Salon Joulu 1921

 

Kansi Matti Warén 1921 © Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

Salon Joulun viimeinen numero (joka on tallella kokoelmassa) ilmestyi  100 vuotta sitten. Se kertoo ilosta ja surusta. Kaikille rakas mormor, Amanda Ignatius on kuollut. Uusi lapsenlapsi on syntynyt, Anneli Warén, jonka onnellinen isä ikuisti kansikuvaan. Elina Warénin   sairaus on käynyt vaikeaksi. 

"Lapsuus- ja nuoruusajan kirkkaissa muistoissa on äitinne tämän joulun rakkailleen valmistanut. Se on surussa voimia antanut ja kaipaukselleni lievitystä tuonut. Ei tule enään rakkaan mormorin joululähetykset lapsille ja lastenlapsille. Hänen lämmin kaikille omilleen ja koko kansalleen niin hellästi sykkivä sydämensä on ijäksi laannut lyömästä, ahkerat kätensä kylmenneet ja hänen huolensa meidän tähtemme ja rukoukset onneksemme päättyneet. Hänellä on nyt suuri ihana Joulurauha. Mutta me olemme paljon köyhemmät. Mailma paljon tyhjempi. Ja kuitenkin sai hän elää 80v. vanhaksi onnellisena koko elämäsä ajan — siunattuna, rakastettuna ja kaivattuna kuollessaan", kirjoittaa Elina Warén lehden esipuheessa.

"Raskas vuosi on rakkailla omillani ollut. Minunkin pitkä sairauteni kysyi teiltä kaikilta, vaan etenkin isältä äärettömiä voimia ja uhrautuvaa rakkautta. Teidän rakkautenne ja rukoukset omaisten lahjoittivat elämän minulle, joka jo vaelsin ”kuoleman varjon maassa”. Jumala tahtoo vielä kypsyttää minuakin ikuista elämää varten. Pyrkikäämme kaikki elämään tämän lyhyen elämän niin kauniisti ja rikkaasti kuin isänne vanhemmat ja äidin vanhemmat, niin silloin ei kuolema tule kauhistuttavana  riistäjänä, vaan kutsuna ihanana sinne,”miss ikuinen on joulu”."

Elinan joulurunon loppuosaan on helppo eläytyä, nyt kun itse ymmärtää kuuluvansa suvun vanhimpiin:

– – – 

On vanha polvi poissa suvustamme 

me, isä, äiti tässä sitä edustamme , 

niin outo tunne valtaa mieltä nyt 

kun yksin ”vanhoiks” meitä jättänyt 

on rakas mormor, vanhin suvussamme.

Hän siellä ylhääll, — mutta seurassamme 

henkensä liitää tänä iltana 

viettäissään Isän luona joulunsa.

On äidin lapsuuskodin huonekalut 

on jouluruuat — kaikki pienet tavat 

mi mormor meille aina teroitti 

ja kotijuhlain arvoo selitti.

Ja siksi seisoo kuusi kirkkaampana 

ja koristukset kaikki kauniimpana  

kun joulu tämä muistojuhla on 

lapsuuden muistoille se loistakoon!

Eliel Warénin muistokirjoitus Mormorista sisältää kiehtovaa sukuhistoriaa.

"Kodissa oli vallinnut kristillinen, mutta valoisa ja iloinen elämänkatsomus, ja sen mukaisia olivat nuoretkin, täynnä elämänhalua ja — iloa ja leikillistä mieltä, täytyy sanoa , tosi ruotsalaista mielensävyä.  Laulua ja soittoa harjoitettiin myös ahkerasti kodissa. Sillä laulun lahjat olivat käyneet perintönä. Kitaran säestyksellä lauloi mormor usein iloksi vanhemmilleen kauniilla ja voimakkaalla sopraanollaan. Oli luonnollista että semmoiset neitoset vetivät puoleensa, ja näinpä varaton, mutta lupaava ylioppilas K.F. Ignatius rakastui Amanda Bergmaniin tämän ollessa 15-vuotias ja voitti hänet omakseen , ja niin tuli Amanda Bergman perheenemännäksi ja äidiksi Helsinkiin ja vähitellen mormoriksi ja vieläpä lasten lasten lasten isoäidiksi."

Koko kirjoitus tässä: Mormor 

Mutta kuka oli se nuori kuorolainen, joka muutti ruotsista Pohjanmaalle lukkarinvirkaan? Ja jonka poika Johan Bergman oli Amandan isä? Jäljet päättyvät Tukholmaan.

Viimeinen Salon Joulu on tuhti lukupaketti. Vakavien kirjoitusten lisäksi hilpeät runot, sydämelliset kirjeet, filosofiset pohdinnat ja vauhdikkaat matkakertomukset ovat ääneen luettuna tuoneet perheelle iloista joulutunnelmaa.

Harvinainen valokuva perheen joulunvietosta on vuodelta 1923. Ilmeisesti silloinkin syntyi joululehti, jota kuitenkaan ei ole liitetty tähän kokoelmaan:

Eliel ja Elina Warén lastensa perheiden ympäröimänä 1923 
Oikeassa reunassa isäni Paavo Warén, vielä poikamiehenä.

Isänpäivänä: Isoisän isä

Johannes Warén 1827-1883

Valokuvasta katsoo vakava ja kunnioitusta herättävä pappismies. Kuva herää eloon ja silmiin syttyy pilkettä, kun tutustun isoisäni  Eliel Warénin  kertomukseen isästään  perheen joululehdessä, ”Salon Joulussa 1918” .

Iisakki ja Anna Wariksen kolmas lapsi, joka sai nimekseen Johannes, syntyi v. 1819.

 

Lyhennelmä kirjoituksesta:

”– – –Iisakki Waris oli vanhan ajan miehiä, tuiki rehellinen ja uskonnollinen sen ajan käsityksen mukaan. Kirkon opilla oli silloin ehdoton auktoriteetti, ja mitä ei ymmärretty, se uskottiin kuitenkin.”

”– – – kun Janne-poika, kuten Johannesta kotonaan nimitettiin, oli täyttänyt 12 vuotta kysyi isä häneltä eikö hän tahtoisi lähteä kouluun. Jannella ei ollut mitään sitä vastaan, ja niin lähetettiin hänet Rautalammin kirkolle saamaan ensimmäistä opetustansa koulumestari Stenbäckiltä, runoilija Lars Stenbäckin serkulta. Opetus tapahtui heti ensimmäisiltä riveiltä alkaen ruotsiksi. Siinä oli Janne-pojalla kova edessä, kun piti oppia ulkoa sanoja, joita hän ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt. Ahkeruus ja hyvä pää voitti kuitenkin kaikki vaikeudet.

Janne oppi ruotsin kielen, vieläpä niin täydellisesti, että hän myöhemmin käsitteli sitä sujuvammin kuin äidinkieltään, ja kielen lausunta oli virheetöntä. Koulun käynti meni sitte tavallista latuaan, ja heti yläalkeiskouluun tultuaan muutettiin hänen nimensä Waréniksi sen ajan tavan mukaan. Ylioppilaaksi päästyään oli itsestään ymmärretty että hänen piti tulla papiksi. Tähän aikaan oli herännäisyysliike voittokulkunsa huipulla Suomen kansan keskuudessa sekä oppineissa että oppimattomissa, ja nuoren Johan Waréninkin sydämessä nosti se voimakkaan vastakaiun ja viritti hänen henkensä uuteen sointuun määräävästi koko hänen ijäkseen. 

Myöskin Rautalammin kappalaisen puustellilla kauniissa Kosken pappilassa oli pastori Aschanin tytär Adolfina 18-vuotiaana saanut voimakkaan herätyksen, vaikka ei kukaan toinen tässä perheessä suosinut tuota uutta henkistä kulkutautia tai liikettä. Siispä ei perheessä oltu ollenkaan iloisia Adolfinan heräämisestä, vaan sitä iloisempi oli ”maisteri” Johan Warén, joka sillä välin oli tullut kirkkoherran apulaiseksi kotipitäjässään. Tämä uskonnollinen yhdensuuntaisuus antoi varmaankin ensimmäisen sytyttävän kipinän tunteisiin jotka johtivat maisterin kosimaan Adolfina mamselia, jota seurasi kihlaus ja avioliitto.

”– – – Papalla oli avoin silmä kaikelle kauniille. Hän oli todellinen taiteilijaluonne. Varsinkin viehätti häntä väri. Ja muotokauneus sekä myöskin kauniit äänet. Vielä vanhempana kertoi hän ihastuneensa kuinka Hankasalmen pappilan puutarhassa koko alkukesän oli laulellut muuan laululintu jota hän ei tuntenut vaan jonka laulusävelen hän viheltämällä matki, ja siitä minä tunsin että lintu oli harmaakerttu, Sylvia cinerea.

Hankasalmelta muutti pappa Pielijärvelle, jossa minä synnyin 28.p marraskuuta 1854.”

”Pappa oli perhettään ja lapsiaan kohtaan hellä ja rakastavainen ja hyväili usein nuorinta lastansa hyvin hellästi. Hän oli kuitenkin virassaan kovin kiinni. Niin että hän harvoin jouti omistaa aikaansa lapsilleen. Sen ajan heränneillä vanhemmilla oli lastenkasvatuksessa johtolauseena että joka säästää vitsaa se vihaa lastansa. Tästä johtui että vitsaa annettiin rakkaudesta lapsiin, milloin siihen näytti olevan syytä. 

Jos papalla oli joutilaita hetkiä, käytti hän ne mielellään taiteellisiin harrastuksiin, soitteli omalla tekemällään viululla tai kaiverteli sinettejä, niissä muutamia hyvin taiteellisia kuten esim. Simsonin taistelu leijonan kanssa ja oikeuden jumalatar, tai myöskin veisteli puusta taiteellisia hevosia ja muita esineitä. Piirustuskaan ei ollut hänelle vierasta. Päiväjärjestyksensä oli tavallisesti seuraava: aamuisin klo 6 ylös, sitte konstia tai lukutyöhön. Päivällä kävi hän mielellään peltojansa katsomassa sillä hän oli innokas maanviljelijä — ja oli Suonenjoella ostanut pappilan vierestä talon omakseen. Iltasella kokosi hän aina oman perheen, myöskin palvelijat ja työväen saliin tai ruokasaliin iltahartautta viettämään. ”

”Saarnamiehenä oli pappa väsymätön. Nuorempana saarnasi hän tavallisesti kauan, luulen saarnojen usein kestäneen pari tuntia. Osalta johtui tämä epäilemättä heikkoudesta kykenemään keskittämään aihettaan,vaan ehkä suuremmaksi osaksi siitä vakaumuksesta että hyvää ei koskaan saattanut tulla liian paljoa. Tämä rajattomuus virantoimituksessa kuitenkin murti hänen voimansa ennen aikojaan.  Muutettuaan Keuruulle kirkkoherraksi v.1882 kuoli hän siellä aivohalvaukseen jo helmikuussa v.1883, ollessaan parhaillaan kinkeriä pitämässä. Kuollessaan oli hän vasta 56 vuotta vanha, vaan jo loppuunkulunut. Jos otetaan huomioon hänen työnsä paljous, niin oli hän epäilemättä tällä verrattain lyhyellä ijällä ennättänyt saarnata ja opettaa enemmän kuin moni toinen pappi paljo pitemmällä ijällä. 

Luonnostaan oli pappa vapaamielinen ja iloisa ja hyvin edistysmielinen. 

Maanviljelijänä hän ensimmäisenä tuotti Suonenjoelle kääntöauran ja alotti heinänviljelyksen pellossa. Suurta ihastusta herätti hänessä Camille Flammerionin ” Bebodda verdlar”, vaikka se soti perinnöllistä raamattuun perustuvaa tähtitiedettä vastaan.Hänestä voi sanoa että hän oli harras ja rehellinen suomalainen, mieli avoinna kaikelle kauniille, jalolle ja totuudelle, jonka puolesta hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka henkensä.”

                      Tässä kirjoitus kokonaan:  Salon  Joulu 1918

                   ["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

Nuket kotosalla

Nukkenäyttely rakennettiin, nähtiin ja purettiin. Nuket ovat palanneet nukkehuoneen rauhaan, missä ne hiljaa kertovat tarinaansa. Kevään kuluessa nukkeperheeseen aineellistui uusia hahmoja. Kuvassa äidinäitini vanhemmat nukkehahmoissaan: Paavo ja Hilda. Vakavasta hääkuvasta poimin heidän pukujensa mallin. Miehen puku olikin uusi haaste. Tästä rohkaistuneensa valmistin puvun myös  uudelle Edvard-nukelle, joka esittää ukkiani. Tässä nuori perhe v.1905:

Taas uskon valmistaneeni viimeisen nukkeni. Kaikki ovat itse halunneet syntyä. Nyt ei sellaista toivetta kuulu.

Tämän syksyn olen viettänyt vaihteeksi isäni suvun parissa. Heistä en valmista nukkeja. He kertovat itse  menneistä ajoista. Kirjoitan muistiin tarinoita, ja ehkäpä tännekin ilmestyy muutamia entisten lisäksi.

Esivanhemmat valokuvassa

Hilda (o.s. Klinga) ja Paavo Ryynänen                      Korjaus: Erika (o.s. Fahlström) ja Anders Klinga

Arvoitus ratkesi yllättävällä tavalla. Valokuvien kulissit ovat samanlaiset, koska pariskunnat kävivät tosiaankin samassa Pietarilaisessa valokuvaamossa! Eikä oikeanpuoleisessa kuvassa esiinny Pietikäisen sukua, vaan Hildan vanhemmat, jotka näin juhlistavat tyttärensä liittoa käymällä valokuvaajalla arvatenkin yhtä matkaa. Tämä selvisi Maija-serkkuni kommentista, joka juuri ilmestyi alle. Enpä arvaa milloin virhe on syntynyt, varmaan minun arkistoissani. Hienoa että saan tämän nyt korjata. Kiitos Maija!

Juttuni lienee hyvä mutta puoliksi pötyä. Julkaisenkin Maijan albumista kuvat Mikko ja Beata Pietikäisestä, ukkini vanhemmista, ettei tarinani olisi aivan turha. Mainiota, että postauksia voi korjata jälkikäteen, toisin kuin lehtijuttuja.

Mikko Pietikäinen

Beata Pietikäinen o.s. Valsi

Alkuperäinen postaus (jossa siis luulin Klingan pariskuntaa Pietikäisiksi):

Vanhat valokuvat herättävät kiehtovia arvoituksia. Tunsivatko mummini  ja ukkini vanhemmat toisensa jo nuorina? Sulhaset ovat jokseenkin saman ikäisiä. Huomasin juuri, että pariskunnat  ovat ilmiselvästi käyneet samassa valokuvaamossa! Voisin vielä uskoa, että sama, ehkä saksalainen taustakulissi löytyi useammastakin ateljeesta, mutta verho ja pöytäliina samoin aseteltuna on jo omalaatuista. Onnistuisinkohan jäljittämään tuon valokuvaamon? Näiden skannattujen kuvien originaalit ovat jossakin tietymättömissä. (Olen hiukan muokannut seepia-sävyä, joten se ei tarjoa johtolankaa.)

Beata ja Mikko vihittiin Viipurissa 1876. Mikon asuinpaikka kuitenkin oli Pietari tuolloin.  Hilda ja Paavo vihittiin Pietarissa n. 1884. Vahvasti siis epäilen pietarilaista valokuvaamoa.

Edvard, vaskiseppä Mikko Pietikäisen suuren perheen esikoispoika, lähti opintielle aikomuksenaan valmistua papiksi. Kauppias Ryynäsen (myös monilapsisessa) perheessä tarvittiin kesäopettajaa Sigridin pikkuveljelle. Kuinka löysikin sinne tiensä  nuori teologian ylioppilas? Kuka tietää, ehkä vanhemmat sopivat järjestelystä? Pian he saivat huomata, että kesäromanssi oli syntynyt nuorten välille. Edvard vei vihille 16-vuotiaan Sigridin  v.1902 vanhempien siunausten saattelemana. Tuosta liitosta on kasvanut jo tuuhea sukupuu sukupuiden äärettömään viidakkoon.

***

Lyhyt, kaunis satu mummini vanhemmista

Hilda ja Paavo Ryynänen

Vakavana odottaa nuoripari valokuvaamossa negatiivikuvan valottumista  kameran lasilevylle. Onko kyseessä kihlajaiset vai häät, sitä en saata tietää.  Enkä sitä miten supisuomalainen Paavo onnistui taivuttelemaan Hildan äidin liitolle suopeaksi? Äiti, Erika Klinga,  oli ruotsalaista Fahlströmin sukua ja oli vannottanut tytärtään ettei tämä vain naisi ketään suomenkielistä maalaistolvanaa. Mutta arvatenkin Paavon luontainen viehätysvoima tehosi tulevaan anoppiin, sillä häät pidettiin kun  Hilda oli tuskin 18-vuotias. 

Esikoinen, minun mummini Sigrid, syntyi pian, ja sen jälkeen ilmaantui perheeseen pienokaisia toinen toisensa jälkeen. Lapsia syntyi kaiken kaikkiaan kymmenen (joista kaksi kuoli vauvana). Noin tiukalle tuskin  enää  milloinkaan solmittiin Hildan korsetin nyörejä.

Sirkka Sinervä (entinen Sigrid )  muistelee lämmöllä vanhempiaan. Paavo oli kauppias ammatiltaan. Perhe muutti Pietarista Suomeen, kun Sigrid vielä kävi koulua. Hän asui tätinsä luona koulunkäynnin viimeiset vuodet. Kesälomat kotona  olivat onnellista aikaa. 

—Asuimme siis maalla Suomenlahden rannalla Kuokkalan pitäjässä. Suolaiset aallot virkistivät ja kuuma hiekka oli parantavaa. Ihana oli loikoilla auringon paisteessa ja tervehtyä. Nämä kesäiset päivät ovat lapsuuteni ihanimmat muistot. Viihdyimme kaikki niin hyvin koko sisarusparvi yhdessä onnellisessa pesässämme.

Äiti ja isä olivat hyviä, kristillisiä, rauhaa ja yksinäisyyttä rakastavia ihmisiä. Heille riitti perheen piiri. Kirjallisuutta ja musiikkia aina harrastettiin vapaahetkinä. Isäni itse laittoi kanteleita ja niitä soitteli. Hän maalaili mielellään. Äitini taas harrasti kirjallisuutta. Minäkin sain usein lukea ääneen ruotsia äidilleni, mikä oli erittäin hyvä. Opin ruotsia helposti myöhemmin.

(Lapsena ihmettelin, miksi äitini muisti monia ruotsinkielisiä riimejä. Ne tulivatkin kaukaa!) 

—Aina ennen nukkumaanmenoa luki ja rukoili isä iltarukoukset. Niin nukuimme rauhallisesti, vahvasti uskoen ettei kukaan voisi meitä häiritä, sillä isä oli lukinnut kaikki ovet sellaisella avaimella, jota ei kukaan pystynyt avaamaan, nimittäin tekemällä ristinmerkin.

Sigrid solmi jo 16-vuotiaana tytönhupakkona  avioliiton teologian ylioppilas Edvard Pietikäisen kanssa, vanhempien luottavaisella suostumuksella. Syntyi Karin Teresa, syntyi Toini Tellervo (minun äitini). Sitten kohtasi perhettä ankara isku. 19-vuotias Sigrid joutui äkkiarvaamatta suurperheen äidiksi. Hilda-äiti kuoli lapsivuodekuumeeseen kymmenennen lapsen syntyessä. Paavo sairastui ja  kuoli niin pian, ettei hautajaisten välillä ollut kuin viikko.

—En osannut ollenkaan ymmärtää ensin ettei heitä enää olisi olemassa. Heidän elämänsä lyhyt onnellinen satu oli siis lopussa. Isäni sanoi: "Koska minun maallinen tähteni on sammunut, en minäkään voi elää. Me lähdemme yhdessä tuntemattomaan maahan, äiti odottaa minua."Ja niin se kävikin. He lähtivät yhdessä ja lapset jäivät tänne kuin linnunpoikaset yksin, minä vanhin ja Astrid nuorin.

Sirkan muistelmissa näyttäytyy nuoresta pitäen tarmokas virkanainen, ei kotiäiti. Synnyttäminen keskeytti vain tuokioksi työt. Kotiapulainen oli aarre. Nyt hänestä oli paljon apua suurperheen hoidossa.

—Yöt hoitelin lapset, päivät toimessa ja illoin kotihuolet. Syvä suru vanhempieni menettämisestä ja huoli sisaruksieni huolenpidosta rasittivat hermostoani tavattomasti.

Vähitellen järjestyi sisaruksille kodit tai kasvatusvanhemmat, ja elämä löysi uomansa. Kolmas lapsi ilmoitteli tulostaan Pietikäisen perheessä. Mutta Sigrid odotti elämältä jotakin aivan muuta.