Paavo Warén
Keväällä armonvuonna 1920, siinä huhti- ja toukokuun vaihteessa. Meri oli jo heittänyt jäävaippansa, mutta järvet ja joet huokailivat vielä sen alla. Lumipälviä löytyi siellä ja täällä metsien siimeksessä ja notkopaikoissa. Tuiskuinen talvi oli lopullisesti antautunut taistelussaan kevättä vastaan , ainoastaan pienet sissijoukot siellä täällä tekivät viimeistä, heikkoa vastarintaa. Mutta — huudahtaa armas lukijani, eihän tämä näytä olevan mikään nauruepistola! Mitäs sinä rupeat tunnelmakirjailijaksi? Pyydän Sinulta anteeksi, mutta kaikki eivät naura samalle jutulle, ja koska tunnen itsessäni, etten tällä hetkellä ole kykenevä luomaan jotain kaikkien nauruhermoja kutkuttavaa, olen päättänyt esiintyä jännityskertoilijana. Ja jos en siinäkään onnistu, niin tahtoisin syyksi sanoa sen, etteivät kaikki tiedä, mitä jännitys on. Joka sen tuntee, sillä nousi tukka pystyyn varmaan jo päällekirjoituksen kuullessaan, ja tätä nykyä aaltoilevat hänen puhtaaksi pestyssä seljässään kylmät väreet. Vaikkei kertomukseni alkanutkaan esim. näin: Myrsky raivosi, sade piiskasi likaisia ikkunaruutuja, äänetön haamu kalpeine irvistelevine kasvoineen kurkisteli ikkunasta sisään ja saattoi salaman kirkkaassa valossa huomata huoneen lattialla viruvan verisen ruumiin. Haa! Haaah!
Mukavassa toisen luokan vaunussa istui neljä upseeria tupakoiden ja jutellen. Maan oloihin perehtynyt olisi heti voinut sanoa, että he kuuluivat Suomen Ilmavoimiin, heillä oli nim. sininen univormu.
— Jotta ei kertomus venyisi liian pitkäksi, annan heidän ilman seikkailuja saapua perille s.t.s. Turkuun. Täällä ei, ikävä kyllä, heidän esiintymisensä ollut missään määrin salaperäistä, jota kaikki salapoliisit ankarasti kiroilivat. Eräs kuitenkin innostui heitä seuraamaan, ja kun nämä ottivat auton ja ajoivat Vähän-Heikkilän lentohangarille, otti tämä toisen ja ajoi perästä. Perille saavuttua sieppasi hän maasta juuri poisheitetyn sikaarinpätkän, tutki sen tuhkaa, ja keskusteltuaan hetkisen erään mekaanikon kanssa, pääsi hän selville siitä, että mainitut 4 upseeria aikoivat lentää 2 Turussa löytyvää lentovenettä maan pääkaupunkiin. Sitten hän poistui tyytyväisenä, kätkien sikaarinpätkän muitten rikosesineitten joukkoon.
Upseerit loivat asiantuntevan silmäyksen koneisiinsa, ja se silmäys ei ollut iloinen. Yksi heistä, joka oli puolikuntonen ilmatieteilijä, loi sitäpaitsi silmänsä taivaisiin ja tuli toisia murheellisemmaksi. Sitten he katsoivat kaikki toisiinsa, päämonttööreihin, koneisiin, taivaalle ja taas tosiinsa.
Päättäväinen hirtehishymy väikkyi heidän suupielillään, kun he päitään nyökäyttäen sanoivat harvakseen:”Skalbi! — Näinä päivinä!”
On jo aika paljastaa ”sankareitten” nimet: Luutn. Erho — tähystäjä, vänr. Hannelius — ohjaaja yhdessä, sekä luutn. Warén täh. ja luutn. Heinricius ohjaaja toisessa koneessa. Sitäpaitsi yksi mekaanikko mukaan kumpaankin, ja niin oltiin valmiit lähtemään. ”Hana” kiiti jo koneineen pitkin lahden pintaa, huonosti näkyy nousevan , ei ole päässyt vielä 30 metriin, kun jo katoaa kurvan tehden lahden päässä. — Meidän ”rukkimme” surisee kiihtyvällä voimalla ja pian on äänessä oikea sointu. ”Mitä mittarit sanovat?” ”No ei sitten niin mitään”, vastaa Hena. ”Mutta ei me Turkuun jäädä!”” No ei ikinä, sano kenonen!” ”Tunto — hm— takapuolessa!” ”Tunto, tunto. Selvä ! laskekaa irti! ” — Veneemme lulskahtaa veteen, kiinnitän suojuslasit silmilleni, luon katsauksen Henaan takanani ja nyökkään päätäni, tämä tekee samoin, ja nyt! Terävä katse suoraan eteen, 300 hevosvoimaa ulvoo ja soi pääni takana, vesi vaahtona nokassa tyrskyy, nokka nousee ylös ja alas, vauhti kiihtyy hurjemmaksi ja hurjemmaksi, ja viimeisellä voimakkaalla ”kiikkutuolilla” pääsemme ”rapulle” ja piirrämme 140km vauhdilla hienoa piirtoa veden pintaan. Yht’äkkiä soi kone kuin kontrabasso mahtavassa aariassa — me olemme ilmassa!
50—100—150—200—250 metriä! Hyvä on! Mahtava saaristo näyttää yksitoikkoiselle ja sekavalle näin pilvisenä ja harmaana päivänä. Saa tarkistaa koko huomiokykynsä oikean reitin löytääkseen. Kompassi toimii onneksi. Mutta missä on Hana koneineen? Tähyilen joka suunnalle, mutta turhaan. Kutkuttaa jo ikävästi kurkusta, mutta samassa näenkin hänen kellumassa vedessä suoraan edessä. Annan merkin Henalle laskeutua alas, koneen ääni muuttuu kissan hyrinäksi, se painaa nokkansa alas ja liukuu huimaa vauhtia kohti aaltoja, kiitää hetken niitten päällä ja laskeutuu sitten pehmeästi niitten syliin. ”Mikä on hätänä?” kiljun toiseen koneeseen. ” Öljyputkessa vika, mutta kaikki jo selvä, antakaa painua vaan!”” No heikun keikun sitten taas!”Vanha soitto uusiutuu molemmissa koneissa, me edellä, Hana perässä rikomme laineita ja nousemme taas ilmoille. Siinä parissa sadassa metrissä kiidämme eteenpäin rinnatusten, Erho ja minä vilkutellen toisillemme tervehdyksiä.— Pam! Pam pam!!! Koneemme putoo alas 20 metriä, kissan hyrinä alkaa jälleen — ja hetken perästä kiikumme laineilla. Monttööri kiipeää moottoria tarkastamaan ja ilmoittaa, että kaasuttajaputki on jäätynyt. Sanomme hyvää päivää sarvipäälle ja katsomme haikein mielin, miten Hanan kone katoaa hiljalleen iltapäivän hämäryyteen. Mielialaa ei suinkaan paranna se, että harmaa ja synkkä sadepilvi on meitä lähestymässä. ” Tällä rukilla ei arvaa lentää Paraisten niemen yli ”, sanoo Hena. ” Ei ole. Mutta tähänkään emme jää, vaan jos niin täytyy, kärrätään vaikka rappusella, kuin lentoon lähtevä kuikka, kierretään Hankoniemi ja ajetaan satamaan kuin Atlannin höyry!”” Missäs sinun mielestäsi Hankoniemi on?” ” Jossain tuolla päin.”” Käydään hakemaan.” Ja taas soi 300 hevosvoimaa, vaikkei enää yhtä kauniilla äänellä kuin matkalle lähtiessä, ja kuinka sattuikaan, olimme pian 100 metrissä. Toivottomalta näytti saaristo allamme: ei yhtään selvää pistettä, minkä mukaan olisi voinut orienteerautua. Ei muuta kuin harmaita läiskiä ja vaaleita kiemuroita, niitten ympärillä saaria ja vettä. — Ai! Sain neulan piston poskeeni, toisen ja kolmannenkin, ja pian ei niissä muuta ollutkaan kuin neulan pistoksia. Suojuslasin läpi en nähnyt omaa kättänikään! Sade oli saapunut niskaamme. Kiisimme jälleen kohti vettä lasit poiskiskottuina ja minä käsilläni kasvojani suojellen, mutta viime tingassa huomasimme kiitävämme kohti kauniina kesäpäivänä ehkä hyvinkin idyllista saarta, teimme pienen hypyn sen yli ja tulimme onnellisesti veteen. Tällä kertaa emme huolineet hiljentää vauhtia, vaan jatkoimme matkaa n. 160km vauhdilla milloin pitkin veden pintaa, milloin parin metrin korkeudessa.
Sade muuttui lopulta yksitoikkoiseksi tihkusateeksi, joka mainiosti esti näkemästä paria sataa metriä pitemmälle. Katsoin kelloani: 45 minuuttia matkalla! Missäs viivyt, kussas olet, Hankomiemeni suloinen? Annoin merkin Henalle, ja päätään puistaen nosti hän koneen n. 50 metriin. Tähystelin jännitettynä vasemmalle koettaen silmilläni tunkeutua sateiseen etäisyyteen, ja kas: Pitkänä ulottui tumma rantajuova etelään; ja suoraan vasemmalla häämöitti epäselvänä tehtaan savupiippu! Ja suoraan edessä alhaalla näin kalastajapurren mistä varmaan saisin vahvistuksen uskolleni, että olimme presis samalla leveysasteella kuin Hangon kaupunki; vain niemen väärällä puolella. Käänsin toivorikkaasti hymyilevät märjät kasvoni mainion ohjaajani puoleen ja viittasin purteen. Hena nyökkäsi — ja me tulimme kuin ilmestyskirjan peto sihisten ja pamahdellen säikähtyneitten kalastajien viereen. ”Hiijuhei gastar! Ha ni Hangö där dikt på babordsidan?” ”Å Herre, hon ä där som förr!” Kuului heikko syntisen vastaus. Sitä seuraavaa Herran siunausta jaAthanasiuksen uskontunnustusta emme joutaneet kuuntelemaan vaan mieli virkistyneinä kohosimme viiteen metriin. Heitettyämme kaksi voileipää olimme ulapalla Hankoniemen eteläpäässä.
Kun myrsky näytti yltyvän yöksi, autoimme montööreita kiinnittämään koneet paremmin, saimme poliisikamarista paikalle vahdin, ja otimme asunnoksemme Seurahuoneen.
Tjaa-ah! Mies istuu kirjoittelemaan sillä hyvällä päätöksellä, että tästä syntyy korkeintaan 3-4 sivua ja sitten hän herää 8nella sivulla ja kertomuksensa puolimatkassa. Koska kuitenkaan jälkimmäinen puoli ei tarjoa lukijalle mitään mielenkiintoista — tokkopa sitä tekee edellinenkään. Sen puolesta katson parhaimmaksi lopettaa tähän. Uteliaalle kerron mä sentään, että Henan seuraavana päivänä matkustettua rahojen kerjuuseen Tammisaareen — ja meidän sillä aikaa kuluttaessa aikaa biljaardin peluulla jatkoi Hana matkaa Helsinkiin kolmantena päivänä aamulla saapuen onnellisesti perille, ja Henan saavuttua takaisin päiväjunalla ja irroitettua minut ankkurista, me jätimme Hangon taaksemme auringon paisteessa klo ½ 2 i.p. Saavutimme n. 300 metrin korkeuden ja 40 km etäisyyden mainitusta puolimatkan krouvista, kun koneemme oksentaa alkoi ja voida ylen pahoin, joten vilkkaasti painuimme meren maininkeihin, rullasimme kymmenkunta kilometriä ja sitten moottori tukehtui. Eräs ystävällin kalastaja tuli korjaamaan ruumiitamme, mutta kun vielä osoitimme harvinaisen suurta pirteyttä ollaksemme kuolleita, sai hän pukseerata meidät kotirantaansa Ahlglohon. Siellä vietimme runollisen yön parooni Munckin lukutuvassa. Aamulla klo 7 painalsimme kalastajamoottorilla Tammisaareen pitkin ihastuttavia väyliä, ja sieltä junalla Helsinkiin. Hieman noloina ja pitkinä naamoistamme. Kone jäi nukkumaan Ahlglohon.
Paavo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti