1909 operationini

 Elina Warén

Toivo ja Elina Warén

Miten synkältä tuntuikaan kaikkien surullisten tapausten jälkeen kuulla, että minunkin oli alistuminen vaikean leikkauksen alaiseksi. Olin aina ajatellut että jos sellainen tulisi minun osalleni merkitsisi se samaa kuin kuolema. — Vaan valisemisen varaa ei ollut; leikkaus oli välttämätöin ja ainoa ehto terveeksi tulemiseen. Oi kuinka halusta tahtoisin terveeksi, jotta iloisena perheenäitinä voisin jälleen työskennellä kotini hyväksi.


Eron hetki kodista oli raskas. Enhän voinut tietää tulisinko koskaan takaisin. Palvelijain kyyneleet ne sekä lämmittivät sydäntäni, että vaikeuttivat eron kodista. Ja kaikki ystävät asemalla saattamassa! Aivan kuin hautajaissaatto, ajattelin. Vaan päivänpaistetta oli syysilmassa, ja se antoi toivoa hiukan, ehkä vielä pääsen kotiin — ja terveenä. Oi suo se rakas Isä taivaassa.


— No se päivä siellä kirurgilla kun lähestyi, tunsin etten voinut kerrassaan ajatella mitään — olin mielestäni kuin uhrikaritsa, jota teurastettavaksi viedään. Rullasängyssä minut tuupittiin hissiin, ja ylöspäin sitä noustiin, kun ovet avattiin ja minut työnnettiin valkeaan huoneeseen täynnä valkeaan puettuja ihmisiä. Nyt siirrettiin minut pöydälle ja nukuttaminen alkoi.


Tunsin että nyt ne antavat liiaksi sitä unijuomaa, vaan eivät huomaa.”Adjö nu allesamman” koitin esille, ja sitte kysyin isää — vaan vastasi hän kuin maailman toisesta päästä — ja sitte — en tiennyt mitään ennenkuin heräsin omassa sängyssäni sairashuoneessani. — Sitte alkoi kukkien tulo, ystävien käynnit — ja viikko ensimmäinen kun oli vierinyt tuntui elämä jo keveältä. — Terveenä siis! Oi mikä ilo ja onni! Terveenä päästä rakkaitten omien luo! Kiitos Jumalalle ja kiitos sille hyvälle professorille — ja kiitos kaikille joidenka ystävälliset ajatukset ja rukoukset minua seurasivat!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti