääjuhlat  hotelli Kämpissä  Toinille, kun hänet vei vihille  mieluisa vävyehdokas Paavo, ilmavoimien kapteeni. Tänä syksynä on muutettu Brändön huvilakaupunginosaan.  Sigrid on taas täynnä suunnitelmia.  Uuno yrittää karkottaa huolet mielestään nyt jouluna.

—Mitähän lyhyttukkainen Kaisu tutkii? Kolmetoistavuotias tyttö näyttää erehdyttävästi nykynuorelta kännykkää näppäilemässä.
—Toinin hymy kääntyy sisäänpäin. Juhani-vauva  uinuu viereisessä huoneessa, ja äidin tarkkavaisuus on siellä.
Pirkko on vaipunut  ajatuksiinsa. Miten hän unelmoikaan äidistään koko lapsuusaikansa! Tyttäret ovat viimein aikuisuuden kynnyksellä tutustuneet äitiinsä, Toini-sisareensa ja sisaruspuoliinsa. Hämmentävää, että  isä Edvard ja äitipuoli Iida eivät kuulu tähän piiriin.  Pirkko aikoo vielä kirjoittaa päiväkirjaansa kaikesta tästä.
—Sirkka ja Helmi rupattavat keskenään Paavon  ohi.   Helmi on jo kotiutunut äitinsä perheeseen jonne sai kutsun Toinin mentyä naimisiin.  Hän auttelee kotona ja konttorissa, ja on saanut myös opinnot vauhtiin. Sirkka ihastelee Helmin rohkeaa kampausta, vaikka on hyvin tyytyväinen omaansakin.
Paavo on juuri tarjonnut kohteliaisuuden  belle-mèrelleen  ja saa   hymyn palkakseen. Aivan varmasti he puhuvat Pariisista, sillä Sigrid on ankaran matkakuumeen vallassa. Paavolla on sieltä paljon kertomista. Yhdistetty hää- ja työmatka vietettiin Ranskassa.  Keskustelu pysähtyy hetkeksi, kaikki odottavat salamavalon välähdystä. Kyllä, joulun jälkeen Sigrid lähtee matkalle Berliiniin ja Pariisiin, yksin!

Kuka otti valokuvan? Hiukan epäilen Yrjö tai Lyyli Ollilaa, sillä heidän poikansa on kuvassa mukana, Heikin vieressä. (Äitini muisteli, että poikaa kutsuttiin Pojuksi.) Sinervät ja Ollilat pitivät tiiviisti yhteyttä tuohon aikaan. Yhteinen yritys, Helsingin Taidevärjäämö, oli juuri perustettu.  Se antoi toivoa taloudellisessa ahdingossa. Kulosaaressa perheet asuivat naapureina, ja helposti pistäytyivät kylässä puolin ja toisin. Ehkäpä Paavo, minun isäni, ojensi oman kameransa kuvaajalle. Paavo oli innokas valokuvaaja nuoresta pitäen.

Ruokasali on pieni ja kodikas, huvilatyylinen. Posliinivadit seinällä kertovat Sigridin uudesta harrastuksesta.  Kattolamppu näyttää kovin tutulta. Lapsuuden hämäristä nousee muistikuva ruokasalistamme Lapinlahdenkadulla. Mummini asui silloin leskenä Topeliuksenkadulla, ja oli hiukan jakanut kalustoaan tyttärilleen. Sigridin sivellin on kirjaillut unelmia ja haaveita värikkääseen posliinivatiin, joka on saanut paikkansa meidän olohuoneemme seinällä.


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Lyhyt, kaunis satu mummini vanhemmista

Hilda ja Paavo Ryynänen





Vakavana odottaa nuoripari valokuvaamossa negatiivikuvan valottumista  kameran lasilevylle. Onko kyseessä kihlajaiset vai häät, sitä en saata tietää.  Enkä sitä miten supisuomalainen Paavo onnistui taivuttelemaan Hildan äidin liitolle suopeaksi? Äiti, Erika Klinga,  oli ruotsalaista Fahlströmin sukua ja oli vannottanut tytärtään ettei tämä vain naisi ketään suomenkielistä maalaistolvanaa. Mutta arvatenkin Paavon luontainen viehätysvoima tehosi tulevaan anoppiin, sillä häät pidettiin kun  Hilda oli tuskin 18-vuotias. 

Esikoinen, minun mummini Sigrid, syntyi pian, ja sen jälkeen ilmaantui perheeseen pienokaisia toinen toisensa jälkeen. Lapsia syntyi kaiken kaikkiaan kymmenen (joista kaksi kuoli vauvana). Noin tiukalle tuskin  enää  milloinkaan solmittiin Hildan korsetin nyörejä.


Sirkka Sinervä (entinen Sigrid )  muistelee lämmöllä vanhempiaan. Paavo oli kauppias ammatiltaan. Perhe muutti Pietarista Suomeen, kun Sigrid vielä kävi koulua. Hän asui tätinsä luona koulunkäynnin viimeiset vuodet. Kesälomat kotona  olivat onnellista aikaa. 


—Asuimme siis maalla Suomenlahden rannalla Kuokkalan pitäjässä. Suolaiset aallot virkistivät ja kuuma hiekka oli parantavaa. Ihana oli loikoilla auringon paisteessa ja tervehtyä. Nämä kesäiset päivät ovat lapsuuteni ihanimmat muistot. Viihdyimme kaikki niin hyvin koko sisarusparvi yhdessä onnellisessa pesässämme.

Äiti ja isä olivat hyviä, kristillisiä, rauhaa ja yksinäisyyttä rakastavia ihmisiä. Heille riitti perheen piiri. Kirjallisuutta ja musiikkia aina harrastettiin vapaahetkinä. Isäni itse laittoi kanteleita ja niitä soitteli. Hän maalaili mielellään. Äitini taas harrasti kirjallisuutta. Minäkin sain usein lukea ääneen ruotsia äidilleni, mikä oli erittäin hyvä. Opin ruotsia helposti myöhemmin.
(Lapsena ihmettelin, miksi äitini muisti monia ruotsinkielisiä riimejä. Ne tulivatkin kaukaa!) 


—Aina ennen nukkumaanmenoa luki ja rukoili isä iltarukoukset. Niin nukuimme rauhallisesti, vahvasti uskoen ettei kukaan voisi meitä häiritä, sillä isä oli lukinnut kaikki ovet sellaisella avaimella, jota ei kukaan pystynyt avaamaan, nimittäin tekemällä ristinmerkin.
Sigrid solmi jo 16-vuotiaana tytönhupakkona  avioliiton teologian ylioppilas Edvard Pietikäisen kanssa, vanhempien luottavaisella suostumuksella. Syntyi Karin Teresa, syntyi Toini Tellervo (minun äitini). Sitten kohtasi perhettä ankara isku. 19-vuotias Sigrid joutui äkkiarvaamatta suurperheen äidiksi. Hilda-äiti kuoli lapsivuodekuumeeseen kymmenennen lapsen syntyessä. Paavo sairastui ja  kuoli niin pian, ettei hautajaisten välillä ollut kuin viikko.


—En osannut ollenkaan ymmärtää ensin ettei heitä enää olisi olemassa. Heidän elämänsä lyhyt onnellinen satu oli siis lopussa. Isäni sanoi: "Koska minun maallinen tähteni on sammunut, en minäkään voi elää. Me lähdemme yhdessä tuntemattomaan maahan, äiti odottaa minua."Ja niin se kävikin. He lähtivät yhdessä ja lapset jäivät tänne kuin linnunpoikaset yksin, minä vanhin ja Astrid nuorin.
Sirkan muistelmissa näyttäytyy nuoresta pitäen tarmokas virkanainen, ei kotiäiti. Synnyttäminen keskeytti vain tuokioksi työt. Kotiapulainen oli aarre. Nyt hänestä oli paljon apua suurperheen hoidossa.
—Yöt hoitelin lapset, päivät toimessa ja illoin kotihuolet. Syvä suru vanhempieni menettämisestä ja huoli sisaruksieni huolenpidosta rasittivat hermostoani tavattomasti.

Vähitellen järjestyi sisaruksille kodit tai kasvatusvanhemmat, ja elämä löysi uomansa. Kolmas lapsi ilmoitteli tulostaan Pietikäisen perheessä. Mutta Sigrid odotti elämältä jotakin aivan muuta.




sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Kuka otti valokuvan?

Opettaja Väinö Helkiö, Toini Pietikäinen, sotilas, Sirkka Sinervä, Uuno Sinervä, sotilas 2


Kerroin toisaalla radionkuuntelusta kesämökillä 1924. Mutta kuka otti kuvan? Sitä en voi enää keltään kysyä. Tässä on kuin kohtaus näytelmästä, se kätkee menneet ja tulevat tapahtumat. Yritän rakentaa jotakin vihjeistä, jotka ovat jääneet mieleen Äidin kertomuksista.

Sirkka (minun mummini) on iloinen ja kukoistava 38-vuotias. Miten nuori hän onkaan! Uuno, hänen unelmiensa prinssi on tukevoitunut ja muuttunut leppoisaksi uusperheen isäksi. Kaisu ja Heikki huitelevat ties missä, he eivät jaksa kuunnella särisevää musiikkia  jostakin Saksasta. Sirkka on mielissään, vilkkaat vieraat ovat viihtyneet iltaan asti. Nämä kaksi (vai oliko heitä kolme?) nuorta sotilasta nelistivät pihaan ratsastusretkellään, juuri kun perhe vietti kahvihetkeä puutarhassa. Vieraita ei tarvinnut kauaa houkutella liittymään seuraan, missä ennestään jo oli kesävieraita. Sirkka rakasti ihmisiä ympärillään, ja nuorten miesten ihailu saa hänet tänään loistamaan. Uuno on hyväntahtoinen, ei hän pane pahakseen pientä hakkailua.
— Miten hyvä, että Toini on viimeinkin lakannut murjottamasta. Talvella hän oli aivan mahdoton. Nyt on kaikki hyvin taas. Huomenna mennään veneretkelle ja uimaan! 
Toini (minun äitini) on 18-vuotias, eikä hän pidä Sirkan keimailusta ollenkaan.
— Äidin pitäisi olla vakavampi, äitien täytyy olla esimerkillisiä. Harmittaa. Ja miksi tuo opettaja seuraa minua kuin varjo?  Ottaa valokuvia edestä ja takaa, jopa salaa kun olen päiväunilla. Hän on kovin vanha,  jo yli 30-vuotias. Mutta aivan ihanasti soi  nyt musiikki, ihmeellistä! Ikävää, että opettaja ei voi tästä iloita, sillä hän on melkein kuuro. No niin, jalat sievästi, sillä nyt otetaan valokuva. 
Opettaja, kesävieras, on ajatuksissaan, hän ei välitä musiikista. Käskettiin sisälle valokuvan takia. Kameran takia. Kenkiäkään ei ehtinyt laittaa.
— Lähtisivät jo, suunpieksäjät! Miksi Toini nauraa heidän jutuilleen niin iloisesti? Huomenna pyydän Toinin veneretkelle, kerron että olen löytänyt lumpeenkukkia. Ja sitten, niin sitten kysyn häneltä... viimeinkin kysyn...minun täytyy uskaltaa!

Kuka otti valokuvan? Entä jos sotilaita olikin kolme, ja yksi heistä sieppasi kameran opettajalta? Sirkan veli, Roine, harrasti myös valokuvausta, luultavasti. Mutta silloin kuvassa varmasti olisi myös Roinen ensimmäinen vaimo, Lempi. Opettajaa ja Roinea en koskaan näe samassa kuvassa, vaikka yhtäaikaa olivat Sirkan mökillä. Nyt voin kysellä vain kuvilta, jotka kertovat arvoituksin. Sotilas, joka katsoo kameraan, tietää kyllä. Mitä hänen ilmeensä kertoo?

***

12.3.2012 Tänään etsin jotakin, ja käteeni osui muistiinpanoja Äidin tarinoista. Huomaan että kelpo tarinani ei ole täysin vedenpitävä. Koska minä olen nyt ainoa, joka tiedän totuuden, kerron sinullekin. Olen näet kohdellut opettajaa hiukan tylysti. Tuskin hän toivoo sotilaiden lähtevän, sillä hän on yksi seurueesta. Hän oli tänään ratsastanut tovereineen Hämeenlinnasta Mankalaan, —melkoinen suoritus! Joten hän ei ole suinkaan ulkopuolinen, joka kutsutttiin sisään kameran takia. Paljasjalkaisuus kertoo ehkä kotiutumisesta, tai kenties sukat ovat kuivumassa.  Ehkä souturetki on jo takana...?
Lisäsin myös henkilöiden nimet, opettajakin löytyi muistiinpanoista. Loistava valokuvaaja hän oli:

Kesänviettoa 1924. Varmaankin opettajan ottama kuva, sillä
Roine-eno (R.R.Ryynänen) näyttäisi nyt olevan tässä. 
Lapset Heikki ja Kaisu Sinervä ovat kuvassa myös,
 ja Toini, merenneito ohjailee venettä. 


keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Enkeleiden piiloleikki


Toini Tellervo Pietikäinen 1924

Kesällä 2006,  jolloin Äiti lomaili  luonamme 100-vuotiaana, aloin kirjoittaa päiväkirjaa yhteisistä hetkistämme. Kesän jälkeen huomasin pian miten helposti keskustelu sujuu puhelimessa, ilman kuulolaitetta. Entistä useammin myös vierailin Äidin luona Haagassa. 

Tutkimme yhdessä valokuva-albumeita. Kuinka en ole ennen nähnyt näitä lumoavia kuvia! Vai olenko nähnyt, vaan en katsonut? Äidin näkö heikkenee jatkuvasti, mutta vielä on suurennuslasista apua. Monet kuvansa hän osaa ulkoa, tietenkin tärkeimpiä ovat lasten ja lastenlasten kuvat aina viidenteen polveen asti. En tiedä mitä hän näkee, mitä muistaa. Myös minulle tuntemattomat kasvot saavat nimen ja tarinan. Yritämme määritellä ajan ja paikan. 
     Äiti on niin innostunut yhteisistä tutkimusretkistä että etsii päiväkaudet puuttuvaa kuvaa.
    - Se profiilikuva on merkillisesti kadonnut. Olisin vaan halunnut näyttää sinulle kampaukseni 18-vuotiaana. Näytin sitä Matille lauantaina ja sen jälkeen se oli hävinnyt. Minä olen etsinyt, siivooja on etsinyt, Matti on etsinyt. Täytyy varmaan uskoa, että enkelit ovat sen kätkeneet, etten syyllistyisi turhamaisuuteen. Se on niin kaunis kuva.
    Parin päivän päästä Äiti soittaa minulle. Jo tervehdyksestä kuulen ilon.        
   - Enkelit luovuttivat kuvan, ihan totta!
   - Kuinka kummassa?
  -  Muistatko sen enkeliasetelman pöydällä? Sen, jonka sain Tipiltä joululahjaksi? Nostin sitä, halusin suoristaa pöytäliinan rypyt. Siellä se kuva oli, enkeleiden alla piilossa! 

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Lähtemätön koulumuisto

Kaisu Sinervä ja Toini Pietikäinen

Yritän nähdä  mielessäni tuon helsinkiläisen koululuokan kauan sitten, 1920-luvun alussa. Lukiolaiset puisissa pulpeteissaan kirjoittavat vihkoihinsa mustekynät rapisten. Opettaja kateederinsa korkeuksissa voi rauhassa syventyä kokeiden korjaukseen.
     Hiljaisuuden läpi alkaa kuulua sipinää ja supinaa, naurun  kiherrystä. Lappu kiertää salaa kädestä käteen ja saavuttaa Toinin joka lehahtaa punaiseksi. 

”Toinin maailma ja ääret
on Bertilin pitkät sääret”

Opettaja kohottaa ärtyneenä silmänsä vihkopinosta. Tuikea silmäys lasien yli riittää palauttamaan hiljaisuuden. Katse kiertää luokassa, etsii kohdetta ja pysähtyy hetkeksi ruskeatukkaiseen Toiniin.— Kumma tyttö, umpimielinen, aina aiheuttamassa epäjärjestystä. Naamasta näkee että hän on nytkin syyllinen. No, antaa asian olla tällä kertaa, riittäköön kulmien rypistys ojennukseksi. 
     Päät kumartuvat vihkojen ja mustepullojen puoleen. Toini tuntee  tuijotuksen niskassaan. Jos hän nyt katsoisi taakseen, hän näkisi Auliksen mustat silmät.  Ne seuraavat häntä koko koulupäivän, ja vielä senkin jälkeen. Aulis on hänen varjonsa.
— Miksi ei äiti anna minun lopettaa, miksi ei äiti laita minua tyttökouluun!
On vaikea taistella kyyneleitä vastaan mutta tahdonvoimalla se taas onnistuu. Jos vielä oppisi estämään punastumisen, siksi ne varmaan kiusaavat. ”Sinervä, punerva, punerva”!
— Bertil on toisenlainen. Bertil huomasi minut luistinradalla, ihan sattumalta,  ja veti remmillä pari kierrosta,  siinä kaikki. Kun  luistelin takaisin tyttöjen seuraan, näin taas Allanin sivussa tuijottavan minua synkkänä.
— En aio tätä enää sietää! 
— Äiti ei kuuntele. Jos yritän puhua, hän ei välitä.  Hänellä on juuri nyt niin paljon kaikkea. Ulkomaanmatkoja, laulutunteja, ja pikku-Heikkikin siinä sivussa.

Mutta Toini on tehnyt päätöksensä. Hän lopettaa koulunkäynnin. Joululoman jälkeen hän ei palaa kouluun, kuudes luokka saa jäädä kesken.

Äidit ja tyttäret


Äidit ja tyttäret

Tytär ja äiti Liisankadun kodissa 


Keskusteluja Mussalossa, elokuussa 2006

Vuosia sitten äitini ojensi minulle nipun koneella kirjoitettua tekstiä. Hiukan empien hän huomautti: - Tässä nyt on nämä minun äidin muistelmat. Hän kyllä kaunistelee totuutta, liioittelee. "Sirkka Sinervän muistiinpanot" lukee kansilehdellä.—Minun mummini päiväkirja, mielenkiintoista. Ehkä hän kertoo myös avioerostaan? Se ei tuohon aikaan tosiaan ollut tavallista. Silmäilin tekstit läpi, kätkin kaappiini ja unohdin. Ei ollut vielä sen aika.

Tänä kesänä etsin tuon aarteen käsiini. Nyt tahtoisin tutustua mummiini, jonka sain tuntea itse niin lyhyen aikaa. Muistoihini hänestä ei liity mitään levottomuutta tai ristiriitaa, mummi asui kauniissa kodissaan pienen kävelymatkan päässä ja tapasimme usein. Hän oli ystävällinen, vaikka en voi muistaa mitään hellyydenosoituksia. Hänen kuollessaan olin kymmenvuotias.


Äidin kesävierailu lähenee taas loppuaan, ja yhä vaikeammalta tuntuu viedä hänet takaisin pienen kotinsa yksinäisyyteen. Aamulla keittiön pöydän ääressä luen hänelle ääneen katkelmia Sirkka-mummin, hänen äitinsä, muistelmista:



"Helmikuussa 1922. Tuhlaan armaille lapsukaisilleni rakkauttani, ehkä hemmottelen heitä liiaksikin. He ovat muuttuneet elämäni pääsisällykseksi. Kyllä olisikin kurjaa ilman lapsia, ilman omaa herttaista pojuani. Pojuseni onkin herttaisimmillaan, juttelee ja tepastelee ja rakastaa omaa äiti kultaansa."


Toini, minun äitini, pyörittää lusikkaa kahvikupissaan ja huomauttaa hiukan tuohtuneella äänellä:

—Entäs neljä pientä hylättyä tytärtä! Kaipasiko hän milloinkaan minun ikiomia siskojani? Mutta se on totta, tätä uuden avioliiton Heikkiä hän jumaloi ja hemmotteli. Äidintunteet heräsivät kai vasta silloin. 
—Niinpä sisarpuoleesi ja sinuunkin osui sitä paistetta... Kuulehan mitä teistä sanotaan, sinä olet siis 16-vuotias tässä:


"Kaisu tyttöseni on pirteä ja terve, lauleskelee ja leikkii oikein ahkeraan. Toini typykkäni on soma ja kaino ja hiljainen tyttönen. Hän on niin sievä, mutta hiukan hermostunut. Kuinkahan oikein lienee? Haluaisin päästä lähemmäksi hänen ajatusmaailmaansa, mutta hän on niin ujo ja ei tahdo puhua, yksiksensä oleilee mieluummin."


Toini vaipuu hetkeksi mietteisiinsä. Eilen föönattu tukka hohtaa valkohopeisena. Hän on yhä, satavuotiaana, niin sievä.

 —"Hermostunut"? Olin onneton! Äiti ei ymmärtänyt. Ei, hän ei kuunnellut. Pyysin ja rukoilin, että hän antaisi minun mennä tyttökouluun.
 — Niin, olet kertonut. Se poika, Aulis, kiusasi sinua. Sinä olit kovin nätti, sehän oli selvästi mustasukkaisuutta! Poika oli sinuun ihastunut.
— Mitä vielä! Olin ujo, en osannut pitää puoliani. Se vakoili minua, ja laittoi liikkeelle ikäviä juoruja. 

En millään raaskisi nostaa ikäviä muistoja pintaan, mutta tahdon tietää, miten tuosta tahtojen taistelusta selvittiin. Syötyämme ojennan kuulolaitteen. Äiti nostaa sen korvalleen, ja säätää äänen sopivaksi.

— Mitäs äitisi siitä tuumasi, kun et suostunut jatkamaan kuudetta luokkaa?
— Äitihän suuttui! Hän lähetti minut pois silmistään, maaseudulle. Kasvatettavaksi, niin hän sanoi.Taisi hän lopulta leppyä, hän ei ollut pitkävihainen luonne. Minulle järjestyi sitten opiskelupaikka käsityökoulusta.
— Itse taisit leppyä vasta aikuisena, perheenäitinä?
— Se on totta. Teillä lapsilla oli ihan mukava mummi. Muistatko, että hän tuli vielä uskoonkin ?

Valkotukkainen äitini laskee kuulolaitteen pöydälle, ja keskittyy aamiaiseen. Kahvin hyväilevä aromi nostaa huulille hymyn ja tutun laulunpätkän: "Kaffetåren den bästa är av alla jordiska drycker!" Hän on hyväntuulinen kuten melkein aina seurassa. Voitelen paahtoleipiä, ja mietin jo monasti kuulemiani koulumuistoja. Ne eivät ole mukavia. Aamiaisen jälkeen äiti siirtyy huoneeseensa, ja sulkee oven. Tiedän, että hän haluaa selviytyä itse pukeutumisesta ja vuoteen sijaamisesta, vaikka siihen kuluisi koko aamupäivä. Minulla on taas hetki aikaa syventyä Sirkka-mummini muistelmiin.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Ei mikään Gallen-Kallela


27.10.20 Kuvan nuori kadetti on isäni Paavo G.Warén itsenäisen Suomen Kadettikoulun ensimmäiseltä kurssilta 1919-20. Hän näyttää itsevarmalta ja ylpeältäkin, eikä syyttä. Sillä komea juhla-asu on hänen itse piirtämänsä.

Aivan oikein. Kadettien yhä voimassa olevan juhla-asun 
piirsi Paavo Gustaf Warén , ja se oli ensimmäistä kertaa 
käytössä 6.12. 1919.

Kuitenkin suunnittelijan nimi on vuosien kuluessa unohtunut, suorastaan vaihtunut. Aika ajoin saamme kuulla ja lukea, että kadettien juhlaunivormun on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela. Ja onhan se ihan hiukkasen totta, mutta ei tarpeeksi. Gallen-Kallela tosiaan suunnitteli asua, mutta hänen suunnitelmansa hylättiin liian kalliina ja koristeellisena.  Kauniit leijonanapit hyväksyttiin, joten voimme siis seuraavana itsenäisyyspäivänä ihailla Gallen-Kallelan suunnittelemia nappeja. Mutta itse juhla-asu  on Paavo Warénin piirtämä.

Isäni (sittemmin Paavo G.Waris,) poistui tästä ajasta 1959. Niitä, jotka muistavat asian oikean laidan, on yhä vähemmän. Väärän tiedon oikaiseminen julkisuudessa on melko toivotonta puuhaa, varsinkin jos väärä tieto on sopivampi. Blogikirjoitus on pisara meressä.

Seikkaperäisin näkemäni  oikaisuyritys on ollut Uuden Suomen artikkeli 29.12. 1985: 

                 Marjaana Kytö
                 Ei mikään Gallen-Kallela
                 Kadetti juhlii Warénin puvussa

Kytö kertoo kuvaesimerkein Gallen-Kallelan ja Warénin suunnitelmista, ja pohtii myös väärinkäsityksen syitä todeten kuitenkin:

”On helpompaa kertoa kuka puvun on todella suunnitellut, kuin pohtia, miksi harhaluulo on syntynyt.”

Kirjassa Kadettiupseerit 1920-1985 mainitaan että Wariksen työparina oli kurssitoveri Carl-Gustav Wahren. ”Signeerauksia piirroksessa on kuitenkin vain yksi, Warénin" kertoo Uusi Suomi. Piirustus on talletettu Sotamuseoon. 
    Tuo liki kokosivuinen Uuden Suomen artikkeli joutui pian kalankääreeksi, unohtui,  eikä muuttanut mitään. 

Toinen tallettamani puheenvuoro julkaistiin Helsingin Sanomissa 23.1.1989. Suomen Pukuhistoriallisen seuran ry puheenjohtaja Juha E. Tetri kertoo tarkkoja tietoja sotilaspukujen historiasta, ja selvittää myös, että Paavo Warénin piirtämä puku oli ensimmäistä kertaa käytössä 6.12.1919, vaikka sen malli merkitään m/22. 
    Tämäkään pätevä puheenvuoro ei muuttanut mitään.
    
Gallen-Kallelan taiteen merkitys oli suuri suomalaisen identiteetin vahvistajana. Sen asemaa tuskin horjuttaa se, että suomalaisen kadetin juhlaunivormu ei ole hänen käsialaansa.

                                                                                                               Marjatta Huuskonen

Kirjoitettuani ylläolevan otin yhteyttä Sotamuseoon ja sain arvokasta lisätietoa tutkija Johanna Keinäseltä: 

Kirjoituksia kadetin juhlapuvusta:
"Kestävää koristaa kunnia",  kadettiperinteitä ja -kasvatusta 90 vuotta itsenäisessä Suomessa. (toim.) Marko Palokangas. Kadettikoulu ja Kadettikunta r.y. 2009.
"Kadetin juhlapuku", Marko Palokangas, Kylkirauta 1/1996.
Näistä teoksista löytyy kirjallisuus- ja lähdeviitteitä.
Piirustukset ovatkin Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä(ent. Sota-arkisto). Kirjassa "Kestävää koristaa kunnia" on kuva Warénin piirustuksesta ja siinä on virheellinen lähdemerkintä "Sotamuseo". Sotamuseolla on joskus ollut valokopio piirustuksesta.

Mummin nojatuoli


10.3.2009

Avaan tietokoneen  näytölle täyteen kokoon vanhan valokuvan mummini kodista Liisankadulla. Katseeni vaeltaa avautuvassa tilassa esineestä toiseen, ovista toisiin huoneisiin, kuin näytelmän lavasteissa esiripun noustua. Sohvaryhmän kaunis nojatuoli ikkunan ääressä on nyt minun olohuoneessani, uusin verhoiluin. Palaan mielikuvissani aikaan, jolloin Sirkan nuori kaunis tytär, minun äitini, täällä liikkui.

Kuulen ääniä: talon rouva ja palvelijatar neuvottelevat keittiössä. Neitonen lehahtaa ovesta, istahtaa flyygelin ääreen, nostaa kannen ja alkaa selailla nuottivihkoa.
— Toini, palmusta on pyyhittävä pölyt!  Helmi tulee kohta auttamaan siirtämisessä, sanelee Sirkka-rouva näyttäytyessään oviaukossa. Toini ei vastaa, hän hyräilee hiljaa ajatuksissaan ja alkaa tapailla sointuja flyygelin koskettimilta. Kuulen ovikellon kilahduksen jota seuraa askelten kopina. Eteisessä avataan ovi ja miehen ääni kiirii kaikuisasta rappukäytävästä ovien vaimentamana Toinin korviin. Sormet pysähtyvät, kalpeneeko tyttö? Käsi nousee rinnalle, alkaako sydän takoa?
— Toini-neiti, kapteeni on täällä taas.
Toini nousee nopeasti flyygelin ääreltä ja perääntyy palmun varjoon.

Peiliovet aukeavat, näkyviin tulee suuri ruusupuska jota kannattelee lyhyt mutta ryhdikäs upseeri. Minun silmissäni nuori, mutta Toinin mielestä vanha, jo 29 hän tietää. Sirkka-rouva kiirehtii huoneeseen täyttäen sen hyväntuulisuudellaan, hän tervehtii vierasta sydämellisesti. Paavo ohjataan nojatuoliin, Toini istahtaa seuraksi vaiteliaana, kavaljeerin katsetta väistellen. Toini on niin kovin nuori, onko sydämessä salainen unelma? Helmi odottaa ovella ohjeita kahvitarjoilusta.

Mukava nojatuolini, mitä oletkaan kuullut ja nähnyt!  Ehkä voisin kuulla tarinasi, jos oikein keskittyisin. Kuulisin miten Paavo, minun isäni, kertoo Salon kodistaan, suurenmoisesta äidistään ja isästään, mainioista veljistään, ja rakkaudestaan josta riittäisi heille molemmille. Paavon päätös saada tuo tyttö omakseen ei horju, ja Sirkka-äiti kannustaa tytärtään suostumaan avioliittoon. Ja niin oli määrä tapahtua, minun ja kolmen veljeni onneksi. Olemme täysin yksimielisiä siitä, että meillä on ollut maailman paras äiti. Sirkka-äiti järjesti häät Kämpissä, vuosi oli 1926. Sen jälkeen tuli aika purkaa kauniit kulissit.

Suuren laman, paljon nykyistä vaikeamman, lähestyessä  tuo kaunis koti joutui vasaran alle  pian häiden jälkeen. Sohvakalusto nojatuoleineen pääsi mukaan seuraavaan, pienempään kotiin. Sisukas mummini pääsi pian jaloilleen. Kohta istahti nojatuoliin työpäivän päätteeksi menestyvän yrityksen johtajatar, joka toimi virassaan kuolemaansa asti 1953. Olin silloin 11-vuotias, ja mummi kuollessaan juuri  minun ikäiseni.

Yritän muistella mummia ja hänen pientä kotiaan. Hän oli mielestäni aika vanha, mutta aina hyvin pukeutunut ja kauniisti kammattu, vielä sairaudenkin päivinä. Näen täyteen kalustetun olohuoneen, kirjahyllyn ja posliiniastioita, jotka hän oli  itse maalannut. Ja nojatuolin, nyt sinisellä sametilla päällystettynä. Näkymä nousee sumusta, millon matkani kulkee hänen kotitalonsa ohi Topeliuksenkadulla.

Ja sitten nojatuoli ilmestyi minun lapsuudenkotiini Lapinlahdenkadulle. Sohvan kohtalosta ei minulla ole tietoa.

Vuodet kuluivat, äitini kasvatti lapset, jäi leskeksi, ja muutti vanhuutensa päivinä pieneen kotiin, jonka piti aina kauniisti hoidettuna. Tuli aika, jolloin hänen oli suostuttava pyörätuolin käyttäjäksi.  Sille oli tehtävä tilaa,  oli poistettava joko nojatuoli tai keinutuoli. Ja silloin löytyi meidän kodistamme  Mussalossa paikka nojatuolille. Otin sen kiitollisena vastaan, ikäänkuin ennakkoperintönä.  Kuuntelen tuolissa  musiikkia tai lueskelen, milloin viereinen televisio on suljettuna.
Nojatuoli on vankkaa tekoa, mutta kaipaisi hiukan kunnostusta. Olisipa mukavaa, jos se säilyisi suvussa minunkin jälkeeni.

Tänään istun Mummin tuolissa  ja mietin, onko elämässä mitään mieltä. Miksi jotkut täällä temmataan  pois kesken työn ja touhun, ja toiset joutuvat kulkemaan tien loppuun asti ja luopumaan kaikesta ennen armahdusta? 

Suloinen Toini, minun äitini, täytti tammikuussa 103 vuotta sairaalassa, eikä tule enää kesällä puutarhaani, kuten tähän asti.

Ehkä vielä tulee aika, jolloin kärsimys on poissa, ja kauniit muistot ja tarinat  jäävät lohduksi.


Elämäni huoneet

  
 Tryggare kan ingen vara
    än Guds lilla barnaskara,
    stjärnan ej på himlafästet,
    fågeln ej i kända nästet.

    (Lina Sandell-Berg)


27.2.2009

 Vaalea avara tila. Huoneessa ihmisiä, lapsia. Äiti on jossakin lähellä, en pelkää. Muistan laulun, vai muistanko, että olen joskus muistanut? "Trykkareeka, ingefaara, engus lilla baarnaskaara...." Kyllä, se on elämäni varhaisin muisto. Äitini on myöhemmin kertonut, että jatkosodan aikana hän viipyi jonkin aikaa Ruotsissa, lastenkodissa, ja veljeni ja minä olimme mukana. Olin siis korkeintaan kaksivuotias. -  Vain laulu ja vaalea huone häilyvine hahmoineen nousevat esiin muistini hämärästä.

Rappukäytävä  on suuri, ehkä ääretön. En uskalla kiivetä ylempiin kerroksiin. Syvällä hissikuilun pohjalla on pimeää. Pimeästä kuuluu lepattavia, hihittäviä  ääniä.
Kiipeän huohottaen neljänteen kerrokseen, ja tuttu turvallinen ovi aukeaa.

Kotona on paljon huoneita, mutkainen välikkö, ovia joka suuntaan, yläkomero, jonne voi nousta narua pitkin kuin vuorikiipeilijä ja rakentaa piilopaikan missä kuiskailla salaisuuksia ikioman leikkitoverin kanssa. Salissa, kaksoisovien takana, äiti soittaa pianoa ja laulaa, laulaa  niin että helmeilevä sopraano soi vielä vanhanakin mielessäni kuin lohdutus. "Kas oksa värähtää, kun istuu lintunen..."  Eteisen ovi kolahtaa, laulu keskeytyy, askelten ääni vie välikön kautta keittiöön. Kitarat soivat poikien huoneessa, jalat naputtavat tahtia, ja alakerran ankara täti kuulee sen. Isä kääntää sanomalehden sivuja nojatuolissaan, kalat uivat ylhäisinä akvaarioissaan, jotka heijastavat huoneeseen vihreää satuvaloa. Katto on korkealla, korkeista ikkunoista lankeaa auringon valo verhon kuvioiden läpi. Tuota huonetta etsin aikuisena unissani, enkä löydä.

Kirkon holvit piirtävät korkeaa tilaa. Keskikäytävä on suunnattoman pitkä. Sen toisessa päässä odottelee  rakas, bestman seuranaan. Häämarssi alkaa soida, keskimmäinen veli on saattajani. Urkuri soittaa hitaasti ja juhlallisesti, me kävelemme tahdissa, hitaasti, hitaasti. Eihän epätahtiin voi kävellä?
Käytävä tuntuu loputtoman pitkältä, ja hääväki luulee, että morsiamella on jalka kipeä. Lopulta astumme alttarille, ja edessä on yhteisen huoneen rakentaminen.

Monta elämää, monta kaupunkia, monta huonetta näen, jos silmäilen taaksepäin. Aina  on uusi tyhjä koti odottamassa, seikkailu  edessä, entinen elämä takana.Tyhjän huoneen lumous seuraa mukanani, ja tulee uniini.
Saavumme ennen muuttokuormaa uuteen, siistiin asuntoon, istumme lattialla, silmäilemme tulevan elämämme ääriviivoja. Kaikki on mahdollista, ja edessä oleva aika rajaton!  Koskaan en kaipaa entisiä huoneitamme, sillä yhteinen koti, lisääntyvä tavaramäärä ja kasvava perhe kulkee  mukana. Ovia sinne ja tänne, auki ja kiinni, - kenkiä, suksia, kitaroita,  reppuja, tuloa, menoa, ääntä, koiran tassujen rapinaa kiiltävällä parketilla. Missä tuo kaikki on nyt? Taas meitä on kaksi, kuten alussa.

Seuraavassa huoneessa katto on korkealla, juuri niin kuin syntymäkodissani. Sinne palaan työpäivän päätyttyä mielelläni. Ilmaa ja hiljaisuutta, ikioma  tila levitellä värejä ja papereita. Seinät vastaavaat huilun sointiin. Etsinkö ihanaa ääntä, jonka kuulin jo kohdun suojassa? Vielä saan unelmoida.  Ikkunoista näkyy kaunis puisto, jossa kasvaa suuria, humisevia puita.

Puutarha!  Salainen oma puutarha on huone, josta en edes uskaltanut tosissani uneksia. Koitti päivä, jolloin meillä kaupunkilaisilla oli oma talo ja oma puutarha. Niin vain tapahtui, ja vielä kerran alkoi aivan uudenlainen elämä.
Puutarha on kuin näyttämö, jonka lavastukset ovat jatkuvassa, hitaassa liikkeessä. Kukkivat köynnökset kiipeilevät vihreillä seinillä ja linnut piirtävät lentoratojaan  korkeaan kattoon.  Esitettävän näytelmän aiheena on  elämän ja kuoleman kiertokulku. Nyt on minun aikani touhuta täällä, väsyä kätteni työstä ja virkistyä kauneudesta.

Vieläkö uneksin uusista huoneista? Ehkä. Ajattelen kaukaisia rakkaitani, ja haluaisin olla lähempänä heitä. Kuitenkin puutarhassa voin saavuttaa tilan, jossa en muistele, en uneksi .

Puutarhassa aika ei kulu, aika on. Mieheni  kanssa istutimme sinne  puun,  joka elää ikuisesti.