Nuket kotosalla

Nukkenäyttely rakennettiin, nähtiin ja purettiin. Nuket ovat palanneet nukkehuoneen rauhaan, missä ne hiljaa kertovat tarinaansa. Kevään kuluessa nukkeperheeseen aineellistui uusia hahmoja. Kuvassa äidinäitini vanhemmat nukkehahmoissaan: Paavo ja Hilda. Vakavasta hääkuvasta poimin heidän pukujensa mallin. Miehen puku olikin uusi haaste. Tästä rohkaistuneensa valmistin puvun myös  uudelle Edvard-nukelle, joka esittää ukkiani. Tässä nuori perhe v.1905:

Taas uskon valmistaneeni viimeisen nukkeni. Kaikki ovat itse halunneet syntyä. Nyt ei sellaista toivetta kuulu.

Tämän syksyn olen viettänyt vaihteeksi isäni suvun parissa. Heistä en valmista nukkeja. He kertovat itse  menneistä ajoista. Kirjoitan muistiin tarinoita, ja ehkäpä tännekin ilmestyy muutamia entisten lisäksi.

Nuket esiintyvät

Nukkekammarissa on vallinnut hiljaiselo edellisen postaukseni jälkeen. Silloin tällöin nuket ovat verrytelleet ja vaihtaneet paikkaa. Kunnes viime joulukuussa alkoi tapahtua. Nukkehuoneeseen pystytettiin valokuvaamo, ja nuket saivat poseerata kuvakertomusta varten. Kuvakertomusta julkaisin Facebookissa.

Nuket seikkailevat ammoisissa maisemissa ja huoneissa ja kulkevat esikuviensa jalanjäljissä. Pikku-Toini istuu matka-arkun päällä matkalla tuntemattomaan, pikku-Kaarin huomaa tyrmistyneenä äidin lähteneen. Vastasyntynyt Pirkko itkee vaunuissaan. Aikuisuuden kynnyksellä kuusi sisarta ja kadonnut äiti  kohtaavat, ja nukkemaailmassa vallitsee harmonia.

Sukutarinan edetessä huomasin, että siitä puuttuu tärkeitä henkilöitä. Onneksi en ollut hävittänyt materiaalilaatikkoa eikä taitokaan ollut ruostunut.  Aloin rakentaa uusia nukkeja. Ensin halusi syntyä ukkini Edvard, ja hänen jälkeensä mummini vanhemmat Paavo ja Hilda.

Huomasin pandemian takia siirretyn näyttelyaikani Merikeskus Vellamossa lähestyvän. Tässähän minulla oli valmis aihe! Ryhdyin irroittelemaan kehyksistä lintukuvia ja korvasin ne nukkekuvilla. Rakensin nukkeasetelmia ja nukeille rekvisiittaa. Viime hetkillä sain mukaan Uunon, mummini toisen puolison.

Toukokuun lopulla on näyttely pystytetty Merikeskus Vellamon Ruumaan Kotkassa, missä se on nähtävissä 24.6.21 asti.

Mitähän seuraavaksi? Nukkeja lienee tarpeeksi, muuten tarvitsemme lisähuoneen...  Maalaustelineelle jäi joulukuussa keskeneräinen lintukuva.

Puutarhavierailu Mussalossa

Nukkeni kertoivat tarinansa Kotiliedelle, ja toimittaja Paula Ritanen-Närhi kirjoitti siitä hyvän  artikkelin. Kaiju ja Toini tässä tutustuvat lehteen  ja muistelevat hauskaa päivää, jolloin koko sisarusparvi sekä Sigrid-äiti seurustelivat vieraittensa kanssa aurinkoisena päivänä Mussalon puutarhassa. Myös valokuvista he ovat kovasti mielissään ja lähettävät terveisensä valokuvaaja Sampo Korhoselle.

Tässä blogissa nuket kertovat silloin tällöin menneistä ajoista, joiden kuvaksi heidät olen luonut. Toini kuvaa äitiäni 18-vuotiaana. Hän on pukeutunut itse ompelemaansa asuun, josta hän on syystäkin ylpeä. — Leningistä kerron täällä. Isosisko Kaiju on myöskin 18-vuotias (oikeasti hän on kaksi vuotta Toinia vanhempi) , kuten kaikki nukkesisarukset ja vieläpä Sigrid-äiti! Kaiju on pukeutunut valkoiseen kesäleninkiin, mikä näyttää olleen muotia vielä 1920-luvun alussa perhevalokuvista päätellen.

Tarina löytyy Kotilieden numerosta 12/2016.

Terveisiä 60-luvulta!

Nukke alkaa yhä enemmän näyttää minulta, nyt kun sillä silmällä katselen. Miksipä ei?   Nukkehuoneessani asustavat  jo kahdeksantoistavuotias Sigrid-mummini vuosisadan vaihteesta sekä äitini ja tätini 20-luvulta. He  saavat uusia vaatteita samalla kun yritän kurkistaa heidän elämäänsä. Uusin nukkeni saa nyt luvan esittää minua itseäni.

Tämä tyttö, Marjatta siis, täytti Helsingissä 18 vuotta  vuonna 1960. Mikä hän oli, lapsi vai aikuinen? Ei hän vielä arvannut, että James Dean oli elokuvillaan sysännyt liikkeelle  uuden nuorisokulttuurin, ja  Beatlesit  olivat matkalla kohti julkisuutta. Ilmiöt saavuttivat tietoisuuden hitaasti, sillä televisio ei vielä kuulunut joka kodin varustukseen. Jotkut luokkatoverit kävivät lauantaisin joraamassa tai elokuvissa, toiset kävivät seurakuntanuorissa ja varjeltuivat moisilta  kiusauksilta. Bullankulmalla, seurakuntanuorten kokoontumispaikassa sain nimekseni Mata, ja se saakin olla nukkeni nimi.

Mata oli nyt abiturientti. Luokkatoveri Anja oli läheisin uskottu, ja välitunnilla tytöt usein viihtyivät kahdenkesken. Ankarin hurskaus oli jo hellittänyt, kokeiltiin jopa huulipunan käyttöä. Ystävykset alkoivat  olla liian vanhoja rippikouluikäisten seurakuntanuorten joukkoon. 

VIIIA-luokan ruokavälitunti Töölön Yhteilyseossa Helsingissä 1960

Mitenkä pukisin nukkeni? Jotkut vaatteeni muistan ja näen niitä myös kuva-albumeissani. Miten asiallisen aikuisilta näytämmekään! Pojat olivat herrasmiehiä, borsa ja pikkutakki kaikilla. Tytöillä  siisti hame, sirot, naiselliset kengät, paitapusero, villatakki. Tukka permanentattu tai poninhännällä. Farkut löytyivät jo vaatekaapista, mutta niitä ei tosiaankaan käytetty koulussa, ei edes voimistelutunnilla.  Jumppasalin pukuhuoneessa vaihtuivat somat vyötäröliivit sukkanauhoineen siniseen löysään voimistelupukuun. Tam-tam- tadam-tam, kutsui tamburiini. 

Olin jo perheenäiti sukkahousujen ja minihameiden tullessa. Siitä ei 18-vuotias Mata vielä osannut edes unelmoida. Oikeastaan häntä eivät vaatteet kovin kiinnostaneet. Isän kuoltua äiti oli tiukoilla kouluttaessaan kuopustaan. Vaatteet olivat kalliita. Ensimmäisen tilin kesätöissä 14-vuotiaana hän oli käyttänyt uuteen leninkiin. Oli kyllä ajatellut lintukiikarin hankkimista.

Kotosalla Mata  piirsi ja maalasi, soitti kitaraa ja unelmoi meren saaresta, missä kesällä oli istunut kallion kolossa kiikaroimassa lintuja. Parhaiten hän viihtyi punaisessa neulejumpperissa, sillä siihen oli tarttunut meren tuoksu. Mata-nukke saikin ensimmäiseksi asukseen tuon jumpperin ja siistin hameen. Koulutehtävät tuli hoidettua ilman suurempaa intohimoa. Kiehtovimmat  aineet olivat äidinkieli ja kuvaamataito.

Kevään 1961 uudet ylioppilaat kokoontuvat Helsingin Kauppatorilla marssiakseen Sankarihaudoille. Mata ja Anja.

 Kevään ylioppilaskirjoituksissa  Tylyn  suuressa salissa kahdeksantoistavuotiaan sydämen sai sykkimään tummasilmäisen  mielitietyn läheisyys. Selvittiinhän kirjoituksista kohtuullisesti. Matan äiti iloitsi ensimmäisestä kävelypuvusta, jonka sai hankituksi tyttärelleen lakkiaisiin. Ja iltapukukin teetettiin! Ystävältä äiti sai lahjaksi tarpeettomaksi käyneen  silkkileningin. Luotto-ompelija leikkasi sen kankaanpaloiksi, käänsi nurjan puolen oikeaksi ja valmisti uudenveroisen juhlavaatteen. Leninki oli tummansininen, tulppaanimallinen. Huumaavan onnellisen päivän päätteeksi leijaili Mata rakkaan lakkipään käsivarsilla Kalastajatorpan parketilla.

Syksyllä Mata osti ensimmäisen Marimekkonsa, pörrötti tukkansa ja liittyi pitkään jonoon Ateneumin portille. Ihmeekseen hän pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan kuvataidetta. Poikaystävä pukeutui armeijan harmaisiin.

Piirustus kirjeestä Anjalle 1961

Tulevia kuvaamataidonopettajia ja taiteilijoita Ateneumin kuvanveistoluokassa syksyllä 1961.
 Keskellä Mata uudessa Marimekossaan.

Mata-nuken tarina ei yletä tämän pitemmälle, sillä elokuussa kertoja täytti yhdeksäntoista vuotta. Onneksi 18-vuotias ei saattanut aavistaa, miten suuria ja peruuttamattomia elämänvalintoja hän parhaillaan oli tekemässä.

Nuken valmistamisesta kerron Varamussalon blogissa: Mata, 60-luvun tyttö

Sirkka-nukke kertoo

Uusin nukkeni: Heljä

Ukkini Edvard, asemapäällikkö, kasvatti neljä tytärtä, jotka jäivät hänelle avioerossa. Avukseen hän sai uuden  vaimon, Iidan, joka tarttuikin kasvatustyöhön kaikella tarmollaan.

Ensin lähti kotoa maailmalle esikoinen Kaarin, valmistuttuaan kauppakoulusta. Tytöt kävivät Joensuun tyttökoulun kukin. Sirkka  on  ikäjärjestyksessä kolmas sisaruksista. Hän on jo kyläillyt Sigrid-äidin hämmentävän kauniissa kodissa, ja Toini-siskokin (minun äitini) on tullut tutuksi. Ehkä hän kirjoitti 18-vuotiaana Toinille näin:

Joensuussa 1926
Rakas sisko! 

Onnea nyt  kovasti naimisiinmenon johdosta! Häämatka oli varmaan ihana, kiitos hienosta kuvasta jonka lähetit Ranskasta! Sinulla on ihmeen kaunis leninki. Paavo onkin  taitava valokuvaaja.  Kerroit että sait olla paljon yksiksesi, sillä häämatka oli samalla kapteeni-miehesi työmatka. Sepäs erikoista tosiaan!

Minulla on sinulle hauska uutinen: pääsin kuin pääsinkin musiikkiliikkeeseen töihin! Arvaat varmaan että osaan pitää kitarat ja mandoliinit vireessä, ja milloin tahansa voin näyttää miten viulu soi. Aivan upeita haitareitakin on täällä, paljon komeampia kuin omani. Lauantai-iltaisin käyn tansseissa toisinaan. Olen tutustunut muutamaan mukavaan nuoreen. Enpä vielä sano enempää...

Kävin äskettäin Helsingissä Sigrid-äitiä tapaamassa. Kyllä on vaikea nyt yhtäkkiä sanoa häntä äidiksi, semmoista hienoa rouvaa. Enhän muista häntä ollenkaan, sillä olin tuskin neljävuotias kun hän otti sinut ja lähti matkoihinsa. Kaarin on ainoa joka muistaa, hän oli jo 8-vuotias. Mutta ei hän halua kertoa. Semmoinen sanaton sopimus oli perheessä, että Sigridiä ei ole olemassa. Salaa kuitenkin uneksimme suloisesta omasta äidistä, varsinkin jos Iida-äitipuoli oli ollut liian ankara. Ja me kadehdimme sinua, sillä sinulla oli Äiti. Ja nyt olet kertonut, että sinä salaa kadehdit  meitä, joilla oli Isä! Eihän me ymmärretty, että sinä olit kovin yksinäinen lapsi. Meillä oli toisemme. Sisarpuolesi Kaisu taitaa olla vieläkin liian nuori ystäväksi, Heikistä puhumattakaan.

- Jokohan Ade muuttaa Sigridin luokse asumaan, semmoisesta on ollut puhetta. Koti tuntuu tyhjältä kun Toini on mennyt naimisiin, sanoo S-äiti. Ade voi autella kotitöissä ja samalla opiskella. Ade on innoissaan, hän on aivan mutkattomasti hyväksynyt "uuden" äitinsä. Sitten jääkin Kontiolahden kotiin enää kuopus  Pirkko. Tosin hänenkin on asuttava Joensuun kortteerissa kouluaikana. Kotiin pääsee käymään viikonloppuina jos ehtii junaan.

Ja Kaarin  on siis Lieksassa kirjanpitäjänä, muistat varmaan miten hän haki paikkaa kauppakoulun jälkeen. Ikävä on häntä.

Onnea  vielä kerran sinne uuteen kotiinne Santahaminassa. Kesällä varmaan käydään katsomassa teitä oikein joukolla!

                                           pikkusiskosi Sirkka  

Nukkeni kertovat sukuhistoriaa

Hain  Sigrid-nukkeen mallin mummini nuoruudenkuvasta. Kasvot, puku ja kampaus noudattavat kuvan vihjeitä. Mielikuvani ja muistoni aikuisesta Sigridistä toi  ilmeeseen ehkä ripauksen  päättäväisyyttä, jota 18-vuotiaalla ei vielä ollut. Taustalla häämöttää näkymä hänen kodistaan yli 20 vuoden päästä. Ehkä sellainen kangastelee jo nyt hänen haaveissaan. Sigrid unelmoi kauneudesta,  musiikista, taiteesta ja iloisten nuorten seurasta.

Sirkka Sinervä (Sigrid)  kertoo:

Näin siis jouduin jo 16-vuotiaana ottamaan sen kohtalokkaan ja vakavan askeleen aivan kokemattomana ja lapsellisena koulutyttönä. Sanot ehkä "Miksi eivät vanhempasi estäneet". Sen ajan käsityksen mukaan mikään ei olisi ollut varmempi turvapaikka nuorelle villille tytölle kuin avioliiton rauhaisa satama. Ja varsinkin kun vanhempani olivat itse onnellisia, oli se heidän mielestään onnellisin ja parhain ratkaisu. 

1905 

Pietikäisen pieni perhe asuu nyt Helsingissä. Sigrid  on taas elämästä innostunut, täynnä uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Hän on saanut toimen! Metsähallituksesta järjestyi työpaikka. Sigrid voi nyt jättää lastenhoidon ja ikävät kotitaloustyöt luotettavalle apulaiselle.  

Edvard (minun ukkini) rakastaa rauhallisia koti-iltoja töiden jälkeen ja rakentelee  leikkikaluja pikku Kaarinin iloksi. Sigridiä se harmittaa. Miehestä ei saa juttuseuraa, hän on luonteeltaan hiljainen. Miehen pitäisi jatkaa kesken jääneitä lukujaan papiksi!  Mutta nyt  on Sigrid löytänyt ystäviä, joiden kanssa voi filosofeerata ja musisoida. Hän haluaa ”lukea, laulaa ja iloita kuten nuoret”. Ovet ovat auki elämään! Kuitenkin, kovin pian, uusi pienokainen ilmoittelee tulostaan.

Nukkien valmistamisesta kerron Varamussalossa