Matti Warén, vapaa taiteilija

Matti Warén 1908 ©Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

 Kansikuvan maalasi perheen jokavuotista joululehteä varten 17-vuotias taidemaalarin urasta haaveileva Matti Warén. Jo seuraavana vuonna hän pääsi kiinni taideopintoihin. Kuvituksia ja kansia perhelehteen ilmestyykin runsaasti viimeiseen näkemääni numeroon 1921 asti. Kiehtovasti voi niissä huomata heijastumia taiteilijan varsinaisesta työstä ja ajan hengestä.

Salon taidemuseossa oli 110-vuotispäivän kunniaksi näyttely joulu-tammikuussa 2001-2002 : Matti Warén, vapaa taiteilija. Samanniminen Like-kustantamon kirja runsaine kuvineen  ilmestyi tuolloin. Elämäkerta on Erik Kruskopfin kirjoittama. ”Matti Warénin taidekäsitys juontaa juurensa lapsuuden ja nuoruuden elävään kosketukseen luontoon Saarijärvellä, Salon seudulla, Ahvenanmaalla, Oulunkylässä tai missä hyvänsä hän oleskelikin. Juuri luonto sai hänen ilmeisen vilkkaan mielikuvituksensa liikkeelle”, kertoo Kruskopf.

Taiteilija Wilho Sjöström sattui viettämään kesän Saarijärvellä ja oli usein nähty vieras Koivumäen kodissa. Vuosi oli ilmeisesti 1902, jolloin Paavo oli 5- ja Matti 13-vuotias. Pienestä pitäen oli Matti haaveillut taidemaalarin urasta ja sai nyt lisäpontta Sjöströmin työskentelyn seuraamisesta.  Pikku Paavon muotokuva syntyi Saarijärvellä, ja Matti  saattoi nähdä miten taiteilijan siveltimenvedot  loihtivat silmiin elävän katseen. Sama katse liikuttaa minua kovin aina kun silmäni osuvat pieneen tauluun olohuoneen seinällä. Minun isäni silmät! 

Wilho Sjöström n. 1902 © MH 2021

Kaikki Warénin pojat olivat  taitavia piirtäjiä. Samoin isä Eliel ja hänenkin isänsä. Matin kutsumus oli vahva,  ja opiskeltuaan vuoteen 1912 Taiteilijayhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa lähti hän rohkeasti vapaan taiteilijan tielle. Ura alkoi lupaavasti. Pariisinmatka Rudolf Koivun, opiskelutoverin kanssa avasi näkymiä uusiin tuuliin taidemaailmassa.  Salon kodissa oli Matti-pojalla oma ateljee. 

Perheen perustamisen jälkeen olivat vakaammat tulot tarpeen. Piirustuksenopettajana Matti Warén oli varsin pidetty. Parhaiten hän  on jäänyt historiaan Kansallisteatterin päälavastajana. Vaikka taidemaalaus jäi sivutoimeksi, maalasi hän kuitenkin vielä noin 80 muotokuvaa.

Taideteollisuusmuseon 100v-näyttely ”Matti Warén, lavastaja” antoi Jukka O.Miettiselle aiheen kirjoittaa HelsinginSanomissa 28.11. 1991 mm.:

”– – – Kiitos Warénin laajan kiinnostuksen ja monien matkojen lavastustaiteemme harppasikin heti heijastelemaan suuren maailman tyylisuuntia - ekspressionismia,  futurismin koneromantiikkaa jne.

Warén oli häkellyttävän monipuolinen henkilö. Elämäntyönsä hän teki Kansallisteatterin päälavastajana, mutta hän ehti toimia myös oopperassa, olla  mukana perustamassa tähtitieteellistä seuraa ja hankkia ensyklopedistisen tietämyksen, josta juontuu hänen lempinimensä ” kävelevä tietosanakirja”.”

Missä minä olin silloin? Kaiketi olin työhöni ja omaan taiteeseeni uppoutunut, ja vapaa-ajat laittelin uutta puutarhaamme talvikuntoon, enkä sitten saanut  käytyä Helsingissä. Kiinnostus sukuhistoriaan ei ollut vielä herännyt.

Muistan hyvin Matti-setäni joviaalin olemuksen lapsuuteni vuosilta. Etsin vimmatusti valokuvaa veljeksistä, jossa on mukana airedalinterrieri Matti-sedän jaloissa. Muistanko koiran, vai muistanko kuvan? Kyläilyt Unioninkadun taiteellisessa kodissa saatan muistaa, sekä hienon ja hillityn Anni-tädin. Anni Brandt-Warén oli myös taidemaalari. Kansallisteatteriin pääsin toisinaan katsomaan lastennäytelmiä, joiden lavasteet epäilemättä olivat Matti-setäni suunnittelemat.

Harry ja Matti Warén ovat ainoat isäni veljet, jotka muistan lapsuudesta. Erkki ja Toivo Warén ehtivät kuolla ennen syntymääni. Vanhat kuvat ja kirjoitukset herättävät heidät eloon.

                                                      Matti Warén Wikipediassa

Kuva löytyikin lopulta! Kasvitieteen professori Harry Waris, taiteilija Matti Warén, isäni evl evp Paavo G. Waris. Mikähän sai veljekset kokoontumaan? Ehkä Matti-sedän 60-vuotispäivät? Totta kai puolisotkin olivat paikalla, ja pikkutyttö Marjatta, jota tuskin jätettiin yksin kotiin. Muistan kyllä kyläpaikan ja koirankin luulen muistavani.

Permanentti

Mussalossa, torstaina 3.8. 2006

— Olenko ihan pörröinen? Kamala tukka, kuin seitsemällä veljeksellä. (Kun jaksaisi mennä permanenttiin...) — Äidin tavallinen sisääntulorepliikki varsinkin jos hän huomaa Juhan istuvan aamukahvipöydässä. Tällä kertaa emme kiusoittele vaan otamme vakavasti tämän tärkeän asian.

— Katso nyt Juha, eikö suora tukka olekin pukeva?
Juha kiinnittää arvioivat silmänsä hämillisesti hymyilevään Toiniin.  Näkee hohtavan valkoisen, tuuhean paashikampauksen.

— No ihan oikeasti on! Luonnollinen ja nätti. Ajatteles miltä Marjatta näyttäisi pää täynnä permanenttikiharoita!

Olemme oppineet puhumaan hitaasti ja kuuluvalla äänellä. Äiti katsoo minuun ja yrittää kuvitella.

— No... kai hän näyttäisi......

— Tantalta! minä täydennän.

 Molemmat nyökkäävät.

Juhan katse palaa sanomalehteen, jatkamme kahvinjuontia hiljaisuuden vallitessa. Arvaan mihin Äidin ajatus karkaa. Samaan tapaukseen josta minullakin on muistikuva. Taisin olla 6- vuotias silloin.

Istun olohuoneessa tuolilla, Äiti kiskoo hiuksiani kammalla. 

— Ai, sattuu!

Minun äitini joka on aina iloinen, aina lempeä, huutaa nyt itkunsekaisella äänellä, täynnä kiukkua :

— Paavo, yrittäisit itse kammata tätä hirveää tappuraa!

Paavo ei vastaa eikä tule. Mitä hän muka on tehnyt väärin? Hän halusi yllättää. Hän vei pikku prinsessansa salaa kampaajalle. Kampaaja oli luvannut tehdä tyttösestä Shirley Templen näköisen, näin arvaan. Jännittävä retki kampaamon ihmemaailmaan , kumipapiljotteja, outoja tuoksuja. Ei huolta, Marjatasta  tulee kaunis!

Ilahtuiko Toini kun Paavo talutti kotiin pienen pullean tädin jolla oli päässä hassu peruukki.

Ei, ei ilahtunut. Hän meni pois ja itki, itki jokaista kertaa jolloin hänen mielipidettään ei kysytty, ei missään asiassa. Tämä jos mikä kuului äidille! Tämä oli kirvelevä nöyryytys!

Miksi Äiti on vihainen minun isälleni? Koskaan  en ole kuullut heidän riitelevän. Isä on aina ystävällinen, Äiti hymyilevä. Nyt ei Äiti hymyile, jatkaa vaan tukalaa tukistamista -Aiai! Ihan kohta hiukset ylettävät palmikoille, sitten on helpompaa. Sitten Marjatta näyttää taas tavalliselta pikku tytöltä.

Kahvin juotuaan, lääkkeet nieltyään  Äiti nousee hitaasti, huolellisesti, kaatumista varoen, ja lähtee ryhdikkäänä rollaattoriin tukien kohti huonettaan. Aamutoimet vaativat paljon aikaa. Autan vain jos pyydetään, sillä Äidin on selviydyttävä kohta taas yksin kotona. Nyt on aikaa kirjoitella lounaskattaukseen asti.

Ei mikään Gallen-Kallela

27.10.20 Kuvan nuori kadetti on isäni Paavo G.Warén itsenäisen Suomen Kadettikoulun ensimmäiseltä kurssilta 1919-20. Hän näyttää itsevarmalta ja ylpeältäkin, eikä syyttä. Sillä komea juhla-asu on hänen itse piirtämänsä.

Aivan oikein. Kadettien yhä voimassa olevan juhla-asun 

piirsi Paavo Gustaf Warén , ja se oli ensimmäistä kertaa 

käytössä 6.12. 1919.

Kuitenkin suunnittelijan nimi on vuosien kuluessa unohtunut, suorastaan vaihtunut. Aika ajoin saamme kuulla ja lukea, että kadettien juhlaunivormun on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela. Ja onhan se ihan hiukkasen totta, mutta ei tarpeeksi. Gallen-Kallela tosiaan suunnitteli asua, mutta hänen suunnitelmansa hylättiin liian kalliina ja koristeellisena.  Kauniit leijonanapit hyväksyttiin, joten voimme siis seuraavana itsenäisyyspäivänä ihailla Gallen-Kallelan suunnittelemia nappeja. Mutta itse juhla-asu  on Paavo Warénin piirtämä.

Isäni (sittemmin Paavo G.Waris,) poistui tästä ajasta 1959. Niitä, jotka muistavat asian oikean laidan, on yhä vähemmän. Väärän tiedon oikaiseminen julkisuudessa on melko toivotonta puuhaa, varsinkin jos väärä tieto on sopivampi. Blogikirjoitus on pisara meressä.

Seikkaperäisin näkemäni  oikaisuyritys on ollut Uuden Suomen artikkeli 29.12. 1985: 

                 Marjaana Kytö

                 Ei mikään Gallen-Kallela

                 Kadetti juhlii Warénin puvussa

Kytö kertoo kuvaesimerkein Gallen-Kallelan ja Warénin suunnitelmista, ja pohtii myös väärinkäsityksen syitä todeten kuitenkin:

”On helpompaa kertoa kuka puvun on todella suunnitellut, kuin pohtia, miksi harhaluulo on syntynyt.”

Kirjassa Kadettiupseerit 1920-1985 mainitaan että Wariksen työparina oli kurssitoveri Carl-Gustav Wahren. ”Signeerauksia piirroksessa on kuitenkin vain yksi, Warénin" kertoo Uusi Suomi. Piirustus on talletettu Sotamuseoon. 

    Tuo liki kokosivuinen Uuden Suomen artikkeli joutui pian kalankääreeksi, unohtui,  eikä muuttanut mitään. 

Toinen tallettamani puheenvuoro julkaistiin Helsingin Sanomissa 23.1.1989. Suomen Pukuhistoriallisen seuran ry puheenjohtaja Juha E. Tetri kertoo tarkkoja tietoja sotilaspukujen historiasta, ja selvittää myös, että Paavo Warénin piirtämä puku oli ensimmäistä kertaa käytössä 6.12.1919, vaikka sen malli merkitään m/22. 

    Tämäkään pätevä puheenvuoro ei muuttanut mitään.

    

Gallen-Kallelan taiteen merkitys oli suuri suomalaisen identiteetin vahvistajana. Sen asemaa tuskin horjuttaa se, että suomalaisen kadetin juhlaunivormu ei ole hänen käsialaansa.

                                                                                                               Marjatta Huuskonen

Kirjoitettuani ylläolevan otin yhteyttä Sotamuseoon ja sain arvokasta lisätietoa tutkija Johanna Keinäseltä: 

Kirjoituksia kadetin juhlapuvusta:

"Kestävää koristaa kunnia",  kadettiperinteitä ja -kasvatusta 90 vuotta itsenäisessä Suomessa. (toim.) Marko Palokangas. Kadettikoulu ja Kadettikunta r.y. 2009.

"Kadetin juhlapuku", Marko Palokangas, Kylkirauta 1/1996.

Näistä teoksista löytyy kirjallisuus- ja lähdeviitteitä.

Piirustukset ovatkin Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä(ent. Sota-arkisto). Kirjassa "Kestävää koristaa kunnia" on kuva Warénin piirustuksesta ja siinä on virheellinen lähdemerkintä "Sotamuseo". Sotamuseolla on joskus ollut valokopio piirustuksesta.

Talvipäivänseisaus

Elina Warén ja Toivo, perheen kuopus, n.1908

21.12.2008
Tänään on totisesti pimeä päivä!  Mieleni on kiivennyt taas syksyn mittaan ylös mäkeä, jonka huipulla joulu tuo lempeää  kynttilänvaloa. Ja joulun jälkeen näkyy kukkulalta  rinne, joka viettää kohti valoa ja kesää. Joskus ennen tuo mäki oli valtava vuori, jolle kiipeäminen vaati kaiken tahtoni ja voimani. Mikä oli välttämätöntä, mikä oli turhaa, sitä sopii tuumia. 

Rauhallisiksi, kiireettömiksi ovat nyt joulupuuhamme käyneet. Kuitenkaan en tahdo enkä voi hypätä joulun yli. Rakennamme sitä  hyvillä mielin, vaikka lapsemme ovat kaukana, viettämässä omia joulujaan aivan erilaisissa ympäristöissä. Olemme jo kompromissimme tehneet, tiedämme, mikä kummallekin on tärkeää. Jotakin minun suvusta, jotakin sinun, mutta ennen kaikkea meidän joulu.

Vuosia  yritin niin vimmatusti tavoitella sitä oman lapsuudenkodin joulua, että usein tunsin epäonnistuvani. Kyllä kestikin kauan minulta oppia, mistä ruoista perhe pitää, ja mitkä kulkivat turhaan juhlapöydän ja jääkaapin väliä! Itse itseäni piiskasin, perhe olisi tyytynyt vähempäänkin.   Entä millä saisin nuo pojanvintiöt laulamaan! Niinkuin meillä kotona ennen. Eikä edes isä kannusta, kun ei heilläkään... No, kuunnellaan sitten kaunis levy. Tai ehkä äiti soittaa huilua? Jouluevankeliumia seuraava yhteisleikki oli kaikille mieleen. Lahjojen jaossa välittyi  jotakin omasta  lapsuudesta tuttua: suloinen jännitys, paketteihin kätketyt kauniit ajatukset, välittäminen.

Minun isäni oli taitava sanaseppo. Lahjapaketin päällä oli aina hauska runo, joka luettiin ääneen. Ja sitten yhdessä arvuuteltiin antajaa ja sisältöä. Isä toi tavan omasta lapsuudenkodistaan, missä tulee vastaan uskomaton, legendaarinen isoäitini Elina Warén (os. Ignatius), jota en koskaan ehtinyt tavata. Hän kuoli ennen vanhimman veljeni syntymää, vain 59-vuotiaana. Äidilleni oli kova järkytys  menettää tuo rakastettava anoppi niin lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Isän suvussa on säilynyt aarteena Elina-äidin toimittama joululehti "Salon Joulu",  jokavuotinen kokoelma perheen kirjoituksia ja piirroksia vuosilta 1906—1921. Menneen maailman lumo tulee vastaan noilla sivuilla. Täydellistä, tavoittamatonta, kadonnutta. Vai onko? 

Ehkä vasta  nyt  kun en enää tavoittele täydellisyyttä, osaan iloita joulun tuomasta jatkuvuudesta, hartaudesta ja hiljaisuudesta,  ja annan suuren arvon omien vanhempieni halulle siirtää perinnettä eteenpäin, vaikka ajat olivat vaikeat. Jotakin isän, jotakin äidin suvusta, mutta ennen muuta: meidän perheen joulu!

Paavo-isäni, vielä poikamiehenä sai äidiltään varmaankin villapaidan lahjaksi jouluna 1921. Villapaita on ehkä jo tomuksi muuttunut, mutta rakkaus siirtyy sukupolvesta toiseen.  Näin runoili Elina-äiti:

Lentäjä Luutnantti

Kun väsyneenä pilvihin ja ilmamatkoihin

sä huoneeseesi pääset ja savupilvihin

niin tämä ota ylles ja nojaa tuolihis

ja aatoksesi liitää suo Salon kotihis.

Sä tiedä, siellä hellin sua äitis aattelee

ja isän ajatukset sua aina seurailee.

Mont vertaa lämpimämpi kuin lahja tämä lie

on sydän, joka sykkii sull' minne tiesi vie.

Ja monta huokausta edestäs kohoaa.

Ain yli pilvein, tähtein —

Kirjettäs odottaa

äitisi