Permanentti

Mussalossa, torstaina 3.8. 2006

— Olenko ihan pörröinen? Kamala tukka, kuin seitsemällä veljeksellä. (Kun jaksaisi mennä permanenttiin...) — Äidin tavallinen sisääntulorepliikki varsinkin jos hän huomaa Juhan istuvan aamukahvipöydässä. Tällä kertaa emme kiusoittele vaan otamme vakavasti tämän tärkeän asian.

— Katso nyt Juha, eikö suora tukka olekin pukeva?
Juha kiinnittää arvioivat silmänsä hämillisesti hymyilevään Toiniin.  Näkee hohtavan valkoisen, tuuhean paashikampauksen.

— No ihan oikeasti on! Luonnollinen ja nätti. Ajatteles miltä Marjatta näyttäisi pää täynnä permanenttikiharoita!

Olemme oppineet puhumaan hitaasti ja kuuluvalla äänellä. Äiti katsoo minuun ja yrittää kuvitella.

— No... kai hän näyttäisi......

— Tantalta! minä täydennän.

 Molemmat nyökkäävät.

Juhan katse palaa sanomalehteen, jatkamme kahvinjuontia hiljaisuuden vallitessa. Arvaan mihin Äidin ajatus karkaa. Samaan tapaukseen josta minullakin on muistikuva. Taisin olla 6- vuotias silloin.

Istun olohuoneessa tuolilla, Äiti kiskoo hiuksiani kammalla. 

— Ai, sattuu!

Minun äitini joka on aina iloinen, aina lempeä, huutaa nyt itkunsekaisella äänellä, täynnä kiukkua :

— Paavo, yrittäisit itse kammata tätä hirveää tappuraa!

Paavo ei vastaa eikä tule. Mitä hän muka on tehnyt väärin? Hän halusi yllättää. Hän vei pikku prinsessansa salaa kampaajalle. Kampaaja oli luvannut tehdä tyttösestä Shirley Templen näköisen, näin arvaan. Jännittävä retki kampaamon ihmemaailmaan , kumipapiljotteja, outoja tuoksuja. Ei huolta, Marjatasta  tulee kaunis!

Ilahtuiko Toini kun Paavo talutti kotiin pienen pullean tädin jolla oli päässä hassu peruukki.

Ei, ei ilahtunut. Hän meni pois ja itki, itki jokaista kertaa jolloin hänen mielipidettään ei kysytty, ei missään asiassa. Tämä jos mikä kuului äidille! Tämä oli kirvelevä nöyryytys!

Miksi Äiti on vihainen minun isälleni? Koskaan  en ole kuullut heidän riitelevän. Isä on aina ystävällinen, Äiti hymyilevä. Nyt ei Äiti hymyile, jatkaa vaan tukalaa tukistamista -Aiai! Ihan kohta hiukset ylettävät palmikoille, sitten on helpompaa. Sitten Marjatta näyttää taas tavalliselta pikku tytöltä.

Kahvin juotuaan, lääkkeet nieltyään  Äiti nousee hitaasti, huolellisesti, kaatumista varoen, ja lähtee ryhdikkäänä rollaattoriin tukien kohti huonettaan. Aamutoimet vaativat paljon aikaa. Autan vain jos pyydetään, sillä Äidin on selviydyttävä kohta taas yksin kotona. Nyt on aikaa kirjoitella lounaskattaukseen asti.

Kesä satavuotiaan seurassa

Äitini lomaili luonamme joka kesä, elämänsä loppuun asti. Niin paljon hyviä muistoja, kesähuvilalta ja eri kaupungeista, joissa olemme asuneet, - avusta, jota Mummi tarjosi lastenhoidossa, yhteisistä retkistä, puhelinkeskusteluista, keskinäisestä tuesta.  Sinä kesänä, jolloin hän oli täyttänyt sata vuotta, aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Joitakin  tekstejä olen julkaissut blogeissani, ja siirtänyt tähän uuteen Villamussaloon. Tuon kesän jälkeen Äiti viipyi vieraanamme  vielä kahtena kesänä. Talvella 2009  vietimme 103 -vuotispäivää sairaalassa, mistä ei enää ollut paluuta kotiin.  

Nyt uskallan selailla 'pöytälaatikkoani' (vaikka silmälasit huurtuvat), ja miettiä, olisiko jollakin tekstilläni sanottavaa lukijalle? Omaishoitajana pääsin kuitenkin vähällä, äitini selviytyi omassa kodissaan Haagassa ensimmäiseen ja viimeiseen sairaalareissuunsa asti, vanhemman veljeni huolehtiessa  käytännön asioista ja myös henkisestä tuesta. Parhaani mukaan vierailin Helsingissä yhä useammin, yhä pitempään. Äidin viimeisinä vuosina meillä oli siellä kakkosasunto.

Mussalossa torstaina 27.7.06

­

Viimeinen äänikirja on luettu.

­

— Että pitikin olla viallinen nauha juuri kun päästiin loppuratkaisuun! Että suututtaa! 

On siis aika tehdä kirjastoreissu. Mainiota, iltapäivä vapaata!  

Juha saapuu golfkentältä, vaihdamme vuoroa.

— Babysitter tulee, hyvä! tuumaa Äiti. Hän on kaunis hymyillessään ja taitaa tietää sen.

Tykkään bussilla reissaamisesta, harmillisen lyhyt matka vain. Kaupungilla kerkiän myös hoitaa muita asioita. Apteekissa kysyn neuvoa: mitä tehdä kun yöllä pitää ottaa nitroa? Kun ei näe ja sormet eivät tunne? Viime yönä purkki meni väärinpäin ja sisältö valui sängylle, lattialle.

— No, yhden voi ehkä laittaa peitettyyn munakuppiin yötä varten. Nitroja ei yleensä saa laittaa toiseen astiaan, voima, siis nitroglyseriini  haihtuu. Mutta jos yhden vaan lyhyeksi aikaa.

— Kokeilemme sitä.

Katselen ihmisiä kadulla, tosiaan, salsahameet ovat muotia. Karnevaaliporukkaa on liikkeellä, meripäivien avajaiskulkue alkaa kokoontua. Kohta on Kotka mullin mallin. Sääli Sapokan istutuksia...

Paluumatkalla bussissa ajatusmylly lähtee käyntiin. Pahus että tuo äijä istuu selkä menosuuntaan ja näkee miten lasini huurtuvat. Vaan tuskin häntä kiinnostaa, jatkan sisäänpäin katsomista ja unohdan paikan.

Kuolema. 

— Enhän minä tänne meinaa jäädä!

— Älä puhu talvesta, luuletko että elän vielä!

— Minkähänlaista se mahtaa olla...?

— Voi Äiti, älä nyt tuommoista. Kellään ei ole muuta kuin tämä päivä! Ei nuorella, ei vanhalla! Nyt on hyvä päivä!

Ei. Äidin  kuolemaa ei voi toivoa. Mutta kun vaihtoehtojakaan ei ole. Pitäisi päästä pois ennen viimeistä nöyryytystä. Sitä että joutuu vieraiden käsien käänneltäväksi, märissä vaipoissa odottamaan, odottamaan. Nyt Äiti vielä hoitaa yksityisasiansa itse, viimeisillä voimilla, joskus itkun kanssa. 

Vielä hän kävelee välttämättömät askelet itse, rollaattorin kanssa. Ryhti on harvinaisen hyvä 100-vuotiaaksi.

Täällä Äiti pääsee puutarhaan ja on onnellinen siellä, liian onnellinen.  Niin onnellinen etten voi viedä pois, Helsinkiin. Täällä pitäisi olla enemmän tuoksuvia kukkia, hajuaisti korvaa hänellä muut heikkenevät aistit. Minä en tiedä paljoakaan siitä tuoksujen ja hajujen maailmasta jossa hän elää.

Kuolema. 

Juhan isä kuunteli radio-ohjelmaa Karjalasta mukavasti sohvalla, tyttären luona joulunvietossa. Kommentoi välillä ohjelmaa hyväntuulisena. Huomaamatta vanhus nukahti istualleen, eikä enää herännyt. Miten kaunis lähtö!

Puutarhassa, tuoksujen keskellä. Juuri niin, juuri niin. Rukoilen, vaikken tiedä kuuleeko kukaan.

— Anna hänen elää terveenä elämänsä loppuun asti! Tämä kesä, ensi kesä...

Huomaan sentään kotipysäkin, bussi tekee jyrkän käännöksen ennen sitä. Äiti saa ehjän version viallisesta kasetista ja korkean pinon muita kirjoja. Riittänee viikoksi.

Alan valmistaa illallista.

Toini Waris muutti Haagaan jäätyään leskeksi. Kuva on 70-luvulta.

Lähtemätön koulumuisto

Kaisu Sinervä ja Toini Pietikäinen

Yritän nähdä  mielessäni tuon helsinkiläisen koululuokan kauan sitten, 1920-luvun alussa. Lukiolaiset puisissa pulpeteissaan kirjoittavat vihkoihinsa mustekynät rapisten. Opettaja kateederinsa korkeuksissa voi rauhassa syventyä kokeiden korjaukseen.

     Hiljaisuuden läpi alkaa kuulua sipinää ja supinaa, naurun  kiherrystä. Lappu kiertää salaa kädestä käteen ja saavuttaa Toinin joka lehahtaa punaiseksi. 

”Toinin maailma ja ääret

on Bertilin pitkät sääret”

Opettaja kohottaa ärtyneenä silmänsä vihkopinosta. Tuikea silmäys lasien yli riittää palauttamaan hiljaisuuden. Katse kiertää luokassa, etsii kohdetta ja pysähtyy hetkeksi ruskeatukkaiseen Toiniin.— Kumma tyttö, umpimielinen, aina aiheuttamassa epäjärjestystä. Naamasta näkee että hän on nytkin syyllinen. No, antaa asian olla tällä kertaa, riittäköön kulmien rypistys ojennukseksi. 

     Päät kumartuvat vihkojen ja mustepullojen puoleen. Toini tuntee  tuijotuksen niskassaan. Jos hän nyt katsoisi taakseen, hän näkisi Auliksen mustat silmät.  Ne seuraavat häntä koko koulupäivän, ja vielä senkin jälkeen. Aulis on hänen varjonsa.

— Miksi ei äiti anna minun lopettaa, miksi ei äiti laita minua tyttökouluun!

On vaikea taistella kyyneleitä vastaan mutta tahdonvoimalla se taas onnistuu. Jos vielä oppisi estämään punastumisen, siksi ne varmaan kiusaavat. ”Sinervä, punerva, punerva”!

— Bertil on toisenlainen. Bertil huomasi minut luistinradalla, ihan sattumalta,  ja veti remmillä pari kierrosta,  siinä kaikki. Kun  luistelin takaisin tyttöjen seuraan, näin taas Allanin sivussa tuijottavan minua synkkänä.

— En aio tätä enää sietää! 

— Äiti ei kuuntele. Jos yritän puhua, hän ei välitä.  Hänellä on juuri nyt niin paljon kaikkea. Ulkomaanmatkoja, laulutunteja, ja pikku-Heikkikin siinä sivussa.

Mutta Toini on tehnyt päätöksensä. Hän lopettaa koulunkäynnin. Joululoman jälkeen hän ei palaa kouluun, kuudes luokka saa jäädä kesken.

Äidit ja tyttäret

Äidit ja tyttäret

Tytär ja äiti Liisankadun kodissa 

Keskusteluja Mussalossa, elokuussa 2006

Vuosia sitten äitini ojensi minulle nipun koneella kirjoitettua tekstiä. Hiukan empien hän huomautti: - Tässä nyt on nämä minun äidin muistelmat. Hän kyllä kaunistelee totuutta, liioittelee. "Sirkka Sinervän muistiinpanot" lukee kansilehdellä.—Minun mummini päiväkirja, mielenkiintoista. Ehkä hän kertoo myös avioerostaan? Se ei tuohon aikaan tosiaan ollut tavallista. Silmäilin tekstit läpi, kätkin kaappiini ja unohdin. Ei ollut vielä sen aika.

Tänä kesänä etsin tuon aarteen käsiini. Nyt tahtoisin tutustua mummiini, jonka sain tuntea itse niin lyhyen aikaa. Muistoihini hänestä ei liity mitään levottomuutta tai ristiriitaa, mummi asui kauniissa kodissaan pienen kävelymatkan päässä ja tapasimme usein. Hän oli ystävällinen, vaikka en voi muistaa mitään hellyydenosoituksia. Hänen kuollessaan olin kymmenvuotias.

Äidin kesävierailu lähenee taas loppuaan, ja yhä vaikeammalta tuntuu viedä hänet takaisin pienen kotinsa yksinäisyyteen. Aamulla keittiön pöydän ääressä luen hänelle ääneen katkelmia Sirkka-mummin, hänen äitinsä, muistelmista:

"Helmikuussa 1922. Tuhlaan armaille lapsukaisilleni rakkauttani, ehkä hemmottelen heitä liiaksikin. He ovat muuttuneet elämäni pääsisällykseksi. Kyllä olisikin kurjaa ilman lapsia, ilman omaa herttaista pojuani. Pojuseni onkin herttaisimmillaan, juttelee ja tepastelee ja rakastaa omaa äiti kultaansa."

Toini, minun äitini, pyörittää lusikkaa kahvikupissaan ja huomauttaa hiukan tuohtuneella äänellä:
—Entäs neljä pientä hylättyä tytärtä! Kaipasiko hän milloinkaan minun ikiomia siskojani? Mutta se on totta, tätä uuden avioliiton Heikkiä hän jumaloi ja hemmotteli. Äidintunteet heräsivät kai vasta silloin. 
—Niinpä sisarpuoleesi ja sinuunkin osui sitä paistetta... Kuulehan mitä teistä sanotaan, sinä olet siis 16-vuotias tässä:

"Kaisu tyttöseni on pirteä ja terve, lauleskelee ja leikkii oikein ahkeraan. Toini typykkäni on soma ja kaino ja hiljainen tyttönen. Hän on niin sievä, mutta hiukan hermostunut. Kuinkahan oikein lienee? Haluaisin päästä lähemmäksi hänen ajatusmaailmaansa, mutta hän on niin ujo ja ei tahdo puhua, yksiksensä oleilee mieluummin."

Toini vaipuu hetkeksi mietteisiinsä. Eilen föönattu tukka hohtaa valkohopeisena. Hän on yhä, satavuotiaana, niin sievä.
 —"Hermostunut"? Olin onneton! Äiti ei ymmärtänyt. Ei, hän ei kuunnellut. Pyysin ja rukoilin, että hän antaisi minun mennä tyttökouluun.
 — Niin, olet kertonut. Se poika, Aulis, kiusasi sinua. Sinä olit kovin nätti, sehän oli selvästi mustasukkaisuutta! Poika oli sinuun ihastunut.
— Mitä vielä! Olin ujo, en osannut pitää puoliani. Se vakoili minua, ja laittoi liikkeelle ikäviä juoruja. 

En millään raaskisi nostaa ikäviä muistoja pintaan, mutta tahdon tietää, miten tuosta tahtojen taistelusta selvittiin. Syötyämme ojennan kuulolaitteen. Äiti nostaa sen korvalleen, ja säätää äänen sopivaksi.
— Mitäs äitisi siitä tuumasi, kun et suostunut jatkamaan kuudetta luokkaa?
— Äitihän suuttui! Hän lähetti minut pois silmistään, maaseudulle. Kasvatettavaksi, niin hän sanoi.Taisi hän lopulta leppyä, hän ei ollut pitkävihainen luonne. Minulle järjestyi sitten opiskelupaikka käsityökoulusta.
— Itse taisit leppyä vasta aikuisena, perheenäitinä?
— Se on totta. Teillä lapsilla oli ihan mukava mummi. Muistatko, että hän tuli vielä uskoonkin ?

Valkotukkainen äitini laskee kuulolaitteen pöydälle, ja keskittyy aamiaiseen. Kahvin hyväilevä aromi nostaa huulille hymyn ja tutun laulunpätkän: "Kaffetåren den bästa är av alla jordiska drycker!" Hän on hyväntuulinen kuten melkein aina seurassa. Voitelen paahtoleipiä, ja mietin jo monasti kuulemiani koulumuistoja. Ne eivät ole mukavia. Aamiaisen jälkeen äiti siirtyy huoneeseensa, ja sulkee oven. Tiedän, että hän haluaa selviytyä itse pukeutumisesta ja vuoteen sijaamisesta, vaikka siihen kuluisi koko aamupäivä. Minulla on taas hetki aikaa syventyä Sirkka-mummini muistelmiin.

Pasuunakukka aukeaa

25.2.2010

Keskusteluja Mussalossa, elokuussa  2006

Olemme odottaneet monta päivää. Hitaasti, hitaasti terälehtien kärjet purkautuvat ulos tupestaan, kuin perhonen kotelostaan. Äiti kävelee koko matkan patiolta puutarhamajalle. Polku on kyllin leveä rollaattorille. Pasuunakukan tuoksu palkitsee vaivan. Kukka on sopivasti silmän korkeudella ja niin iso että melkein sokea voi siitä iloita. Päätän istua äidin seuraksi majan edustalle, puhellaan nyt kaikessa rauhassa. 

Äiti luettelee venäjänkielisiä sanoja ja lauseita jotka upposivat lapsen mieleen kauan sitten:  — Vy ne poluchite, — hleb, — chto vy platite za. — Krasivye devushki,   sen sain kuulla usein.       

— Olit siis 6-vuotias kun äitisi kidnappasi sinut Moskovaan?

— Niin. Isä ja neljä siskoa, nuorin Pirkko vielä vauva, jäivät Suomeen. Minut äiti sieppasi mukaansa, Helmin myös.

— Helmin?  Sitä en tiennytkään! Eihän Helmi...?

Näin varmaan tapahtui: Viipurin kaupunkikodissa pikkutytöt saivat aistia kireän tunnelman, riitoja, painostavaa puhumattomuutta. Isäkään ei leikkinyt ja laulellut heidän kanssaan kuten aina ennen. Sitten koitti päivä jolloin oma äiti lähti eikä enää palannut. 

    Toini ei ole varma mikä on muistikuvaa, mikä kerrottua. Miten Sirkka-rouva sai kätensä riittämään kahden pikkutytön ja matkatavaroiden kuljettamiseen? Pikku Toiniko talutti 2-vuotiasta siskoaan? Yltyikö Helmi parkumaan Viipurin asemalla, tekikö tenän kerta kaikkiaan? Sillä voi kauheaa, Helmi jätettiin asemalle, Sirkka ja Toini jatkoivat kahdestaan matkaa kohti Moskovaa. Asuihan siellä varmaan asemapäällikön perhe, he ottivat pikkuisen huostaansa ja toimittivat takaisin kotiin? Niin, tai hänet haettiin sieltä. Niin se varmaan tapahtui. Telefoonin kilinää, kiivasta puhetta, kiirettä, uteliaita katseita.Äidin muisti ei poimi tuota tilannetta, meidän on kuviteltava.

     Helmin itku jäi korviin kun kaksi hentoa matkustajaa kiipesi junanvaunun portaita. Kauas pois, kauas kuulemasta suvun ja tuttavien soimauksia .

Puutarhamajan varjossa hellepäivän lämpö tekee olon raukeaksi. Eikö juuri nyt ole hyvä olla tässä?  Silti minunkin mieleni lähtee vaeltamaan kaukaiseen päivään Moskovassa. 

     Nuori nainen matkavaatteissaan rientää katua  pitkin pikku tyttöä taluttaen kohti vossikkapysäkkiä. - Sirkka, minun mummini, itketkö? Yritän nähdä kyyneleitä, mutta ehkä erehdyn. Näytät päättäväiseltä. Et katso taaksesi. Pikku-Toini, minun äitini, yrittää pysyä mukana vauhdissa, hengästyy ja tuntee vielä tänäänkin miten sydän hakkaa kauhusta, sillä pelottavat tapahtumat seuraavat kulkijoita.  Kerjäläiset huutelevat oudolla kielellä ja kurkottelevat vammojaan nähtäväksi.  Usvasta nousee näkyjä, sanoja, kasvoja. Hevosta hakataan, hakataan, se vaipuu maahan, ei nouse. Ihmiset kulkevat ohi, Toinia kiirehditään. Hevosmiehen raivo ja kiroilu laantuu lopulta kun hevonen ei enää liiku. Se on kuollut. Vaunut lähtevät liikkeelle, näky katoaa.

— Millaista oli asua Moskovassa? 

— Piirtelin hevosenkuvia, sen muistan. Piirsin niitä läpi ohuelle paperille ikkunaa vasten. Hevosia, aina hevosia. Äiti oli päivät töissä, olin yksin, ja katselin ikkunasta ulos. Naapurihuoneessa asui venäläinen nainen vauvan kanssa. Kerran avasin oven, kun kuulin laulua sieltä.  Näin sen naisen, ja miten hän  lallatteli ja hypitti vauvaansa. Hän ei vilkaissutkaan minuun, ja hiivin sitten pois ihan hiljaa.

— Uuno vieraili usein Moskovassa. Olin itsepäinen. En edes pakottamalla suostunut sanomaan häntä isäksi. Kuinka voisin, minullahan on ikioma isä! Sain vitsaa. Sitä en antanut ikinä anteeksi. Omaa isää en saanut edes mainita. Vieläkin ikävöin häntä.

Juuri tänä kesänä haluan kuunnella äitiäni.  Yritän olla sanomatta: — Tuon olet jo kertonut. Nyt kuuntelen tarkasti. Juuri niin, kirjoitan kaiken muistiin. Tänä kesänä yritän ymmärtää, että koko käsittämättömän pitkä elämä on nyt tässä. Kaikki 100 vuotta ovat hänen, hän voi vapaasti kulkea ajassa. Ikätoverit ja vanhemmat ovat aikoja sitten poistuneet tästä elämästä. He näyttävät nyt palaavan kuin vasta eilen olisi erottu. Joka päivä joku heistä liittyy seuraamme. Iloisia, onnellisia hetkiä mahtuu muistoihin paljon, mutta miksi ne vaikeat, ylipääsemättömät asiat palaavat yhä uudelleen? 

Ja yhtäkkiä äiti on luonani taas, hymyilee ja tuntee pasuunakukan tuoksun. Menneisyyden painajaiset ovat kadonneet, enkä tiedä, tohdinko niitä nostaa kysymyksilläni taas esille. Tämä hetki on nyt talletettava kylmää talvea varten.

Tämä kesä

Puutarhassa 2008

17.6.2009

syreenin kukat

näkevät yli muurin

hautausmaalla

— Jos kertoisin elämäni Laila Hietamiehelle, ja hän kirjoittaisi siitä romaanin...— Kukaan ei uskoisi!  Kirjailijan mielikuvitusta, niin he sanoisivat.

Kuka voisikaan kertoa kokonaisen elämän! Satakolme vuotta, siinä on enemmän kuin pystyn käsittämään. Sekin, minkä tiedän on uskomatonta, — todella, ansaitsisi tulla kirjoitetuksi.  Vielä viime kesänä, täällä kodissamme ’kesälomalla’  Äiti kertoi muistoistaan, tosin yhä vähemmän. Mieluiten hän istui puutarhassa ja tarkkaili kukkia, joista värikkäimmät hän vielä pystyi näkemään ja tuoksut tuntemaan. Miten hän osasikin iloita hyvistä hetkistä, aamukahvista, kylpyhetkestä, elämän yksinkertaisista asioista, vaikka kuulo oli mennyt ja liikkuminen vaikeaa, kivuliastakin. Hän ei koskaan, milloinkaan valittanut.

Ensimmäinen kesä ilman Äitiä. Kun on tottunut, että hän on aina. On tottunut puhumaan puhelimessa, ja kertomaan kaikki hankkeensa. On tottunut, että hän välittää, rakastaa, rukoilee. On tottunut, että hän on huolissaan lapsistaan, lapsenlapsistaan, tosiaan aina viidenteen polveen! On tottunut, että hän kannustaa ja arvostaa lapsiaan. On tottunut siihen aivan uskomattoman kauan. Kaipauksen itsekäs puoli on tämä.

Sillä Äidin aika oli tullut täyteen. Tässä elämässä ei ollut enää hänelle hyviä vaihtoehtoja tarjolla. Hän oli ”elämästä kyllänsä saanut”. Siksi kaipaukseen ei sisälly katkeruutta. Näin on oikein. Näin on hyvä. Kärsimys on poissa häneltä, huoli on poissa omaisilta. Rakkaus on jäljellä, se ei katoa.

Kävin kesäkuun alussa ensimmäisen kerran hautausmaalla, kaiken jälkeen. Kumpu kuivaneita kukkavihkoja oli vielä paikoillaan. Avulias työntekijä riensi kunnostamaan hautaa, ja istutin pienen begonian. Muistelin nuoruuteni kesätyöpaikkaa, minäkin haravoin ja kunnostin hautoja täällä Hietaniemessä monena kesänä! Kaunis ja  tunnelmallinen  työpaikka hänenkin mielestään. Kyynelet, jotka olin arvellut vuodattavani, tulivat vasta kadulla, kun sinililat syreeninkukat reunustivat reittiäni muurin takaa katsellen.

Tiedän nyt kuuluvani vanhojen sukupolveen. Vielä se tuntuu vain teorialta, mutta huomaan kyllä, että enää ei tehdä suunnitelmia kauas tulevaisuuteen. Taas huomaan kesän tulleen ja auringon lämmittävän. Tutut kukkijat nousevat maasta kukin vuorollaan puutarhassani, ja kertovat elämän jatkumisesta, ikuisuudesta.

Ei mikään Gallen-Kallela

27.10.20 Kuvan nuori kadetti on isäni Paavo G.Warén itsenäisen Suomen Kadettikoulun ensimmäiseltä kurssilta 1919-20. Hän näyttää itsevarmalta ja ylpeältäkin, eikä syyttä. Sillä komea juhla-asu on hänen itse piirtämänsä.

Aivan oikein. Kadettien yhä voimassa olevan juhla-asun 

piirsi Paavo Gustaf Warén , ja se oli ensimmäistä kertaa 

käytössä 6.12. 1919.

Kuitenkin suunnittelijan nimi on vuosien kuluessa unohtunut, suorastaan vaihtunut. Aika ajoin saamme kuulla ja lukea, että kadettien juhlaunivormun on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela. Ja onhan se ihan hiukkasen totta, mutta ei tarpeeksi. Gallen-Kallela tosiaan suunnitteli asua, mutta hänen suunnitelmansa hylättiin liian kalliina ja koristeellisena.  Kauniit leijonanapit hyväksyttiin, joten voimme siis seuraavana itsenäisyyspäivänä ihailla Gallen-Kallelan suunnittelemia nappeja. Mutta itse juhla-asu  on Paavo Warénin piirtämä.

Isäni (sittemmin Paavo G.Waris,) poistui tästä ajasta 1959. Niitä, jotka muistavat asian oikean laidan, on yhä vähemmän. Väärän tiedon oikaiseminen julkisuudessa on melko toivotonta puuhaa, varsinkin jos väärä tieto on sopivampi. Blogikirjoitus on pisara meressä.

Seikkaperäisin näkemäni  oikaisuyritys on ollut Uuden Suomen artikkeli 29.12. 1985: 

                 Marjaana Kytö

                 Ei mikään Gallen-Kallela

                 Kadetti juhlii Warénin puvussa

Kytö kertoo kuvaesimerkein Gallen-Kallelan ja Warénin suunnitelmista, ja pohtii myös väärinkäsityksen syitä todeten kuitenkin:

”On helpompaa kertoa kuka puvun on todella suunnitellut, kuin pohtia, miksi harhaluulo on syntynyt.”

Kirjassa Kadettiupseerit 1920-1985 mainitaan että Wariksen työparina oli kurssitoveri Carl-Gustav Wahren. ”Signeerauksia piirroksessa on kuitenkin vain yksi, Warénin" kertoo Uusi Suomi. Piirustus on talletettu Sotamuseoon. 

    Tuo liki kokosivuinen Uuden Suomen artikkeli joutui pian kalankääreeksi, unohtui,  eikä muuttanut mitään. 

Toinen tallettamani puheenvuoro julkaistiin Helsingin Sanomissa 23.1.1989. Suomen Pukuhistoriallisen seuran ry puheenjohtaja Juha E. Tetri kertoo tarkkoja tietoja sotilaspukujen historiasta, ja selvittää myös, että Paavo Warénin piirtämä puku oli ensimmäistä kertaa käytössä 6.12.1919, vaikka sen malli merkitään m/22. 

    Tämäkään pätevä puheenvuoro ei muuttanut mitään.

    

Gallen-Kallelan taiteen merkitys oli suuri suomalaisen identiteetin vahvistajana. Sen asemaa tuskin horjuttaa se, että suomalaisen kadetin juhlaunivormu ei ole hänen käsialaansa.

                                                                                                               Marjatta Huuskonen

Kirjoitettuani ylläolevan otin yhteyttä Sotamuseoon ja sain arvokasta lisätietoa tutkija Johanna Keinäseltä: 

Kirjoituksia kadetin juhlapuvusta:

"Kestävää koristaa kunnia",  kadettiperinteitä ja -kasvatusta 90 vuotta itsenäisessä Suomessa. (toim.) Marko Palokangas. Kadettikoulu ja Kadettikunta r.y. 2009.

"Kadetin juhlapuku", Marko Palokangas, Kylkirauta 1/1996.

Näistä teoksista löytyy kirjallisuus- ja lähdeviitteitä.

Piirustukset ovatkin Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä(ent. Sota-arkisto). Kirjassa "Kestävää koristaa kunnia" on kuva Warénin piirustuksesta ja siinä on virheellinen lähdemerkintä "Sotamuseo". Sotamuseolla on joskus ollut valokopio piirustuksesta.

Kairos

2.4. 2009 Sydäntalven yönä valahti alas musta painava verho, ja kun se hitaasti nousi, aika pysähtyi. Aika pysähtyi ja sulkeutui kehäksi, ja vuoret ajan reunalla peittivät kaiken valon. Ei ollut mitään; - vain sanaton, muodoton kysymys. Kuiskasit: - niin, ja suljit silmäsi. Sydäntalven yönä sanojen lipasto lukittiin, eikä kukaan saa tietää, kukaan ei koskaan saa tietää mitä sinä ajattelet, mitä muistat ja ymmärrät. Ja rakkaasi kyselevät, eikä sinulla ole vastauksia. Ja sinä kyselet, mutta sanat ovat toisesta maailmasta muille tuntemattomasta. Sinä  nukut, heräät ja nukut, heräät ja olet hereillä. Silmäsi tottuvat vastahakoisesti valkoisiin seiniin ja päivänvaloon, joka yhä kauemmin viivähtää ikkunan takana. Aika laajentuu ja sallii valon, sillä tänään on kevät. Tänään on kevät ja huomista ei ole. Oletko se sinä Äiti?  Oletko sinä? Tänään on kevät, ja aurinkoinen tuuli liikuttaa oksia ikkunan takana. Nouset pyörätuoliisi, tutkit uutta huonettasi hoivakodissa. Avaat ovia ja kurkistat kaappeihin, mutta sanojen lipastoon ei löydy avainta. Rakkaasi oppivat sanattoman kielen, ilmeet, vilkkaat eleet, halauksen, käden hellän kosketuksen ja ilon, mutta eivät koskaan saa tietää: - Muistatko sinä Äiti, tiedätkö mitä on? Olkoon niin. Ilo ja suru ovat nyt tässä. Aika ei kulu. Se on.

Mummin nojatuoli

10.3.2009

Avaan tietokoneen  näytölle täyteen kokoon vanhan valokuvan mummini kodista Liisankadulla. Katseeni vaeltaa avautuvassa tilassa esineestä toiseen, ovista toisiin huoneisiin, kuin näytelmän lavasteissa esiripun noustua. Sohvaryhmän kaunis nojatuoli ikkunan ääressä on nyt minun olohuoneessani, uusin verhoiluin. Palaan mielikuvissani aikaan, jolloin Sirkan nuori kaunis tytär, minun äitini, täällä liikkui.

Kuulen ääniä: talon rouva ja palvelijatar neuvottelevat keittiössä. Neitonen lehahtaa ovesta, istahtaa flyygelin ääreen, nostaa kannen ja alkaa selailla nuottivihkoa.
— Toini, palmusta on pyyhittävä pölyt!  Helmi tulee kohta auttamaan siirtämisessä, sanelee Sirkka-rouva näyttäytyessään oviaukossa. Toini ei vastaa, hän hyräilee hiljaa ajatuksissaan ja alkaa tapailla sointuja flyygelin koskettimilta. Kuulen ovikellon kilahduksen jota seuraa askelten kopina. Eteisessä avataan ovi ja miehen ääni kiirii kaikuisasta rappukäytävästä ovien vaimentamana Toinin korviin. Sormet pysähtyvät, kalpeneeko tyttö? Käsi nousee rinnalle, alkaako sydän takoa?
— Toini-neiti, kapteeni on täällä taas.
Toini nousee nopeasti flyygelin ääreltä ja perääntyy palmun varjoon.

Peiliovet aukeavat, näkyviin tulee suuri ruusupuska jota kannattelee lyhyt mutta ryhdikäs upseeri. Minun silmissäni nuori, mutta Toinin mielestä vanha, jo 29 hän tietää. Sirkka-rouva kiirehtii huoneeseen täyttäen sen hyväntuulisuudellaan, hän tervehtii vierasta sydämellisesti. Paavo ohjataan nojatuoliin, Toini istahtaa seuraksi vaiteliaana, kavaljeerin katsetta väistellen. Toini on niin kovin nuori, onko sydämessä salainen unelma? Helmi odottaa ovella ohjeita kahvitarjoilusta.

Mukava nojatuolini, mitä oletkaan kuullut ja nähnyt!  Ehkä voisin kuulla tarinasi, jos oikein keskittyisin. Kuulisin miten Paavo, minun isäni, kertoo Salon kodistaan, suurenmoisesta äidistään ja isästään, mainioista veljistään, ja rakkaudestaan josta riittäisi heille molemmille. Paavon päätös saada tuo tyttö omakseen ei horju, ja Sirkka-äiti kannustaa tytärtään suostumaan avioliittoon. Ja niin oli määrä tapahtua, minun ja kolmen veljeni onneksi. Olemme täysin yksimielisiä siitä, että meillä on ollut maailman paras äiti. Sirkka-äiti järjesti häät Kämpissä, vuosi oli 1926. Sen jälkeen tuli aika purkaa kauniit kulissit.

Suuren laman, paljon nykyistä vaikeamman, lähestyessä  tuo kaunis koti joutui vasaran alle  pian häiden jälkeen. Sohvakalusto nojatuoleineen pääsi mukaan seuraavaan, pienempään kotiin. Sisukas mummini pääsi pian jaloilleen. Kohta istahti nojatuoliin työpäivän päätteeksi menestyvän yrityksen johtajatar, joka toimi virassaan kuolemaansa asti 1953. Olin silloin 11-vuotias, ja mummi kuollessaan juuri  minun ikäiseni.

Yritän muistella mummia ja hänen pientä kotiaan. Hän oli mielestäni aika vanha, mutta aina hyvin pukeutunut ja kauniisti kammattu, vielä sairaudenkin päivinä. Näen täyteen kalustetun olohuoneen, kirjahyllyn ja posliiniastioita, jotka hän oli  itse maalannut. Ja nojatuolin, nyt sinisellä sametilla päällystettynä. Näkymä nousee sumusta, millon matkani kulkee hänen kotitalonsa ohi Topeliuksenkadulla.

Ja sitten nojatuoli ilmestyi minun lapsuudenkotiini Lapinlahdenkadulle. Sohvan kohtalosta ei minulla ole tietoa.

Vuodet kuluivat, äitini kasvatti lapset, jäi leskeksi, ja muutti vanhuutensa päivinä pieneen kotiin, jonka piti aina kauniisti hoidettuna. Tuli aika, jolloin hänen oli suostuttava pyörätuolin käyttäjäksi.  Sille oli tehtävä tilaa,  oli poistettava joko nojatuoli tai keinutuoli. Ja silloin löytyi meidän kodistamme  Mussalossa paikka nojatuolille. Otin sen kiitollisena vastaan, ikäänkuin ennakkoperintönä.  Kuuntelen tuolissa  musiikkia tai lueskelen, milloin viereinen televisio on suljettuna.
Nojatuoli on vankkaa tekoa, mutta kaipaisi hiukan kunnostusta. Olisipa mukavaa, jos se säilyisi suvussa minunkin jälkeeni.

Tänään istun Mummin tuolissa  ja mietin, onko elämässä mitään mieltä. Miksi jotkut täällä temmataan  pois kesken työn ja touhun, ja toiset joutuvat kulkemaan tien loppuun asti ja luopumaan kaikesta ennen armahdusta? 

Suloinen Toini, minun äitini, täytti tammikuussa 103 vuotta sairaalassa, eikä tule enää kesällä puutarhaani, kuten tähän asti.

Ehkä vielä tulee aika, jolloin kärsimys on poissa, ja kauniit muistot ja tarinat  jäävät lohduksi.

Elämäni huoneet

  

 Tryggare kan ingen vara
    än Guds lilla barnaskara,
    stjärnan ej på himlafästet,
    fågeln ej i kända nästet.

    (Lina Sandell-Berg)


27.2.2009

 Vaalea avara tila. Huoneessa ihmisiä, lapsia. Äiti on jossakin lähellä, en pelkää. Muistan laulun, vai muistanko, että olen joskus muistanut? "Trykkareeka, ingefaara, engus lilla baarnaskaara...." Kyllä, se on elämäni varhaisin muisto. Äitini on myöhemmin kertonut, että jatkosodan aikana hän viipyi jonkin aikaa Ruotsissa, lastenkodissa, ja veljeni ja minä olimme mukana. Olin siis korkeintaan kaksivuotias. -  Vain laulu ja vaalea huone häilyvine hahmoineen nousevat esiin muistini hämärästä.

Rappukäytävä  on suuri, ehkä ääretön. En uskalla kiivetä ylempiin kerroksiin. Syvällä hissikuilun pohjalla on pimeää. Pimeästä kuuluu lepattavia, hihittäviä  ääniä.
Kiipeän huohottaen neljänteen kerrokseen, ja tuttu turvallinen ovi aukeaa.

Kotona on paljon huoneita, mutkainen välikkö, ovia joka suuntaan, yläkomero, jonne voi nousta narua pitkin kuin vuorikiipeilijä ja rakentaa piilopaikan missä kuiskailla salaisuuksia ikioman leikkitoverin kanssa. Salissa, kaksoisovien takana, äiti soittaa pianoa ja laulaa, laulaa  niin että helmeilevä sopraano soi vielä vanhanakin mielessäni kuin lohdutus. "Kas oksa värähtää, kun istuu lintunen..."  Eteisen ovi kolahtaa, laulu keskeytyy, askelten ääni vie välikön kautta keittiöön. Kitarat soivat poikien huoneessa, jalat naputtavat tahtia, ja alakerran ankara täti kuulee sen. Isä kääntää sanomalehden sivuja nojatuolissaan, kalat uivat ylhäisinä akvaarioissaan, jotka heijastavat huoneeseen vihreää satuvaloa. Katto on korkealla, korkeista ikkunoista lankeaa auringon valo verhon kuvioiden läpi. Tuota huonetta etsin aikuisena unissani, enkä löydä.

Kirkon holvit piirtävät korkeaa tilaa. Keskikäytävä on suunnattoman pitkä. Sen toisessa päässä odottelee  rakas, bestman seuranaan. Häämarssi alkaa soida, keskimmäinen veli on saattajani. Urkuri soittaa hitaasti ja juhlallisesti, me kävelemme tahdissa, hitaasti, hitaasti. Eihän epätahtiin voi kävellä?
Käytävä tuntuu loputtoman pitkältä, ja hääväki luulee, että morsiamella on jalka kipeä. Lopulta astumme alttarille, ja edessä on yhteisen huoneen rakentaminen.

Monta elämää, monta kaupunkia, monta huonetta näen, jos silmäilen taaksepäin. Aina  on uusi tyhjä koti odottamassa, seikkailu  edessä, entinen elämä takana.Tyhjän huoneen lumous seuraa mukanani, ja tulee uniini.
Saavumme ennen muuttokuormaa uuteen, siistiin asuntoon, istumme lattialla, silmäilemme tulevan elämämme ääriviivoja. Kaikki on mahdollista, ja edessä oleva aika rajaton!  Koskaan en kaipaa entisiä huoneitamme, sillä yhteinen koti, lisääntyvä tavaramäärä ja kasvava perhe kulkee  mukana. Ovia sinne ja tänne, auki ja kiinni, - kenkiä, suksia, kitaroita,  reppuja, tuloa, menoa, ääntä, koiran tassujen rapinaa kiiltävällä parketilla. Missä tuo kaikki on nyt? Taas meitä on kaksi, kuten alussa.

Seuraavassa huoneessa katto on korkealla, juuri niin kuin syntymäkodissani. Sinne palaan työpäivän päätyttyä mielelläni. Ilmaa ja hiljaisuutta, ikioma  tila levitellä värejä ja papereita. Seinät vastaavaat huilun sointiin. Etsinkö ihanaa ääntä, jonka kuulin jo kohdun suojassa? Vielä saan unelmoida.  Ikkunoista näkyy kaunis puisto, jossa kasvaa suuria, humisevia puita.

Puutarha!  Salainen oma puutarha on huone, josta en edes uskaltanut tosissani uneksia. Koitti päivä, jolloin meillä kaupunkilaisilla oli oma talo ja oma puutarha. Niin vain tapahtui, ja vielä kerran alkoi aivan uudenlainen elämä.
Puutarha on kuin näyttämö, jonka lavastukset ovat jatkuvassa, hitaassa liikkeessä. Kukkivat köynnökset kiipeilevät vihreillä seinillä ja linnut piirtävät lentoratojaan  korkeaan kattoon.  Esitettävän näytelmän aiheena on  elämän ja kuoleman kiertokulku. Nyt on minun aikani touhuta täällä, väsyä kätteni työstä ja virkistyä kauneudesta.

Vieläkö uneksin uusista huoneista? Ehkä. Ajattelen kaukaisia rakkaitani, ja haluaisin olla lähempänä heitä. Kuitenkin puutarhassa voin saavuttaa tilan, jossa en muistele, en uneksi .

Puutarhassa aika ei kulu, aika on. Mieheni  kanssa istutimme sinne  puun,  joka elää ikuisesti.
                                                                                     

Minäkö vanha?

Kihlapari 1962

"Vanhan naisen silmärei'istä katselee maailmaa ja kanssaihmisiään nuori tyttö, se sama jonka katseen hän kohtasi Jussin näyttämissä valokuvissa ja omien lastenlastensa silmissä heidän istuessaan auton takapenkillä Suomeen palattuaan, kanelikorppua pureskellessaan. Se katse ei sammu, sisäiset silmät eivät vanhene, niillä tähyillään elämää vielä vanhuuden naamion takaakin yhtä nuorena, samana, vaikka kukaan ei sitä tiedä. Se on vanhuuden salaisuus."        Eeva Kilpi, UNTA VAIN

23.1.2009

Toisinaan nimitän itseäni 'vanhaksi rouvaksi', ja ihmettelen, miksi kukaan ei naura. Ostan pääsylipun eläkeläishintaan, eikä myyjän ilmekään värähdä. Tänään keski-ikäinen nainen kohteliaasti päästi minut ohi bussipysäkillä.

Katson peiliin, enkä huomaa mitään erikoista; olen niin tottunut naamaani.Kaikki on hyvin jos tukka on hyvin. Hymyilen peilikuvalleni, ja käännän paremman puolen kasvoistani näkyviin. Mutta toisinaan kadulla saattaa tapahtua kumma kohtaaminen. Vastaan kävelee outo mummo, jossa on jotakin tuttua: - olen varoittamatta lähestymässä peiliä! Ja valokuvat alkavat usein epäonnistua. Olivatko kamerat ennen parempia? Näitä sattuu, uskottava se on, olen siis harmaa pantteri, seniorkansalainen, ikäihminen, ikääntynyt... Hyi olkoon! Ärsyttäviä kiertoilmaisuja. Tietenkin olen v-a-n-h-a, ilman kiertelyitä ja kaarteluita. Se sana vaan tarkoittaa ihan muuta kuin luulin tietäväni.

Muistan hyvin, mitä ajattelin

Lapsena minulla oli selkeä kuva ikäkausista: lapset ja nuoret, aikuiset ja vanhat. Tiesin myös, että vanhat ovat joskus olleet nuoria, tosin vain teoriassa. Vanhat edustivat eri ihmislajia kuin nuoret. Kaikki oli turvallista ja pysyvää. Kunhan vaan toiset ymmärtäisivät, että minä en enää ole mikään lapsi. ’Teenage’ keksittiin 50-luvulla.

14-vuotiaana halusin kiihkeästi olla 16-vuotias. Katselin kateellisena lukion ekaluokkalaisia, niin varmoja, niin vapaita! Miten jaksaisin odottaa. - Mutta enemmän olisi jo liikaa. Kuiskailimme salaa tyttöjen kesken yhteisestä kaveristamme: - Hän on jo 19, ihan täti...

Nuorena aikuisena tätiraja siirtyi neljäänkymppiin. Sen jälkeen saisi kaiken toivon heittää. -En muista isompaa neljänkympinkriisiä, tosin pelästyin erään videon takia ja riensin kampaajalle leikkauttamaan nutturani. Näin unta, jossa ystäväni sanoivat minun vanhentuneen, ja se minua hiukan masensi. Vei aikaa, ennenkuin hoksasin, että vanheneminen ei ole henkilökohtainen onnettomuus. Sama tapahtuu koko sukupolvelleni, leikkitovereilleni, kaikille ystävilleni, ja meillä on yhtä mukavaa keskenämme kuin ennenkin.

Vaan mitä ajattelee nelikymppinen kuuskymppisistä? Minulla oli sovittu tapaaminen erään vanhan 62-vuotiaan rouvan kanssa. Olin ujo ja kunnioittava, pidin ovea auki, tarjouduin auttamaan takin pois. Hän tempaisi itse takkinsa, nauroi minulle: -Kuule, seison vielä vaikka päälläni!

Nyt yli kuusikymppisenä mietin, miksi en tunne olevani se jämäkkä ja itsevarma täti, joksi kuvittelin tulevani? Miksi en muuttunut toiseksi? Tuntuu ihan samalta olla minä. Olen aivan yhtä lapsellinen, ujo, innostuva, hajamielinen kuin ennenkin. Tämä on käsittämätön yllätys, ja luulenpa että kukaan nuori ei sitä usko. Lapsenlapset eivät varsinkaan, ja oikein mielelläni näytänkin vanhalta ja luotettavalta mummolta heidän silmissään. Pidänpä tämän omana salaisuutena ;-)

Leikkitoverit

Lapsuudenystäväni, leikkitoverini, jakaa kanssani tämän salaisuuden. Kun tapaan hänet, näen edessäni eri-ikäisten kasvojen sulautuvan tutuiksi, iättömiksi. Ilmeet, ääni, puheen sävy, temperamentti, kaikki tallella. Näen kokonaisen ihmisen, ja tiedän että ystäväni näkee myös. - Aivan etuoikeutetuksi koen itseni siksi, että oma elämänkumppanini on myös nuoruudenystävä. Omaiset, sisarukset eivät myöskään vanhene koskaan, oikeasti.

Valtaosa ystävistä ja tuttavista on matkan varrella saatuja. Uuden tuttavan ikä on helppo määritellä, jos on tarpeen. Tutustuminen alkaa nollapisteestä. Hyviä ja arvokkaita ystäviä elämä on tielleni tuonutkin. Uusi ystävä on arvoitus, en ehkä koskaan saa tietää, miten hänestä tuli se mikä hän nyt on. Se ei ole välttämättä huono asia ollenkaan sille, joka haluaa aloittaa kaiken alusta.

Mutta lapsuudenystävä on harvinainen aarre. Useimmat heistä kadotamme matkan varrella. Jotkut löydämme uudelleen. Kun tapaamme, emme haikaile nuoruutta, emme muistele sitä. Se nuoruus on meissä läsnä.

"... mut tiedän: yhtä en takaisin saa, on nuoruuspäivät jääneet taa."

Mahtaako joku todella kaivata nuoruuttaan, niin kuin lauluntekijät väittävät? Ettäkö oikeasti joku haluaisi takaisin kaikki nuoruuden kärvistelyt? Kaikella kunnioituksella, nuoruus tämän päivän maailmassa näyttää vaativalta selviytymissuoritukselta. Maailma on muuttunut valtavasti, mutta ihmisen ikäkaudet seuraavat toisiaan samalla tavalla, ja kovin vähän elämäntaitoa voi siirtää seuraaville sukupolville. Jokaisen on aloitettava alusta.

Nuoruudesta selviää useimmiten , mutta yksi kerta riittää. En kadehdi notkeita vartaloita, keveitä askelia, niitähän on suuri ilo katsella. Nuoret, sileät kasvot ovat suloiset kuin nukella, (vaikka monet tekevät parhaansa kätkeäkseen ne oudoilla meikeillä ja lävistyksillä), hymyt ja huolet eivät ole vielä piirtäneet persoonallisia merkkejään.

Tätä eläkeläisen ihanaa vapautta en vaihtaisi mihinkään. En ole nuoruudelle kateellinen, ne vuosikymmenet jotka meitä erottavat, ovat kaikki minun. Minussa on kaikki ikäkaudet. - Vain yhtä asiaa voisin kadehtia: nuoruuden uskoa elämän ikuisuuteen, ajan suunnattomaan pituuteen. Siitä illuusiosta luopuminen on vaikea tie, mutta vähitellen se tuo aivan uuden merkityksen tälle päivälle, tälle ohikiitävälle hetkelle.

Suhteellista

Siirtyessäni eläkkeelle, olin minä se kaikista vanhin työpaikallani. Eläkeläisillanviettoon eksyttyäni kuulin kuiskailtavan: - Mitä tuo nuori tyttö täällä tekee? Ehkä tänään voisin toivoa samaa kommenttia vanhainkodissa vieraillessani. Vanhus onkin jo vaativampi nimitys kuin vanha. Vanhus on se, joka ei ole enää kenellekään nuori.

Eeva Kilpi teoksessaan Unta vain on kertonut vanhenemisesta verrattoman puhuttelevasti. Mutta se tulee todeksi vasta kun itse kokee. Tämä on minun kokemukseni, ehkä toinen näkee toisin. Mutta yhdestä olen varma: vanheneminen on jokaiselle yllätys. MHu

Talvipäivänseisaus

Elina Warén ja Toivo, perheen kuopus, n.1908

21.12.2008
Tänään on totisesti pimeä päivä!  Mieleni on kiivennyt taas syksyn mittaan ylös mäkeä, jonka huipulla joulu tuo lempeää  kynttilänvaloa. Ja joulun jälkeen näkyy kukkulalta  rinne, joka viettää kohti valoa ja kesää. Joskus ennen tuo mäki oli valtava vuori, jolle kiipeäminen vaati kaiken tahtoni ja voimani. Mikä oli välttämätöntä, mikä oli turhaa, sitä sopii tuumia. 

Rauhallisiksi, kiireettömiksi ovat nyt joulupuuhamme käyneet. Kuitenkaan en tahdo enkä voi hypätä joulun yli. Rakennamme sitä  hyvillä mielin, vaikka lapsemme ovat kaukana, viettämässä omia joulujaan aivan erilaisissa ympäristöissä. Olemme jo kompromissimme tehneet, tiedämme, mikä kummallekin on tärkeää. Jotakin minun suvusta, jotakin sinun, mutta ennen kaikkea meidän joulu.

Vuosia  yritin niin vimmatusti tavoitella sitä oman lapsuudenkodin joulua, että usein tunsin epäonnistuvani. Kyllä kestikin kauan minulta oppia, mistä ruoista perhe pitää, ja mitkä kulkivat turhaan juhlapöydän ja jääkaapin väliä! Itse itseäni piiskasin, perhe olisi tyytynyt vähempäänkin.   Entä millä saisin nuo pojanvintiöt laulamaan! Niinkuin meillä kotona ennen. Eikä edes isä kannusta, kun ei heilläkään... No, kuunnellaan sitten kaunis levy. Tai ehkä äiti soittaa huilua? Jouluevankeliumia seuraava yhteisleikki oli kaikille mieleen. Lahjojen jaossa välittyi  jotakin omasta  lapsuudesta tuttua: suloinen jännitys, paketteihin kätketyt kauniit ajatukset, välittäminen.

Minun isäni oli taitava sanaseppo. Lahjapaketin päällä oli aina hauska runo, joka luettiin ääneen. Ja sitten yhdessä arvuuteltiin antajaa ja sisältöä. Isä toi tavan omasta lapsuudenkodistaan, missä tulee vastaan uskomaton, legendaarinen isoäitini Elina Warén (os. Ignatius), jota en koskaan ehtinyt tavata. Hän kuoli ennen vanhimman veljeni syntymää, vain 59-vuotiaana. Äidilleni oli kova järkytys  menettää tuo rakastettava anoppi niin lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Isän suvussa on säilynyt aarteena Elina-äidin toimittama joululehti "Salon Joulu",  jokavuotinen kokoelma perheen kirjoituksia ja piirroksia vuosilta 1906—1921. Menneen maailman lumo tulee vastaan noilla sivuilla. Täydellistä, tavoittamatonta, kadonnutta. Vai onko? 

Ehkä vasta  nyt  kun en enää tavoittele täydellisyyttä, osaan iloita joulun tuomasta jatkuvuudesta, hartaudesta ja hiljaisuudesta,  ja annan suuren arvon omien vanhempieni halulle siirtää perinnettä eteenpäin, vaikka ajat olivat vaikeat. Jotakin isän, jotakin äidin suvusta, mutta ennen muuta: meidän perheen joulu!

Paavo-isäni, vielä poikamiehenä sai äidiltään varmaankin villapaidan lahjaksi jouluna 1921. Villapaita on ehkä jo tomuksi muuttunut, mutta rakkaus siirtyy sukupolvesta toiseen.  Näin runoili Elina-äiti:

Lentäjä Luutnantti

Kun väsyneenä pilvihin ja ilmamatkoihin

sä huoneeseesi pääset ja savupilvihin

niin tämä ota ylles ja nojaa tuolihis

ja aatoksesi liitää suo Salon kotihis.

Sä tiedä, siellä hellin sua äitis aattelee

ja isän ajatukset sua aina seurailee.

Mont vertaa lämpimämpi kuin lahja tämä lie

on sydän, joka sykkii sull' minne tiesi vie.

Ja monta huokausta edestäs kohoaa.

Ain yli pilvein, tähtein —

Kirjettäs odottaa

äitisi

Missä olet, Lentäjän madonna?

Yrjö Ollila, Lentäjän madonna 1928

14.10.2008

Äitini kirjoituslipaston kätköistä löytyy ajan hapertama mustavalkoinen valokuva. Lapsesta asti olen tiennyt että kuvan nimi on ”Lentäjän madonna”. Se esittää Yrjö Ollilan öljymaalausta. Valokuva on aikoinaan saatu taiteilijalta, omistuskirjoitus häämöttää takana. Teos oli esillä Taidehallissa Septem-ryhmän näyttelyssä 1928, ja näyttää sen jälkeen kadonneen jäljettömiin.

Haluan löytää sen taulun!

Teoksen mallit

Itse ”madonna” ei ole suinkaan hukassa, hän on äitini Toini Waris, (silloin Warén).  Henkisesti vireä äitini on viettänyt 102-vuotissyntymäpäiväänsä tammikuussa 2008. Maalauksen syntyvuodesta asti hän on omistautunut perheelleen ja luonut hyvän, turvallisen kodin kolmelle pojalle ja yhdelle tyttärelle. Minä, kuopus, en muista vaikeimpia sota-aikoja, yksikään ahdistava muisto ei varjosta lapsuuttani. Äiti oli aina läsnä. Perheenäidin työ nautti siihen aikaan täyttä arvostusta, äitimme hoiti tehtävänsä koko sydämellään. Tänään hän asuu yhä kotonaan toimitellen askareitaan;  seuraa lasten, lastenlastenlasten ja lapsenlapsenlapsenlapsen (sic!) elämää ja on kiinnostunut kaikkien kuulumisista, ympäri maailmaa. Ollilan maalauksessa hän on Äiti, miten todeksi se osoittautuikaan tulevina vuosina!

Lentokone viittaa isäämme everstiluutnantti Paavo G. Warikseen, (silloin Warén)(1887–1959), joka nuorena kapteenina palveli ilmavoimissa. Kuvan lapsen mallina oli vanhin veljeni Juhani Waris, joka hyvinkin voi pitää enteellisenä kurkotteluaan yläilmoihin. Hän on tehnyt elämäntyönsä lähetyssaarnaajana ja viettää nyt vaimoineen eläkepäiviä Espanjassa.

Teoksen viesti

Ollilan maalauksen symboliikka on yleispätevää, sitä ei ole tarkoitettu muotokuvaksi saati sukutarinaksi. Nuori Toini oli sopiva malli sommittelun lähtökohdaksi. Maalauksessa on läsnä 20-luvun henki. Uusi, uljas maailma, kiitävät autot, junat, lentokoneet, loistava nykyaika jonne lapsi kurkottaa. Taiteellinen ilmaisu on jäntevää, monumentaalista, sitä on nimitetty uusasiallisuudeksi, klassismiksi, kubisoivaksi modernismiksi. Mielessäni häivähtää myös Art Deco. Ollilan hyppäys  impressionistisesta ”valo- ja värimaalauksesta” uuteen tyyliin hämmästytti taideyleisöä tuohon aikaan.

Miksi etsin?

Kiinnostus sukuhistoriaan ja rakkaus taiteeseen sai minut aloittamaan salapoliisityön . Haluan tietää maalauksen vaiheet, haluan tietää missä se on! Haluan myös nähdä sen värit.  Matti-veljeni muistaa nähneensä kuvan sinisävyisenä kauan sitten. Sehän merkitsee että siitä olisi värikuva jossakin julkaisussa! Äitini muistikuva vahvistaa väitteen, maalaus on sinisävyinen. Lapsen nuttu on vihertävä. Värillinen painokuva olisi hieno löytö, maalauksen näkeminen olisi unelman täyttymys! Ostamisesta en edes unta näe...

Yksi johtolanka on aina ollut tiedossani. Äidinäitini Sirkka Sinervän kirjastosta on minun hyllyyni päätynyt Onni Okkosen kirja ”Finsk Konst” WSOY 1944. Siellä on mustavalkoinen kuva: "Barnet och den unga sköterskan". Äitini on harmissaan nimen muuttumisesta, sehän on aivan virheellinen! Itsekin kummastelen, olihan toki Okkosen tiedossa alkuperäinen nimi. Oliko hänen tiedossaan myös taulun sijainti? Vastaus pysyy piilossa.

Arkistojen kätköistä

Aloitin etsinnän syksyllä 2006 ottamalla yhteyttä Suomen taidemuseoihin ja -kokoelmiin. Olen saanut kannustavaa palautetta ja hyviä vinkkejä. Vinkit johdattivat Ateneumiin, Kuvataiteen keskusarkistoon. Ensimmäinen osuma oli Onni Okkosen arvostelu Uudessa Suomessa Septem-ryhmän näyttelystä Taidehallissa lokakuussa 1928. Artikkelin kuvaksi oli vallittu Yrjö Ollilan ”Äiti ja lapsi”, meidän ”Lentäjämadonnamme”!  Täytyy uskoa että ”Äiti ja lapsi” on teoksen virallinen nimi, se on syntynyt taiteilijan eläessä, hän on sen varmaan itse päättänyt näin. Onni Okkonen kirjoittaa:

Yrjö Ollila on Pariisissa ollessaan ihanteissaan edennyt kauimmaksi entisestä septemiläisyydestä. Hän on modernisti uutta suuntaa: kenties hänen paikkansa olisi nyt paremmin jonkin nuoren ryhmän etupäässä. Ollilan taide on kulkenut yhä enemmän värikylläistä dekoratiivisuutta kohden: niinpä ”luonnos kattomaalausta varten ” on ehkä hänen kokoelmansa mielenkiintoisin näyte. Keskeinen kuva ”Äiti ja lapsi” on sekin pääluonteeltaan koristeellinen.”

Iltalehden arvostelusta 9.10.1928 löytyy myös maininta teoksesta(allekirjoitus puuttuu):

Jotenkin paljon eroaa muista Septemin miehistä Yrjö Ollila, joka on viime aikoina saanut vahvoja ranskalaisia vaikutteita taiteeseensa. Hänen taiteensa kulkee hyvin selvästi koristeelliseen suuntaan, jopa viime näyttelyssä ehkä liikaakin. Koristeellinen puoli on vallalla hänen töissään nytkin, mutta tuntuu siltä kuin taiteilija olisi voittamassa plakaattimaisuuden vaaran. Suuri ’Äiti ja lapsi’-teos on täynnään huumaavaa väri-iloa.

Siihen kadotin jäljet.  Avasin lupaavia otsikoita, kuten: 27.5.1930,Suomen taidetta Ruotsiin. 

Uutinen kertoo että Yrjö Ollilan "Bensiiniä" on myyty Ruotsiin. ”Äiti ja lapsi” pysyy piilossa.

Haastattelen äitiäni, tutkin hänen albumeitaan. Olen kiinnostunut Ollilan ja äitini tapaamisesta; − miten nuori Toini-rouva joutui taiteilijan malliksi? Jäljet johtavat Sirkka Sinervään, äidinäitiin. Löytyy pari kuvaa  vuodelta 1928, Warénit, Sinervät ja Ollilat retkellä Santahaminassa. Retken järjestäjä  on Paavo G. Warén, Sirkka Sinervän nuori vävy. Ollilat ovat palanneet Suomeen asuttuaan Ranskassa 7 vuotta. Lyyli o.s. Toikka oli Sirkan koulutoveri ja ystävätär. Myös Lyyli on valmistunut taidemaalariksi. Lauri Ollila on varttunut nuorukaiseksi Ranskassa. 

Ystävyyden lisäksi perheitä yhdisti työtoveruus. Syksyllä 1927 oli ilmoitettu kaupparekisteriin ”Helsingin Taidevärjäämö”, perustajina liikemies Uuno Sinervä ja taiteilija Yrjö Ollila. Taiteilija piirsi koristemalleja ja värjäämön työntekijät siirsivät niitä viireihin, kankaisiin, papereihin. Näistä ajoista äidilläni on runsaasti muistikuvia.

Äitini muistelee

Ollilat ja Sinervät viettivät kesää 1928 naapureina Kulosaaressa. Toini joutui malliksi yllättäen vieraillessaan äitinsä ja isäpuolensa luona. 

Hahmotelma syntyi joutuisasti. Vaitelias taiteilija kutsui työtään Lentäjämadonnaksi.

− Mutta miksi hän ei maalannut pitkää hametta, eihän madonnalla voi olla sääret näkyvissä! moittii yhä viehättävä ja huoliteltu äitini. Vieläkin kirvelee muistikuva syksyisestä taidenäyttelystä 1928. Yleisön joukosta kuului:

− Onpas sillä paksut sääret!

  Kaksi naista näin arvioi päät kallellaan teosta, ja sanat joutuivat nuoren mallin korviin. Yritän lepyttää äitiäni, selitän että kysymys on sommittelun vaatimuksista, Ollila tässä tyylittelee hiukan kubistiseen tapaan. Maalaus ei yritä olla naturalistinen. Äiti ei ole vakuuttunut.

  – Madonnalla kuuluu olla pitkä hame!

Ollilan seuraavat hankkeet

Uudet taiteelliset haasteet kotimaassa saivat Ollilan luopumaan Taidevärjäämöstään jo 1929 ja Sinervät ottivat sen haltuunsa. Taiteilijan elämässä tapahtui suotuisa käänne, hän voitti valtakunnallisen kilpailun ja sai tehtäväkseen Kansallisteatterin kattomaalaukset. Tästä muodostui Ollilan taiteilijauran päätyö. Uusi ilmaisutyyli, joka näyttäytyy jo ”Lentäjämadonnassa”, luontuu loistavasti monumentaalimaalaukseen. Kattomaalaus valmistui 1932 ja samana vuonna taiteilijan elämä päättyi odottamatta ankaraan sairauteen.

Jatkan etsintää

Toivon ettei maalaus ole tuhoutunut sodan jaloissa. Uskon että se on olemassa. Onko se myyty jo ensimmäisessä näyttelyssään? Julkisista kokoelmista ei löydy, se voi olla naapurisi seinällä?  Ehkä se on myyty

ulkomaille? Siitäkin täytyy olla maininta jossakin. Joku tietää…ehkä  joku tämän tarinan lukija?

Toini Warén 1926