Salon Joulu 1907

 

Salon Joulu, kansikuva Erkki Warén 1907
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921. ]

Warénin perhe on muuttanut Saarijärveltä Saloon, missä isoisäni Eliel Warén oli vastaanottanut piirilääkärin viran. Ensin asutaan vuokralla. (Oma talo valmistuu 1912.)

Mitähän muuta tapahtui v.1907?

Tammikuussa – Helsingin Rautatientorilla järjestettiin mielenosoitus Laukon kartanon mailta häädettyjen torpparien puolesta.  

Maaliskuussa – Ensimmäiset eduskuntavaalit alkoivat Suomessa.

Toukokuussa- "Salaviinanpolttajat", ensimmäinen fiktiivinen elokuva Suomessa, ohjannut Louis Sparre. 

Syyskuussa – Säveltäjä Jean Sibelius johti kolmannen sinfoniansa ensiesityksen Helsingissä.

Lokakuussa – Eduskunta hyväksyi kieltolain. Keisari Nikolai II ei kuitenkaan vahvistanut sitä.

Joulukuussa – Suomen Olympiakomitea perustettiin.

Uusi Suometar 1907 

Joululehti saa nyt nimekseen Salon Joulu. Kuvituksesta vastaa esikoinen Erkki Warén. Tuleva taidemaalari , 16-vuotias  Matti oli vakavasti sairaana, hän oli viettänyt  liki vuoden sänkypotilaana ja joutui viettämään toisenkin toipilaana. Tuona aikana vahvistui päätös lähteä opiskelemaan taidemaalariksi.

Saarijärven  jälkeen Salo ei näyttäytynyt perheelle kovin houkuttelevana. ”Paratiisin yrttitarhasta erämaan hiekkaan”, muistelee Elina Warén vuosien jälkeen. Hän ei kuitenkaan jäänyt pitkään suremaan. Hän oli kiinnostunut paikkakunnasta ja ihmisistä. Jo ensimmäisenä vuotena hän tuli valituksi paikallisen naisliiton puheenjohtajaksi  ja siitä eteenpäin oli organisoimassa monenlaista toimintaa.

Perheen joululehti on sisällöltään runsas. Joulusta on tehty yhtä lumoava tapahtuma kuin Saarijärven Koivumäelläkin. Kaipaus tietenkin kuultaa rivien läpi, kun Elina kirjoittaa:

Kaikille täällä Salon salissa kokoontuneille, niin vanhoille kuin nuorille, suurille kuin pienille! Kas miten joulukynttilät loimuavat, kuusi hopealle kimaltelee, ja jouluenkelimme suloiset kasvot hymyilevät vastaamme — aivan kuten ennenkin kauniilla Koivumäellämme. – – – 

—Ja herra Ericus Medikofilus, sinua katson ylpeydellä”, sanoo enkeli, ”kun ajattelen miten pienestä olen sinun askeleitasi kuusen ympärillä seurannut. Onnea vaan eteenpäin, — ja aina pää pystyssä, katse kirkkaana, omatunto puhtaana! Suokoon Herra niin. — Ja Mattiseni — astu lähemmäksi, jotta saan sinua oikein tarkastaa. Hiukan kalpeampi   — mutta sama Matti sittenkin kuin ennen. Mikä ilo ja riemu, että olet joukossamme näinkin reippaana, niin kovan pitkän sairauden jälkeen. Niin, Herra on hyvä ja armias, Sä holhoot, autat lapsias. —Viuluniekka, tänne  heti, älä ujostele lainkaan. Edisty yhä vaan samassa ”tempossa” koulussa ja kotona, niin kyllä hyvä tulee J:n avulla Harry-pojastamme. 

Paavo, pikku peukaloinen, 

et oo paljon kasvanut; 

olet yhteiskoululainen, 

tiedoiss’ toki varttunut? 

Ahkerasti läksyjäsi 

lue Paavo poikani, 

— auta joskus äitiäsi, kasva kelpo mieheksi!

 — Kaisu kulta, äidin tyttö. 

Sua tahdon suudella. 

Toivo muru, muisku heti! 

— Etkö jouda kuunnella? 

Äidin pienokaiset ootte, 

isän sydänkäpyset. 

Vanhemmille ilon tuotte, 

täyttäkäätte toivehet! 

Erkin kynä on ollut ahkerasti käytössä tämän joululehden parissa. Piirustuksia, runoa, kertomuksia. Koivumäen aikoja muistellaan tarinassa >  Kotimatka ennen 

– – – Sitten tuo Heikki hirmuisen turkkikasan asemahuoneeseen. Ja pukeutuminen alkaa. Erkki hautautuu isän suureen turkkiin nenää myöten ja upottaa jalkansa suuriin huopasaappaisiin. Matti sidotaan pienempään turkkiin ja Harry äidin… ja sitten liinoja ja vöitä ympärille, niin että pojat ovat jäykkiä kuin kangastukit. Veikko on tullut viis kertaa lihavammaksi jouduttuaan isänsä turkkiin. Olipa poikia nyt lysti katsella.

Sitte ruvettiin rekeen pakkaamaan. Veikko ja Erkki Mansikkaniemen hevoseen, Matti ja Harry Pokun rekeen. Ei voinut juuri kieltä liikauttaa, niin oli ahdasta. 

Tarina > Isän, Erkin ja Harryn ensimmäisestä krapuretkestä kirvoitti varmaankin naurua, kun se luettiin ääneen perheen joulunvietossa. Näin se alkaa:

”Nyt loppuivat sairaat”, sanoi isä eräänä päivänä v.1907 kesällä. ”Sepä hyvä!” sanoi Erkki. ”Mennäänpä kravustamaan”, sanoi isä. ”Kyllä!” huusi Harry. ”Kyllä tällä tuulella krapuja saa”, sanoi isä. ”Mutta on niin kylmä”, sanoi Erkki. ”Kyllä krapuja kylmällä saa”, sanoi isä. ”Mutta Rullan jalka on kipeä”, väitti Erkki. ”Ajetaan hiljaa”, sanoi isä. — Ja me ruvettiin kiskomaan saappaita jalkoihin. ”Te ette tiedä kuinka hauskaa on kravustaa”, sanoi isä. ”Juu”, sanoi Harry. ”Hm”, sanoi Erkki. — Ja me ruvettiin keräämään kraputarvikkeita. — ”On se varmaan lystiä”, sanoi Harry. ”On”, sanoi isä.  ”Jaa”, sanoi Erkki. Ja isä pani kravunsyötit käsilaukkuun. ”Tässä on nyt kravunsyötit”, sanoi isä.  ”Jaha”,  sanoi Erkki, ”kyllä”, sanoi Harry, ja isä pani eväslaukun tampuurin hyllylle. ”Siinä se nyt on  krapukoppa”, sanoi isä. ”Joo”, sanoivat Erkki ja Harry. — Ja sitten otettiin nyörejä, pohjahaaveja, pistinhaaveja ja voileipiä.– – –

[Muita lähteitä: Wikipedia, "Salolaisia toimen naisia", Uusi Suometar (digi.kansalliskirjasto.fi)]

Salon Joulu 1920

Kansikuva Matti Warén 1920 © Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

1920- luku on saanut erityisen leiman jälkipolvien silmissä. Se näyttäytyy kirjoissa ja elokuvissa  kepeänä, iloisena kautena, modernin elämän alkusoittona.  Huomiota  saavat naisten lyhyet hiukset ja hameenhelmat, jazz, art deco, elokuva,  autot, lentokoneet, säätyrajojen löystyminen. Äskeiset sodan kauhut olivat kaikilla tuoreessa muistissa. Ilo rauhasta siivitti  heittäytymään elämään täysillä. – Tuskin aikalaiset hahmottivat aikakautta jälkipolvien tavoin. Tavalliseen arkeen muutokset hiipivät vähitellen.

Joululehtiperinne  vuonna 1920 Warénien (isovanhempieni) kodissa on vielä voimissaan, vaikka yhä useampi kirjoitus on postitse toimitettu poislentäneiden lasten uusista kodeista. Kotona on enää  Toivo, joka valmistautuu ylioppilastutkintoon.

Matti Warén kirjoittaa Oulunkylästä:

– Tunnen jo hyvin joulupöydän siellä kotona: Kasa postikorttia maljassa, valkosella liinalla, manteleita, pähkinöitä, rusinoita ja muuta syötävää. Ja tämä meidän joululehtemme välkkyy keskellä ja lupaa paljon hyvää, ja jokainen odottaa sitä. Se on salaperäinen aitta, johon sisältyy yhdessäoloa ja koko joulun olemus personifioituna. Eipä kumma , sillä onhan siihen jokainen perheenjäsen roponsa antanut, jotta sen sisällys olisi mahdollisimman monipuolinen, ja ettei kyniä puutu Warenin perheessä, sen arvaa kun tietää, että monasti on ehdotettu ”Salon Joulu” luettavaksi kahdessa erässä, kun yhdellä kerralla ei keritä. Mutta onko koskaan sitä lehteä jätetty kesken, en varmaan muista, vaan luulen, että ei ole maltettu olla kuulematta, mitä kullakin on sanomista.

Pitkästä kirjeestä löytyy myös  kuvaukset perheenjäsenten kirjoitustyyleistä.  Mielenkiinnolla luen maininnan Paavo-veljen kirjoittelusta:

– Perheen ensiluokan humoristi on Paavo, joka hallitsee murrejuttuja ja taiteen kuvailujen ym. kaiken elollisen kertomisen taidon sangen kiitettävästi. Jollei Paavon jutuille saa nauraa, jää koko lehti kalpeaksi pila- ja huvipuoleltaan, joka sillä on kuitenkin sangen tärkeänä osana. 

Elina Warén toivottaa:

Iloista joulua koko Salon kodille!

– Niin vaiherikas on vuosi ollut joka on kulunut siitä kuin viimeksi kokoonnuttiin joulukuusen ympärillä kaunista joulujuhlaa viettämään. Kotiamme on sairaus ja monet koetukset ahdistaneet ja sittenkin olemme nyt kaikki vielä elossa ja onnellisina yhdessä, joskin Matti Annineen on Oulunkylässä, Erkki perheineen Turussa. – – – 

Toivolle kultainen lyyry hohtaa keväisen päivän noustessa, jos Jumala suo — ja Paavo on monista ilmaretkistä ja kolauksista huolimatta vielä keskuudessamme. Ja ”luutnantin” tähdet koristavat pukuansa. Ja pikku Eero — joululahjamme kaunein, Salon kuusen kirkkain koristus, alkaa jo suomen kielen taitoaan näyttää ja viattomalla olemuksellaan tuo meille heijastuksen paremmasta maailmasta!

Joka joulukirjoituksessa  muistetaan myös palvelijat, jotka Elina W. aina lämmöllä sulkee perhepiiriin. Palvelusväki kuuluu vielä itsestään selvästi säätyläisten talonpitoon. 

— Niin ahkerasti ovat Aali ja Aina häärineet yöt päivät, jotta kodissa olisi kaikki joulukunnossa ja oikein täytyy täten kiittää heitä molempia, sillä äidin niin työhön kykenemättömänä ollessa ei olisi joulusta saatu paljon mitään ilman Aalin aherrusta, Ainan ainaista apua. Ja vielä näiden ystävällisyys ja hyvyys on enemmästä arvosta kuin kaikki muu. Joulurauhaa  teille toivoo joulupukki koko sydämestään. Mutta           

                                                – ken se kaiket päivät hyppii,

roskat korjaa, kukot nyppii,

lukot, kuparit ja veitset,

kaikki pellit,  padat,  peitset 

kiilottaapi, hankaapi, 

kunnes kirkkaaks kaikki saapi,   

se on kesä-Elli meillä, 

vasta ensi opin teillä, 

on hän talon askarissa, 

lapsentytön askelilla. 

Kiitos Elli tyttöselle  

onneks sulle elon tielle, 

tule hyväks, ahkeraksi, 

silloin tulet onnekkaaksi. 

 Oma muistini ulottuu juuri ja juuri 40-lukuun, jolloin kerrostaloasunnon pienessä palvelijanhuoneessa keittiön takana asui kotiapulainen. Hän hävisi pian muistoistani. Koulutyttönä sain oman kammarin siitä huoneesta. Perheenemännän työ oli varmaankin täysipäiväistä, vaikka ei äitini siitä numeroa tehnyt. Lapsuudessani ei osattu edes uneksia jääkaapista, pesukoneesta saati tiskikoneesta. Tiskivuoroja jaettiin sisarusten kesken, ja erityisesti jouluaaton tiskivuoro on jäänyt mieleen... Vasta sen jälkeen alkoi joulunvietto salissa. Nyt  voin nähdä, miten monet traditiot olivat Salon kodista peräisin.

Salon Joulu 1921

 

Kansi Matti Warén 1921 © Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

Salon Joulun viimeinen numero (joka on tallella kokoelmassa) ilmestyi  100 vuotta sitten. Se kertoo ilosta ja surusta. Kaikille rakas mormor, Amanda Ignatius on kuollut. Uusi lapsenlapsi on syntynyt, Anneli Warén, jonka onnellinen isä ikuisti kansikuvaan. Elina Warénin   sairaus on käynyt vaikeaksi. 

"Lapsuus- ja nuoruusajan kirkkaissa muistoissa on äitinne tämän joulun rakkailleen valmistanut. Se on surussa voimia antanut ja kaipaukselleni lievitystä tuonut. Ei tule enään rakkaan mormorin joululähetykset lapsille ja lastenlapsille. Hänen lämmin kaikille omilleen ja koko kansalleen niin hellästi sykkivä sydämensä on ijäksi laannut lyömästä, ahkerat kätensä kylmenneet ja hänen huolensa meidän tähtemme ja rukoukset onneksemme päättyneet. Hänellä on nyt suuri ihana Joulurauha. Mutta me olemme paljon köyhemmät. Mailma paljon tyhjempi. Ja kuitenkin sai hän elää 80v. vanhaksi onnellisena koko elämäsä ajan — siunattuna, rakastettuna ja kaivattuna kuollessaan", kirjoittaa Elina Warén lehden esipuheessa.

"Raskas vuosi on rakkailla omillani ollut. Minunkin pitkä sairauteni kysyi teiltä kaikilta, vaan etenkin isältä äärettömiä voimia ja uhrautuvaa rakkautta. Teidän rakkautenne ja rukoukset omaisten lahjoittivat elämän minulle, joka jo vaelsin ”kuoleman varjon maassa”. Jumala tahtoo vielä kypsyttää minuakin ikuista elämää varten. Pyrkikäämme kaikki elämään tämän lyhyen elämän niin kauniisti ja rikkaasti kuin isänne vanhemmat ja äidin vanhemmat, niin silloin ei kuolema tule kauhistuttavana  riistäjänä, vaan kutsuna ihanana sinne,”miss ikuinen on joulu”."

Elinan joulurunon loppuosaan on helppo eläytyä, nyt kun itse ymmärtää kuuluvansa suvun vanhimpiin:

– – – 

On vanha polvi poissa suvustamme 

me, isä, äiti tässä sitä edustamme , 

niin outo tunne valtaa mieltä nyt 

kun yksin ”vanhoiks” meitä jättänyt 

on rakas mormor, vanhin suvussamme.

Hän siellä ylhääll, — mutta seurassamme 

henkensä liitää tänä iltana 

viettäissään Isän luona joulunsa.

On äidin lapsuuskodin huonekalut 

on jouluruuat — kaikki pienet tavat 

mi mormor meille aina teroitti 

ja kotijuhlain arvoo selitti.

Ja siksi seisoo kuusi kirkkaampana 

ja koristukset kaikki kauniimpana  

kun joulu tämä muistojuhla on 

lapsuuden muistoille se loistakoon!

Eliel Warénin muistokirjoitus Mormorista sisältää kiehtovaa sukuhistoriaa.

"Kodissa oli vallinnut kristillinen, mutta valoisa ja iloinen elämänkatsomus, ja sen mukaisia olivat nuoretkin, täynnä elämänhalua ja — iloa ja leikillistä mieltä, täytyy sanoa , tosi ruotsalaista mielensävyä.  Laulua ja soittoa harjoitettiin myös ahkerasti kodissa. Sillä laulun lahjat olivat käyneet perintönä. Kitaran säestyksellä lauloi mormor usein iloksi vanhemmilleen kauniilla ja voimakkaalla sopraanollaan. Oli luonnollista että semmoiset neitoset vetivät puoleensa, ja näinpä varaton, mutta lupaava ylioppilas K.F. Ignatius rakastui Amanda Bergmaniin tämän ollessa 15-vuotias ja voitti hänet omakseen , ja niin tuli Amanda Bergman perheenemännäksi ja äidiksi Helsinkiin ja vähitellen mormoriksi ja vieläpä lasten lasten lasten isoäidiksi."

Koko kirjoitus tässä: Mormor 

Mutta kuka oli se nuori kuorolainen, joka muutti ruotsista Pohjanmaalle lukkarinvirkaan? Ja jonka poika Johan Bergman oli Amandan isä? Jäljet päättyvät Tukholmaan.

Viimeinen Salon Joulu on tuhti lukupaketti. Vakavien kirjoitusten lisäksi hilpeät runot, sydämelliset kirjeet, filosofiset pohdinnat ja vauhdikkaat matkakertomukset ovat ääneen luettuna tuoneet perheelle iloista joulutunnelmaa.

Harvinainen valokuva perheen joulunvietosta on vuodelta 1923. Ilmeisesti silloinkin syntyi joululehti, jota kuitenkaan ei ole liitetty tähän kokoelmaan:

Eliel ja Elina Warén lastensa perheiden ympäröimänä 1923 
Oikeassa reunassa isäni Paavo Warén, vielä poikamiehenä.

Matti Warén, vapaa taiteilija

Matti Warén 1908 ©Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

 Kansikuvan maalasi perheen jokavuotista joululehteä varten 17-vuotias taidemaalarin urasta haaveileva Matti Warén. Jo seuraavana vuonna hän pääsi kiinni taideopintoihin. Kuvituksia ja kansia perhelehteen ilmestyykin runsaasti viimeiseen näkemääni numeroon 1921 asti. Kiehtovasti voi niissä huomata heijastumia taiteilijan varsinaisesta työstä ja ajan hengestä.

Salon taidemuseossa oli 110-vuotispäivän kunniaksi näyttely joulu-tammikuussa 2001-2002 : Matti Warén, vapaa taiteilija. Samanniminen Like-kustantamon kirja runsaine kuvineen  ilmestyi tuolloin. Elämäkerta on Erik Kruskopfin kirjoittama. ”Matti Warénin taidekäsitys juontaa juurensa lapsuuden ja nuoruuden elävään kosketukseen luontoon Saarijärvellä, Salon seudulla, Ahvenanmaalla, Oulunkylässä tai missä hyvänsä hän oleskelikin. Juuri luonto sai hänen ilmeisen vilkkaan mielikuvituksensa liikkeelle”, kertoo Kruskopf.

Taiteilija Wilho Sjöström sattui viettämään kesän Saarijärvellä ja oli usein nähty vieras Koivumäen kodissa. Vuosi oli ilmeisesti 1902, jolloin Paavo oli 5- ja Matti 13-vuotias. Pienestä pitäen oli Matti haaveillut taidemaalarin urasta ja sai nyt lisäpontta Sjöströmin työskentelyn seuraamisesta.  Pikku Paavon muotokuva syntyi Saarijärvellä, ja Matti  saattoi nähdä miten taiteilijan siveltimenvedot  loihtivat silmiin elävän katseen. Sama katse liikuttaa minua kovin aina kun silmäni osuvat pieneen tauluun olohuoneen seinällä. Minun isäni silmät! 

Wilho Sjöström n. 1902 © MH 2021

Kaikki Warénin pojat olivat  taitavia piirtäjiä. Samoin isä Eliel ja hänenkin isänsä. Matin kutsumus oli vahva,  ja opiskeltuaan vuoteen 1912 Taiteilijayhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa lähti hän rohkeasti vapaan taiteilijan tielle. Ura alkoi lupaavasti. Pariisinmatka Rudolf Koivun, opiskelutoverin kanssa avasi näkymiä uusiin tuuliin taidemaailmassa.  Salon kodissa oli Matti-pojalla oma ateljee. 

Perheen perustamisen jälkeen olivat vakaammat tulot tarpeen. Piirustuksenopettajana Matti Warén oli varsin pidetty. Parhaiten hän  on jäänyt historiaan Kansallisteatterin päälavastajana. Vaikka taidemaalaus jäi sivutoimeksi, maalasi hän kuitenkin vielä noin 80 muotokuvaa.

Taideteollisuusmuseon 100v-näyttely ”Matti Warén, lavastaja” antoi Jukka O.Miettiselle aiheen kirjoittaa HelsinginSanomissa 28.11. 1991 mm.:

”– – – Kiitos Warénin laajan kiinnostuksen ja monien matkojen lavastustaiteemme harppasikin heti heijastelemaan suuren maailman tyylisuuntia - ekspressionismia,  futurismin koneromantiikkaa jne.

Warén oli häkellyttävän monipuolinen henkilö. Elämäntyönsä hän teki Kansallisteatterin päälavastajana, mutta hän ehti toimia myös oopperassa, olla  mukana perustamassa tähtitieteellistä seuraa ja hankkia ensyklopedistisen tietämyksen, josta juontuu hänen lempinimensä ” kävelevä tietosanakirja”.”

Missä minä olin silloin? Kaiketi olin työhöni ja omaan taiteeseeni uppoutunut, ja vapaa-ajat laittelin uutta puutarhaamme talvikuntoon, enkä sitten saanut  käytyä Helsingissä. Kiinnostus sukuhistoriaan ei ollut vielä herännyt.

Muistan hyvin Matti-setäni joviaalin olemuksen lapsuuteni vuosilta. Etsin vimmatusti valokuvaa veljeksistä, jossa on mukana airedalinterrieri Matti-sedän jaloissa. Muistanko koiran, vai muistanko kuvan? Kyläilyt Unioninkadun taiteellisessa kodissa saatan muistaa, sekä hienon ja hillityn Anni-tädin. Anni Brandt-Warén oli myös taidemaalari. Kansallisteatteriin pääsin toisinaan katsomaan lastennäytelmiä, joiden lavasteet epäilemättä olivat Matti-setäni suunnittelemat.

Harry ja Matti Warén ovat ainoat isäni veljet, jotka muistan lapsuudesta. Erkki ja Toivo Warén ehtivät kuolla ennen syntymääni. Vanhat kuvat ja kirjoitukset herättävät heidät eloon.

                                                      Matti Warén Wikipediassa

Kuva löytyikin lopulta! Kasvitieteen professori Harry Waris, taiteilija Matti Warén, isäni evl evp Paavo G. Waris. Mikähän sai veljekset kokoontumaan? Ehkä Matti-sedän 60-vuotispäivät? Totta kai puolisotkin olivat paikalla, ja pikkutyttö Marjatta, jota tuskin jätettiin yksin kotiin. Muistan kyllä kyläpaikan ja koirankin luulen muistavani.

Isänpäivänä: Isoisän isä

Johannes Warén 1827-1883

Valokuvasta katsoo vakava ja kunnioitusta herättävä pappismies. Kuva herää eloon ja silmiin syttyy pilkettä, kun tutustun isoisäni  Eliel Warénin  kertomukseen isästään  perheen joululehdessä, ”Salon Joulussa 1918” .

Iisakki ja Anna Wariksen kolmas lapsi, joka sai nimekseen Johannes, syntyi v. 1819.

 

Lyhennelmä kirjoituksesta:

”– – –Iisakki Waris oli vanhan ajan miehiä, tuiki rehellinen ja uskonnollinen sen ajan käsityksen mukaan. Kirkon opilla oli silloin ehdoton auktoriteetti, ja mitä ei ymmärretty, se uskottiin kuitenkin.”

”– – – kun Janne-poika, kuten Johannesta kotonaan nimitettiin, oli täyttänyt 12 vuotta kysyi isä häneltä eikö hän tahtoisi lähteä kouluun. Jannella ei ollut mitään sitä vastaan, ja niin lähetettiin hänet Rautalammin kirkolle saamaan ensimmäistä opetustansa koulumestari Stenbäckiltä, runoilija Lars Stenbäckin serkulta. Opetus tapahtui heti ensimmäisiltä riveiltä alkaen ruotsiksi. Siinä oli Janne-pojalla kova edessä, kun piti oppia ulkoa sanoja, joita hän ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt. Ahkeruus ja hyvä pää voitti kuitenkin kaikki vaikeudet.

Janne oppi ruotsin kielen, vieläpä niin täydellisesti, että hän myöhemmin käsitteli sitä sujuvammin kuin äidinkieltään, ja kielen lausunta oli virheetöntä. Koulun käynti meni sitte tavallista latuaan, ja heti yläalkeiskouluun tultuaan muutettiin hänen nimensä Waréniksi sen ajan tavan mukaan. Ylioppilaaksi päästyään oli itsestään ymmärretty että hänen piti tulla papiksi. Tähän aikaan oli herännäisyysliike voittokulkunsa huipulla Suomen kansan keskuudessa sekä oppineissa että oppimattomissa, ja nuoren Johan Waréninkin sydämessä nosti se voimakkaan vastakaiun ja viritti hänen henkensä uuteen sointuun määräävästi koko hänen ijäkseen. 

Myöskin Rautalammin kappalaisen puustellilla kauniissa Kosken pappilassa oli pastori Aschanin tytär Adolfina 18-vuotiaana saanut voimakkaan herätyksen, vaikka ei kukaan toinen tässä perheessä suosinut tuota uutta henkistä kulkutautia tai liikettä. Siispä ei perheessä oltu ollenkaan iloisia Adolfinan heräämisestä, vaan sitä iloisempi oli ”maisteri” Johan Warén, joka sillä välin oli tullut kirkkoherran apulaiseksi kotipitäjässään. Tämä uskonnollinen yhdensuuntaisuus antoi varmaankin ensimmäisen sytyttävän kipinän tunteisiin jotka johtivat maisterin kosimaan Adolfina mamselia, jota seurasi kihlaus ja avioliitto.

”– – – Papalla oli avoin silmä kaikelle kauniille. Hän oli todellinen taiteilijaluonne. Varsinkin viehätti häntä väri. Ja muotokauneus sekä myöskin kauniit äänet. Vielä vanhempana kertoi hän ihastuneensa kuinka Hankasalmen pappilan puutarhassa koko alkukesän oli laulellut muuan laululintu jota hän ei tuntenut vaan jonka laulusävelen hän viheltämällä matki, ja siitä minä tunsin että lintu oli harmaakerttu, Sylvia cinerea.

Hankasalmelta muutti pappa Pielijärvelle, jossa minä synnyin 28.p marraskuuta 1854.”

”Pappa oli perhettään ja lapsiaan kohtaan hellä ja rakastavainen ja hyväili usein nuorinta lastansa hyvin hellästi. Hän oli kuitenkin virassaan kovin kiinni. Niin että hän harvoin jouti omistaa aikaansa lapsilleen. Sen ajan heränneillä vanhemmilla oli lastenkasvatuksessa johtolauseena että joka säästää vitsaa se vihaa lastansa. Tästä johtui että vitsaa annettiin rakkaudesta lapsiin, milloin siihen näytti olevan syytä. 

Jos papalla oli joutilaita hetkiä, käytti hän ne mielellään taiteellisiin harrastuksiin, soitteli omalla tekemällään viululla tai kaiverteli sinettejä, niissä muutamia hyvin taiteellisia kuten esim. Simsonin taistelu leijonan kanssa ja oikeuden jumalatar, tai myöskin veisteli puusta taiteellisia hevosia ja muita esineitä. Piirustuskaan ei ollut hänelle vierasta. Päiväjärjestyksensä oli tavallisesti seuraava: aamuisin klo 6 ylös, sitte konstia tai lukutyöhön. Päivällä kävi hän mielellään peltojansa katsomassa sillä hän oli innokas maanviljelijä — ja oli Suonenjoella ostanut pappilan vierestä talon omakseen. Iltasella kokosi hän aina oman perheen, myöskin palvelijat ja työväen saliin tai ruokasaliin iltahartautta viettämään. ”

”Saarnamiehenä oli pappa väsymätön. Nuorempana saarnasi hän tavallisesti kauan, luulen saarnojen usein kestäneen pari tuntia. Osalta johtui tämä epäilemättä heikkoudesta kykenemään keskittämään aihettaan,vaan ehkä suuremmaksi osaksi siitä vakaumuksesta että hyvää ei koskaan saattanut tulla liian paljoa. Tämä rajattomuus virantoimituksessa kuitenkin murti hänen voimansa ennen aikojaan.  Muutettuaan Keuruulle kirkkoherraksi v.1882 kuoli hän siellä aivohalvaukseen jo helmikuussa v.1883, ollessaan parhaillaan kinkeriä pitämässä. Kuollessaan oli hän vasta 56 vuotta vanha, vaan jo loppuunkulunut. Jos otetaan huomioon hänen työnsä paljous, niin oli hän epäilemättä tällä verrattain lyhyellä ijällä ennättänyt saarnata ja opettaa enemmän kuin moni toinen pappi paljo pitemmällä ijällä. 

Luonnostaan oli pappa vapaamielinen ja iloisa ja hyvin edistysmielinen. 

Maanviljelijänä hän ensimmäisenä tuotti Suonenjoelle kääntöauran ja alotti heinänviljelyksen pellossa. Suurta ihastusta herätti hänessä Camille Flammerionin ” Bebodda verdlar”, vaikka se soti perinnöllistä raamattuun perustuvaa tähtitiedettä vastaan.Hänestä voi sanoa että hän oli harras ja rehellinen suomalainen, mieli avoinna kaikelle kauniille, jalolle ja totuudelle, jonka puolesta hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka henkensä.”

                      Tässä kirjoitus kokonaan:  Salon  Joulu 1918

                   ["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

Kaksi loistavaa isoäitiä

Sain vastikään luetuksi:

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat — Suomen kultakauden naisia

Nuo loistavat julkisuuden naiset tulevat ihmeen eläviksi kirjailijan otteessa. Myös tuohon erikoiseen kultakauden aikaan on kiehtovaa sukeltaa. Lähdeluetteloa selatessani huomaan, miten valtavasti taustatyötä kirjailija on tehnyt. Lukija voi luottaa että faktat ovat kohdallaan, ja siitä huolimatta kerronta on elävää ja mukaansa tempaavaa.

Sirkka Sinervä ja Toini-tytär 1918

Tuohon aikakauteen asettuvat myös kaksi isoäitiäni, isänäiti Elina Warén o.s. Ignatius  ja äidinäiti Sirkka Sinervä o.s. Ryynänen. Lukiessani en voinut olla näkemättä heitä samoja teitä kulkemassa, samoja uutisia seuraamassa, samoja muotilehtiä selaamassa. Heidän kohtalonsa ja ratkaisunsa saivat taustaa ja ulottuvuuksia.

En ole löytänyt mitään vihjettä siitä, tapasivatko nämä vanhempieni anopit koskaan? Tuota en keksinyt kysyä 100-vuotiaalta äidiltäni. Olivatko molemmat anopit hääjuhlassa mukana? Elina W. kuoli 1926, ja äitini kertoi miten häämatkalta palattiin järkyttyneinä suoraan kuolinvuoteen ääreen.

Hyvin erilaisia ovat kaksi isoäitiäni. Sirkka-mummi oli  20 vuotta Elina Warénia nuorempi. Minulla on muistoja, hänen kuollessaan olin 11-vuotias. Hän on esimerkki sisukkaasta oman tien kulkijasta, itsenäisestä naisesta joka ei suostunut miehen kotihengettäreksi. – Suuren sisarusparven esikoinen solmi avioliiton jo 16-vuotiaana. Synnytysten välillä hän kerkisi opiskella itselleen ammatin ja käydä töissä milloin lapsivuoteelta kykeni. Avioero 1900-luvun alussa oli sosiaalinen itsemurha, mutta siitä hän ponnisti jaloilleen. Liikeuran ohella mummini kehitti itseään monin tavoin, otti laulutunteja, harrasti taiteita, luki filosofiaa ja matkusteli. Hänen seurassaan olen viime vuosina viipynyt, kirjoitellut ja rakentanut nukkekuvaelmia.  – Tässä kerron Taidevärjäämön synnystä: Mummini ja Yrjö Ollila

Tällä vuosisadalla Taidevärjäämön, Marimekon edelläkävijän johtajatar olisi arvatenkin joutunut julkisuuden valokeilaan.

Myös senaattorin tytär Elina Ignatius varttui suuressa sisarusparvessa. Hämmästelen hänen kaunista suomen kieltään, vaikka äiti Amanda oli ummikkoruotsalainen. Tämä kuitenkin halusi kasvattaa lapsistaan suomenkielisiä.

Eliel  ja Elina Warén aloittivat yhteisen elämänsä Keuruulla. Viiden vuoden kuluttua Eliel W. aloitti piirilääkärinä Saarijärvellä 1892. Viimeinen joulu Koivuniemen kodissa sai Elina W:n aloittamaan joululehden  1906. Siitä tuli pitkä traditio: Salon Joulu. 

Arna Inkari (Salon akateemiset naiset ry:n 30v-juhlajulkaisun artikkeli ”Salolaisia toimen naisia 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella”) kertoo  Elina Warénista mm.: 

Rva B ja Elina Ignatius 1907

”Hän oli henkevä, tulisieluinen ja temperamenttinen nainen, vaikka olikin pienikokoinen. Hän soitti ja lauloi taitavasti ja oli kiinnostunut kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Tosin hän esitti usein kirpeääkin arvostelua olevia oloja ja hänen mielestään vääriä päätöksiä vastaan ja oli tukkanuottasilla kauppalan isien kanssa. Forumina oli aluksi kai turkulainen sanomalehti Uusi Aura, ja sitten kun Salon Seudun Kunnallislehti rupesi ilmestymään v.1919, julkaistiin siinä usein Elina Warénin kirjoituksia. ”

Arna Inkari jatkaa: – Naisasialiike oli Elina W:n sydämellä, ja hänet valittiinkin vasta perustetun naisliiton paikallisosaston puheenjohtajaksi 1907. Hän hoiti puheenjohtajuutta 12 vuotta ja innosti naisliittolaiset monenlaiseen toimintaan: esitelmätilaisuuksia, iltamia, isänmaallisia juhlia, arpajaisia. Hän kokosi korkeatasoisen laulukuoron jota johti innostavasti. Hän piti puheita, harjoitti näytelmiä, varasi kokoushuoneet ja tarjoilut, huolehti esitelmävieraiden majoituksesta. 

Elina W:n sisaren Katri Bergholmin kuvauksen luen mielihyvällä: ”Hän oli kaunis, iloinen ja leikillinen ihminen.  Hän oli aina valmis kaikkia jaloja rientoja auttamaan, mutta myös aina valmis kujeisiin, jotka saattoivat tyydyttää hänen huumorintajuaan ja nauruntarvettaan.”

Tänä syksynä olen uppoutunut Salon Joulun maailmaan. Yksityinen Elina W. on siinä läsnä. Julkisista hankkeistaan huolimatta hän on täydestä sydämestään perheenäiti. Rakkaus lapsiin, kotiin  ja puolisoon paistaa kaikkien kirjoitusten läpi. Palvelusväen työ saa häneltä täyden arvon, eikä hän säästä kiitoksiaan. Vain kerran hän kertoo vaikeasta sairaudestaan, munuaiskivistä, jonka tähden hän joutui 8 kertaa leikkaukseen ja toistuvasti vuoteenomaksi.

Isoäitini yltyi usein runoilemaan. Tässä jouluruno Salon Joulussa 1919

Kuvat perhekokoelmista.