 |
| Johannes Warén1827-1883 |
Kuten Santeri Ivalo ”Erämaan taistelussaan ” elävästi kuvaa, olivat Suomen sydänmaat, Pohjois-Häme ja -Savo asumattomia erämaita vielä Kustaa Waasan ajoille asti. Ainoastaan kesiksi siirtyi sinne Etelä-Savosta ja Hämeestä n.k. erämiehiä. Arvattavasti nuorempia naisiakin mukana, kalastelemaan ja koskia viljelemään. Kalat, mitä ei syöty, kuivattiin ja suolattiin, sekä vilja, varmaankin parhaasta päästään ruista ja ohraa, korjattiin, puitiin, ja kaikki tämä kuljetettiin syksyisin kotipuolelle. Näillä retkillä asuttiin vaan saunoissa. — Savolaisilla samoin kuin hämäläisilläkin oli vanhastaan omat alueensa, joissa he kesäisin kävivät, vaan näiden rajat eivät olleet pysyväisiä. Senpä tähden sattuikin rajaseuduilla tuon tuostakin hankauksia, jotka kyllä saattoivat saavuttaa ”Erämaan taistelussa” kuvatun dramaattisen voiman. Tästä tuli kuitenkin loppu kun Kustaa Waasan säädöksen mukaan n. 1560 silloisesta Savosta, Mikkelin ja Savonlinnan seutuvilta sekä Hämeestä siirtyi uudissasukkaita noihin asumattomiin seutuihin asettuen sinne pysyväisesti asumaan. Luonnollista oli että uudisasukkaat valitsivat asuinsijoiksensa heille vanhastaan tuttuja, haluttuja paikkoja, niin kuin vesistöjen rantamaita sekä moreenipohjaisia mäkimaita, sillä siellä oli elämä helpompaa.
Tänne hän toi vaimokseen talon tyttären Laukaasta, Anna Siekisen, ja täällä syntyivät heidän 3 vanhempaa lastansakin. Siihen aikaan ei miniän asema talossa ollut helppo, häntä kun pidettiin jonkinlaisena työorjana ja työtä häneltä aina vaadittiinkin viimeiseen asti. Lapsivuodetta ei katsottu suopein silmin syystä että miniä ei silloin pystynyt työhön. Siitäpä lieneekin johtunut että Iisakki Wariksen kolmas lapsi, joka sai nimekseen Johannes, syntyi v. 1819 navetassa, jossa äiti oli hakenut suojaa ja rauhaa. Mutta eihän se ollut ensimmänen kumma, syntyihän Jeesuskin tallissa.
Lasten vielä pieninä ollessa osti Iisakki itselleen pienehkön talon Heikkilän alapuolella Konneveteen päin. Talon nimi oli Kilpelä. Täällä sitte pariskunta uursi akerana koko ikänsä, toimeen tullen, vaikka ei rikastuen, eläen kumpikin vanhaksi. Maanviljelys oli pientä, ja lisää elatusta saatiin kalastuksella Konnevedellä, johon kuitenkin oli matkaa yli puolen kilometriä. Iisakki Waris oli vanhan ajan miehiä, tuiki rehellinen ja uskonnollinen sen ajan käsityksen mukaan. Kirkon opilla oli silloin ehdoton auktoriteetti, ja mitä ei ymmärretty, se uskottiin kuitenkin. Huolimatta siitä, että Heikkilän talossa oli kotiviinanpolton kukoistusaikana käytetty runsaasti tätä elämän vettä sekä myöden sitä ja siitä rikastuen, että, eikä vähimmin itse nauttien, oli Iisakki kuitenkin täydellisesti raitis mies. Sitä vastoin ei tätä voitu sanoa vanhemmasta veljestä Eerikki Wariksesta, vaikka tämäkin oli niin selväpäinen mies, ettei juovuspäissäänkään koskaan tehnyt tyhmyyksiä tai antanut toisen narrata itseänsä.
Ehkäpä se seikka, että Iisakin kotipaikalta oli laaja valoisa näköala Keiteleen ja Konneveden ulapoille ja että seutu noiden Keski-Suomen suurimpien ja kalaisimpien järvien ja hallalta suojattujen korkeiden mäkien juuressa olisi Ernst Lampénin sanoessa ollut tavallista enemmän armoitettu asuinsija, oli vaikuttanut että Iisakki oli omistanut itselleen valoisan ja luottavaisen maailmankatsomuksen. Se varmaan teki että kun Janne-poika, kuten Johannesta kotonaan nimitettiin, oli täyttänyt 12 vuotta kysyi isä häneltä eikö hän tahtoisi lähteä kouluun. Jannella ei ollut mitään sitä vastaan, ja niin lähetettiin hänet Rautalammin kirkolle saamaan ensimmäistä opetustansa koulumestari Stenbäckiltä, runoilija Lars Stenbäckin serkulta. Opetus tapahtui heti ensimmäisiltä riveiltä alkaen ruotsiksi. Siinä oli Janne-pojalla kova edessä, kun piti oppia ulkoa sanoja, joita hän ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt. Ahkeruus ja hyvä pää voitti kuitenkin kaikki vaikeudet.
Janne oppi ruotsin kielen, vieläpä niin täydellisesti, että hän myöhemmin käsitteli sitä sujuvammin kuin äidinkieltään, ja kielen lausunta oli virheetöntä. Koulun käynti meni sitte tavallista latuaan, ja heti yläalkeiskouluun tultuaan muutettiin hänen nimensä Waréniksi sen ajan tavan mukaan. Ylioppilaaksi päästyään oli itsestään ymmärretty että hänen piti tulla papiksi. Tähän aikaan oli herännäisyysliike voittokulkunsa huipulla Suomen kansan keskuudessa sekä oppineissa että oppimattomissa, ja nuoren Johan Waréninkin sydämessä nosti se voimakkaan vastakaiun ja viritti hänen henkensä uuteen sointuun määräävästi koko hänen ijäkseen.
Myöskin Rautalammin kappalaisen puustellilla kauniissa Kosken pappilassa oli pastori Aschanin tytär Adolfina 18-vuotiaana saanut voimakkaan herätyksen, vaikka ei kukaan toinen tässä perheessä suosinut tuota uutta henkistä kulkutautia tai liikettä. Siispä ei perheessä oltu ollenkaan iloisia Adolfinan heräämisestä, vaan sitä iloisempi oli ”maisteri” Johan Warén, joka sillä välin oli tullut kirkkoherran apulaiseksi kotipitäjässään. Tämä uskonnollinen yhdensuuntaisuus antoi varmaankin ensimmäisen sytyttävän kipinän tunteisiin jotka johtivat maisterin kosimaan Adolfina mamselia, jota seurasi kihlaus ja avioliitto.
Naimisiin mennessään oli maisteri jo siirtynyt armonvuoden saarnaajaksi Honkasalmelle. Täällä vietti nuori pariskunta kuherruskuukautensa, ja täällä syntyi myöskin heidän esikoisensa johannes Immanuel. Koska maisteri täten oli tullut papaksi, kutsun häntä tästä lähin tällä nimityksellä. Papalla oli avoin silmä kaikelle kauniille. Hän oli todellinen taiteilijaluonne. Varsinkin viehätti häntä väri. Ja muotokauneus sekä myöskin kauniit äänet. Vielä vanhempana kertoi hän ihastuneensa kuinka Hankasalmen pappilan puutarhassa koko alkukesän oli laulellut muuan laululintu jota hän ei tuntenut vaan jonka laulusävelen hän viheltämällä matki, ja siitä minä tunsin että lintu oli harmaakerttu, Sylvia cinerea.
Hankasalmelta muutti pappa Pielijärvelle, jossa minä synnyin 28.p marraskuuta 1854. Jo seuraavana keväänä muutti pappa kappalaiseksi Reisjärvelle, josta sitte perhe lisääntyi useammalla nuoremalla siskolla, ja v.1862 muutti hän kappalaiseksi Suonenjoelle. Tämä muutto tapahtui pääasiallisesti sitä varten että perhe pääsisi lähemmäksi koulukaupunkia kun lapset alkoivat tulla kouluikään. Suonenjoella lisääntyi perhe vielä muutamilla lapsilla, niin että kaikkiaan oli syntynyt 10 poikaa ja 1 tyttö. — Yksi pojista kuoli parin viikon vanhana lapsena, ja isä itse valmisti puisen patsaan hänen haudalleen, ja seisoi patsaalla nimen Rafael Warén alla säkeet:
Ei eksyttää voineet sun sieluas vielä
Eriseuraiset opit täll’ lyhyell’ tiellä.
Tästäkin näkyy että papalla oli oikea usko elämän tärkein sisällys.
Pappa oli perhettään ja lapsiaan kohtaan hellä ja rakastavainen ja hyväili usein nuorinta lastansa hyvin hellästi. Hän oli kuitenkin virassaan kovin kiinni. Niin että hän harvoin jouti omistaa aikaansa lapsilleen. Sen ajan heränneillä vanhemmilla oli lastenkasvatuksessa johtolauseena että joka säästää vitsaa se vihaa lastansa. Tästä johtui että vitsaa annettiin rakkaudesta lapsiin, milloin siihen näytti olevan syytä.
Jos papalla oli joutilaita hetkiä, käytti hän ne mielellään taiteellisiin harrastuksiin, soitteli omalla tekemällään viululla tai kaiverteli sinettejä, niissä muutamia hyvin taiteellisia kuten esim. Simsonin taistelu leijonan kanssa ja oikeuden jumalatar, tai myöskin veisteli puusta taiteellisia hevosia ja muita esineitä. Piirustuskaan ei ollut hänelle vierasta. Päiväjärjestyksensä oli tavallisesti seuraava: aamuisin klo 6 ylös, sitte konstia tai lukutyöhön. Päivällä kävi hän mielellään peltojansa katsomassa sillä hän oli innokas maanviljelijä — ja oli Suonenjoella ostanut pappilan vierestä talon omakseen. Iltasella kokosi hän aina oman perheen, myöskin palvelijat ja työväen saliin tai ruokasaliin iltahartautta viettämään.
Yhdessä veisattiin joku virsi, sitte pappa luki tai selitti jotakin, ja viimein piti hän rukouksen, jonka aikana kaikki olivat polvillaan lattialla. Iltahartauden jälkeen saattoi pappa usein vielä istua kamarissaan työssä klo 12 asti, kun mamma jo oli pannut maata klo 9.
Pappa oli jotenkin ahkera tupakkamies polttaen piipussa sekä kotikasvattia että kartuusia ja myöskin sikaria. Joskus hän huomattuaan että tupakka vahingoitti häntä päätti lakata polttamasta hävittämättä kuitenkaan tupakkavehkeitä pois. Silloin hän välistä kun oli ollut paljo työtä, keksi itsensä kiikkutuolissaan istumassa piippua polttaen ilman että ollenkaan oli huomannut sitä sytyttäneensä.
Lauantai- ja sunnuntai-iltoina piti pappa usein n.k.seuroja tuvassa suuremmalle yleisölle sen ajan heränneiden tavan mukaan. Nämä seurat saattoivat kestää 3-4 tuntia, tuvan ollessa ahdettuna täyteen väkeä, eikä muuta ilmanvaihtoa kuin avoin ovi. Ilmasta väheni happikaasu, kynttilä alkoi palaa pienellä himmeällä, punertavalla valolla, ja joku disponeerattu naimaton nainen lankesi usein exalteerattuun horrostilaan alkaen huutaa ja kiljua täyttä kurkkua ilman mitään sanoja tai joskus seassa joku suomalainen sana. Tätä sanottiin kielilläpuhumiseksi ja pidettiin erityisenä Pyhän Hengen armon osoituksena. Siitä huolimatta kannettiin kuitenkin kielilläpuhuva ulos raittiiseen ilmaa, jossa hän pian rauhottui ja vaikeni, heräten viimein muistamatta lainkaan mitä oli tapahtunut. Pappa olisi mielellään nähnyt että me pojat ja lapset olisimme olleet mukana seuroissa, ja sitä me kyllä yritimmekin, vaan tietysti emme jaksaneet, meillä ei ollut vielä synninsuruja. Onneksi ei pappa koskaan kontrolleerannut missä me sillä aikaa olimme ulkona leikkimässä.
Saarnamiehenä oli pappa väsymätön. Nuorempana saarnasi hän tavallisesti kauan, luulen saarnojen usein kestäneen pari tuntia. Osalta johtui tämä epäilemättä heikkoudesta kykenemään keskittämään aihettaan, vaan ehkä suuremmaksi osaksi siitä vakaumuksesta että hyvää ei koskaan saattanut tulla liian paljoa. Tämä rajattomuus virantoimituksessa kuitenkin murti hänen voimansa ennen aikojaan. Muutettuaan Keuruulle kirkkoherraksi v.1882 kuoli hän siellä aivohalvaukseen jo helmikuussa v.1883, ollessaan parhaillaan kinkeriä pitämässä. Kuollessaan oli hän vasta 56 vuotta vanha, vaan jo loppuunkulunut. Jos otetaan huomioon hänen työnsä paljous, niin oli hän epäilemättä tällä verrattain lyhyellä ijällä ennättänyt saarnata ja opettaa enemmän kuin moni toinen pappi paljo pitemmällä ijällä.
Luonnostaan oli pappa vapaamielinen ja iloisa ja hyvin edistysmielinen.
Maanviljelijänä hän ensimmäisenä tuotti Suonenjoelle kääntöauran ja alotti heinänviljelyksen pellossa. Suurta ihastusta herätti hänessä Camille Flammerionin ” Bebodda verdlar”, vaikka se soti perinnöllistä raamattuun perustuvaa tähtitiedettä vastaan.Hänestä voi sanoa että hän oli harras ja rehellinen suomalainen, mieli avoinna kaikelle kauniille, jalolle ja totuudelle, jonka puolesta hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka henkensä.
isä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti