Salon Joulu 1920

Kansikuva Matti Warén 1920 © Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

1920- luku on saanut erityisen leiman jälkipolvien silmissä. Se näyttäytyy kirjoissa ja elokuvissa  kepeänä, iloisena kautena, modernin elämän alkusoittona.  Huomiota  saavat naisten lyhyet hiukset ja hameenhelmat, jazz, art deco, elokuva,  autot, lentokoneet, säätyrajojen löystyminen. Äskeiset sodan kauhut olivat kaikilla tuoreessa muistissa. Ilo rauhasta siivitti  heittäytymään elämään täysillä. – Tuskin aikalaiset hahmottivat aikakautta jälkipolvien tavoin. Tavalliseen arkeen muutokset hiipivät vähitellen.

Joululehtiperinne  vuonna 1920 Warénien (isovanhempieni) kodissa on vielä voimissaan, vaikka yhä useampi kirjoitus on postitse toimitettu poislentäneiden lasten uusista kodeista. Kotona on enää  Toivo, joka valmistautuu ylioppilastutkintoon.

Matti Warén kirjoittaa Oulunkylästä:

– Tunnen jo hyvin joulupöydän siellä kotona: Kasa postikorttia maljassa, valkosella liinalla, manteleita, pähkinöitä, rusinoita ja muuta syötävää. Ja tämä meidän joululehtemme välkkyy keskellä ja lupaa paljon hyvää, ja jokainen odottaa sitä. Se on salaperäinen aitta, johon sisältyy yhdessäoloa ja koko joulun olemus personifioituna. Eipä kumma , sillä onhan siihen jokainen perheenjäsen roponsa antanut, jotta sen sisällys olisi mahdollisimman monipuolinen, ja ettei kyniä puutu Warenin perheessä, sen arvaa kun tietää, että monasti on ehdotettu ”Salon Joulu” luettavaksi kahdessa erässä, kun yhdellä kerralla ei keritä. Mutta onko koskaan sitä lehteä jätetty kesken, en varmaan muista, vaan luulen, että ei ole maltettu olla kuulematta, mitä kullakin on sanomista.

Pitkästä kirjeestä löytyy myös  kuvaukset perheenjäsenten kirjoitustyyleistä.  Mielenkiinnolla luen maininnan Paavo-veljen kirjoittelusta:

– Perheen ensiluokan humoristi on Paavo, joka hallitsee murrejuttuja ja taiteen kuvailujen ym. kaiken elollisen kertomisen taidon sangen kiitettävästi. Jollei Paavon jutuille saa nauraa, jää koko lehti kalpeaksi pila- ja huvipuoleltaan, joka sillä on kuitenkin sangen tärkeänä osana. 

Elina Warén toivottaa:

Iloista joulua koko Salon kodille!

– Niin vaiherikas on vuosi ollut joka on kulunut siitä kuin viimeksi kokoonnuttiin joulukuusen ympärillä kaunista joulujuhlaa viettämään. Kotiamme on sairaus ja monet koetukset ahdistaneet ja sittenkin olemme nyt kaikki vielä elossa ja onnellisina yhdessä, joskin Matti Annineen on Oulunkylässä, Erkki perheineen Turussa. – – – 

Toivolle kultainen lyyry hohtaa keväisen päivän noustessa, jos Jumala suo — ja Paavo on monista ilmaretkistä ja kolauksista huolimatta vielä keskuudessamme. Ja ”luutnantin” tähdet koristavat pukuansa. Ja pikku Eero — joululahjamme kaunein, Salon kuusen kirkkain koristus, alkaa jo suomen kielen taitoaan näyttää ja viattomalla olemuksellaan tuo meille heijastuksen paremmasta maailmasta!

Joka joulukirjoituksessa  muistetaan myös palvelijat, jotka Elina W. aina lämmöllä sulkee perhepiiriin. Palvelusväki kuuluu vielä itsestään selvästi säätyläisten talonpitoon. 

— Niin ahkerasti ovat Aali ja Aina häärineet yöt päivät, jotta kodissa olisi kaikki joulukunnossa ja oikein täytyy täten kiittää heitä molempia, sillä äidin niin työhön kykenemättömänä ollessa ei olisi joulusta saatu paljon mitään ilman Aalin aherrusta, Ainan ainaista apua. Ja vielä näiden ystävällisyys ja hyvyys on enemmästä arvosta kuin kaikki muu. Joulurauhaa  teille toivoo joulupukki koko sydämestään. Mutta           

                                                – ken se kaiket päivät hyppii,

roskat korjaa, kukot nyppii,

lukot, kuparit ja veitset,

kaikki pellit,  padat,  peitset 

kiilottaapi, hankaapi, 

kunnes kirkkaaks kaikki saapi,   

se on kesä-Elli meillä, 

vasta ensi opin teillä, 

on hän talon askarissa, 

lapsentytön askelilla. 

Kiitos Elli tyttöselle  

onneks sulle elon tielle, 

tule hyväks, ahkeraksi, 

silloin tulet onnekkaaksi. 

 Oma muistini ulottuu juuri ja juuri 40-lukuun, jolloin kerrostaloasunnon pienessä palvelijanhuoneessa keittiön takana asui kotiapulainen. Hän hävisi pian muistoistani. Koulutyttönä sain oman kammarin siitä huoneesta. Perheenemännän työ oli varmaankin täysipäiväistä, vaikka ei äitini siitä numeroa tehnyt. Lapsuudessani ei osattu edes uneksia jääkaapista, pesukoneesta saati tiskikoneesta. Tiskivuoroja jaettiin sisarusten kesken, ja erityisesti jouluaaton tiskivuoro on jäänyt mieleen... Vasta sen jälkeen alkoi joulunvietto salissa. Nyt  voin nähdä, miten monet traditiot olivat Salon kodista peräisin.

Äidit ja tyttäret

Vuonna 2006, jolloin äitini täytti sata vuotta, aloin kirjoittaa päiväkirjaa yhteisistä hetkistämme ja hänen muisteluistaan. Katsoimme yhdessä vanhoja valokuvia, ja hänen tarinansa saivat kuvat  heräämään eloon. Muutamia kertomuksia olen tässäkin blogissa tullut julkaisseeksi. Nyt olen kevään urakkana tallettanut katoavat tekstit ja kuvat  kirjan muotoon. 

Kirjan kertojina vuorottelevat äitini ja mummini. Kannessa on käsialanäyte Sirkka Sinervän omista muistelmista.

Vanhat pienet valokuvat ovat hämmästyttävän tarkkoja. Niitä tarkasteltiin varmaankin suurennuslasilla, niin olen kuullut.  Skannaaminen isolla resoluutiolla tekee ihmeitä. Kuvat paljastavat salaisuuksiaan.

Kuvitin myös omin piirustuksin tarinan käänteitä. Tavoittelin silhueteissa viime vuosisadan alun tunnelmaa.

Ifolor on verraton palvelu tällaiseenkin tarkoitukseen. Kirjan jakaminen halukkaille on vaivatonta. Palkkioksi riittää ilo siitä, että on saanut jotakin arvokasta talteen.

Terveisiä 60-luvulta!

Nukke alkaa yhä enemmän näyttää minulta, nyt kun sillä silmällä katselen. Miksipä ei?   Nukkehuoneessani asustavat  jo kahdeksantoistavuotias Sigrid-mummini vuosisadan vaihteesta sekä äitini ja tätini 20-luvulta. He  saavat uusia vaatteita samalla kun yritän kurkistaa heidän elämäänsä. Uusin nukkeni saa nyt luvan esittää minua itseäni.

Tämä tyttö, Marjatta siis, täytti Helsingissä 18 vuotta  vuonna 1960. Mikä hän oli, lapsi vai aikuinen? Ei hän vielä arvannut, että James Dean oli elokuvillaan sysännyt liikkeelle  uuden nuorisokulttuurin, ja  Beatlesit  olivat matkalla kohti julkisuutta. Ilmiöt saavuttivat tietoisuuden hitaasti, sillä televisio ei vielä kuulunut joka kodin varustukseen. Jotkut luokkatoverit kävivät lauantaisin joraamassa tai elokuvissa, toiset kävivät seurakuntanuorissa ja varjeltuivat moisilta  kiusauksilta. Bullankulmalla, seurakuntanuorten kokoontumispaikassa sain nimekseni Mata, ja se saakin olla nukkeni nimi.

Mata oli nyt abiturientti. Luokkatoveri Anja oli läheisin uskottu, ja välitunnilla tytöt usein viihtyivät kahdenkesken. Ankarin hurskaus oli jo hellittänyt, kokeiltiin jopa huulipunan käyttöä. Ystävykset alkoivat  olla liian vanhoja rippikouluikäisten seurakuntanuorten joukkoon. 

VIIIA-luokan ruokavälitunti Töölön Yhteilyseossa Helsingissä 1960

Mitenkä pukisin nukkeni? Jotkut vaatteeni muistan ja näen niitä myös kuva-albumeissani. Miten asiallisen aikuisilta näytämmekään! Pojat olivat herrasmiehiä, borsa ja pikkutakki kaikilla. Tytöillä  siisti hame, sirot, naiselliset kengät, paitapusero, villatakki. Tukka permanentattu tai poninhännällä. Farkut löytyivät jo vaatekaapista, mutta niitä ei tosiaankaan käytetty koulussa, ei edes voimistelutunnilla.  Jumppasalin pukuhuoneessa vaihtuivat somat vyötäröliivit sukkanauhoineen siniseen löysään voimistelupukuun. Tam-tam- tadam-tam, kutsui tamburiini. 

Olin jo perheenäiti sukkahousujen ja minihameiden tullessa. Siitä ei 18-vuotias Mata vielä osannut edes unelmoida. Oikeastaan häntä eivät vaatteet kovin kiinnostaneet. Isän kuoltua äiti oli tiukoilla kouluttaessaan kuopustaan. Vaatteet olivat kalliita. Ensimmäisen tilin kesätöissä 14-vuotiaana hän oli käyttänyt uuteen leninkiin. Oli kyllä ajatellut lintukiikarin hankkimista.

Kotosalla Mata  piirsi ja maalasi, soitti kitaraa ja unelmoi meren saaresta, missä kesällä oli istunut kallion kolossa kiikaroimassa lintuja. Parhaiten hän viihtyi punaisessa neulejumpperissa, sillä siihen oli tarttunut meren tuoksu. Mata-nukke saikin ensimmäiseksi asukseen tuon jumpperin ja siistin hameen. Koulutehtävät tuli hoidettua ilman suurempaa intohimoa. Kiehtovimmat  aineet olivat äidinkieli ja kuvaamataito.

Kevään 1961 uudet ylioppilaat kokoontuvat Helsingin Kauppatorilla marssiakseen Sankarihaudoille. Mata ja Anja.

 Kevään ylioppilaskirjoituksissa  Tylyn  suuressa salissa kahdeksantoistavuotiaan sydämen sai sykkimään tummasilmäisen  mielitietyn läheisyys. Selvittiinhän kirjoituksista kohtuullisesti. Matan äiti iloitsi ensimmäisestä kävelypuvusta, jonka sai hankituksi tyttärelleen lakkiaisiin. Ja iltapukukin teetettiin! Ystävältä äiti sai lahjaksi tarpeettomaksi käyneen  silkkileningin. Luotto-ompelija leikkasi sen kankaanpaloiksi, käänsi nurjan puolen oikeaksi ja valmisti uudenveroisen juhlavaatteen. Leninki oli tummansininen, tulppaanimallinen. Huumaavan onnellisen päivän päätteeksi leijaili Mata rakkaan lakkipään käsivarsilla Kalastajatorpan parketilla.

Syksyllä Mata osti ensimmäisen Marimekkonsa, pörrötti tukkansa ja liittyi pitkään jonoon Ateneumin portille. Ihmeekseen hän pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan kuvataidetta. Poikaystävä pukeutui armeijan harmaisiin.

Piirustus kirjeestä Anjalle 1961

Tulevia kuvaamataidonopettajia ja taiteilijoita Ateneumin kuvanveistoluokassa syksyllä 1961.
 Keskellä Mata uudessa Marimekossaan.

Mata-nuken tarina ei yletä tämän pitemmälle, sillä elokuussa kertoja täytti yhdeksäntoista vuotta. Onneksi 18-vuotias ei saattanut aavistaa, miten suuria ja peruuttamattomia elämänvalintoja hän parhaillaan oli tekemässä.

Nuken valmistamisesta kerron Varamussalon blogissa: Mata, 60-luvun tyttö

Nukkeni kertovat sukuhistoriaa

Hain  Sigrid-nukkeen mallin mummini nuoruudenkuvasta. Kasvot, puku ja kampaus noudattavat kuvan vihjeitä. Mielikuvani ja muistoni aikuisesta Sigridistä toi  ilmeeseen ehkä ripauksen  päättäväisyyttä, jota 18-vuotiaalla ei vielä ollut. Taustalla häämöttää näkymä hänen kodistaan yli 20 vuoden päästä. Ehkä sellainen kangastelee jo nyt hänen haaveissaan. Sigrid unelmoi kauneudesta,  musiikista, taiteesta ja iloisten nuorten seurasta.

Sirkka Sinervä (Sigrid)  kertoo:

Näin siis jouduin jo 16-vuotiaana ottamaan sen kohtalokkaan ja vakavan askeleen aivan kokemattomana ja lapsellisena koulutyttönä. Sanot ehkä "Miksi eivät vanhempasi estäneet". Sen ajan käsityksen mukaan mikään ei olisi ollut varmempi turvapaikka nuorelle villille tytölle kuin avioliiton rauhaisa satama. Ja varsinkin kun vanhempani olivat itse onnellisia, oli se heidän mielestään onnellisin ja parhain ratkaisu. 

1905 

Pietikäisen pieni perhe asuu nyt Helsingissä. Sigrid  on taas elämästä innostunut, täynnä uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Hän on saanut toimen! Metsähallituksesta järjestyi työpaikka. Sigrid voi nyt jättää lastenhoidon ja ikävät kotitaloustyöt luotettavalle apulaiselle.  

Edvard (minun ukkini) rakastaa rauhallisia koti-iltoja töiden jälkeen ja rakentelee  leikkikaluja pikku Kaarinin iloksi. Sigridiä se harmittaa. Miehestä ei saa juttuseuraa, hän on luonteeltaan hiljainen. Miehen pitäisi jatkaa kesken jääneitä lukujaan papiksi!  Mutta nyt  on Sigrid löytänyt ystäviä, joiden kanssa voi filosofeerata ja musisoida. Hän haluaa ”lukea, laulaa ja iloita kuten nuoret”. Ovet ovat auki elämään! Kuitenkin, kovin pian, uusi pienokainen ilmoittelee tulostaan.

Nukkien valmistamisesta kerron Varamussalossa

Lyhyt, kaunis satu mummini vanhemmista

Hilda ja Paavo Ryynänen

Vakavana odottaa nuoripari valokuvaamossa negatiivikuvan valottumista  kameran lasilevylle. Onko kyseessä kihlajaiset vai häät, sitä en saata tietää.  Enkä sitä miten supisuomalainen Paavo onnistui taivuttelemaan Hildan äidin liitolle suopeaksi? Äiti, Erika Klinga,  oli ruotsalaista Fahlströmin sukua ja oli vannottanut tytärtään ettei tämä vain naisi ketään suomenkielistä maalaistolvanaa. Mutta arvatenkin Paavon luontainen viehätysvoima tehosi tulevaan anoppiin, sillä häät pidettiin kun  Hilda oli tuskin 18-vuotias. 

Esikoinen, minun mummini Sigrid, syntyi pian, ja sen jälkeen ilmaantui perheeseen pienokaisia toinen toisensa jälkeen. Lapsia syntyi kaiken kaikkiaan kymmenen (joista kaksi kuoli vauvana). Noin tiukalle tuskin  enää  milloinkaan solmittiin Hildan korsetin nyörejä.

Sirkka Sinervä (entinen Sigrid )  muistelee lämmöllä vanhempiaan. Paavo oli kauppias ammatiltaan. Perhe muutti Pietarista Suomeen, kun Sigrid vielä kävi koulua. Hän asui tätinsä luona koulunkäynnin viimeiset vuodet. Kesälomat kotona  olivat onnellista aikaa. 

—Asuimme siis maalla Suomenlahden rannalla Kuokkalan pitäjässä. Suolaiset aallot virkistivät ja kuuma hiekka oli parantavaa. Ihana oli loikoilla auringon paisteessa ja tervehtyä. Nämä kesäiset päivät ovat lapsuuteni ihanimmat muistot. Viihdyimme kaikki niin hyvin koko sisarusparvi yhdessä onnellisessa pesässämme.

Äiti ja isä olivat hyviä, kristillisiä, rauhaa ja yksinäisyyttä rakastavia ihmisiä. Heille riitti perheen piiri. Kirjallisuutta ja musiikkia aina harrastettiin vapaahetkinä. Isäni itse laittoi kanteleita ja niitä soitteli. Hän maalaili mielellään. Äitini taas harrasti kirjallisuutta. Minäkin sain usein lukea ääneen ruotsia äidilleni, mikä oli erittäin hyvä. Opin ruotsia helposti myöhemmin.

(Lapsena ihmettelin, miksi äitini muisti monia ruotsinkielisiä riimejä. Ne tulivatkin kaukaa!) 

—Aina ennen nukkumaanmenoa luki ja rukoili isä iltarukoukset. Niin nukuimme rauhallisesti, vahvasti uskoen ettei kukaan voisi meitä häiritä, sillä isä oli lukinnut kaikki ovet sellaisella avaimella, jota ei kukaan pystynyt avaamaan, nimittäin tekemällä ristinmerkin.

Sigrid solmi jo 16-vuotiaana tytönhupakkona  avioliiton teologian ylioppilas Edvard Pietikäisen kanssa, vanhempien luottavaisella suostumuksella. Syntyi Karin Teresa, syntyi Toini Tellervo (minun äitini). Sitten kohtasi perhettä ankara isku. 19-vuotias Sigrid joutui äkkiarvaamatta suurperheen äidiksi. Hilda-äiti kuoli lapsivuodekuumeeseen kymmenennen lapsen syntyessä. Paavo sairastui ja  kuoli niin pian, ettei hautajaisten välillä ollut kuin viikko.

—En osannut ollenkaan ymmärtää ensin ettei heitä enää olisi olemassa. Heidän elämänsä lyhyt onnellinen satu oli siis lopussa. Isäni sanoi: "Koska minun maallinen tähteni on sammunut, en minäkään voi elää. Me lähdemme yhdessä tuntemattomaan maahan, äiti odottaa minua."Ja niin se kävikin. He lähtivät yhdessä ja lapset jäivät tänne kuin linnunpoikaset yksin, minä vanhin ja Astrid nuorin.

Sirkan muistelmissa näyttäytyy nuoresta pitäen tarmokas virkanainen, ei kotiäiti. Synnyttäminen keskeytti vain tuokioksi työt. Kotiapulainen oli aarre. Nyt hänestä oli paljon apua suurperheen hoidossa.

—Yöt hoitelin lapset, päivät toimessa ja illoin kotihuolet. Syvä suru vanhempieni menettämisestä ja huoli sisaruksieni huolenpidosta rasittivat hermostoani tavattomasti.

Vähitellen järjestyi sisaruksille kodit tai kasvatusvanhemmat, ja elämä löysi uomansa. Kolmas lapsi ilmoitteli tulostaan Pietikäisen perheessä. Mutta Sigrid odotti elämältä jotakin aivan muuta.

Mummini ja Yrjö Ollila

Mummini Sirkka Sinervä  katsoo minua suoraan silmiin. Maalaus on Yrjö Ollilan siveltimestä ajalta jonne muistini ei yllä. Tunnen piirteet, vaikka mummi oli jo kovin vanha minun lapsuusmuistoissani. Taulu on yksityiskodissa, serkkuni hallussa, ja hänen luvallaan julkaisen valokuvan.

Lyyli Ollila (os. Toikka) oli mummini Sigrid Ryynäsen koulutoveri, ja ystävyys jatkui Sigridin solmittua ensimmäisen avioliittonsa Edvard Pietikäisen kanssa. "Hän oli hyvin henkevä ja sivistynyt neitonen" kertoo Sirkka muistelmissaan.

"Mieliharrastukseni näihin aikoihin oli taide, koetin lukea sitä koskevaa kirjallisuutta. Uudistin tuttavuuteni entisen koulutoverini ja ystävättäreni Lyyli Ollilan kanssa. Hänen kanssaan filosofeerasimme, hänen kauttaan jouduin läheltä seuraamaan taidetta täällä Suomessa ja tutustuin niin moneen taidemaalariin."

 Avioeron jälkeen monet kontaktit katkesivat, mutta ystävyys Lyyliin  säilyi. Lyyli oli taidemaalari myös ja avioitui Yrjö Ollilan kanssa 1912. He molemmat kuuluivat Septem-ryhmään. Olliloiden poika aloitti koulunkäynnin Ranskassa. Ehkäpä juuri pikku koulupojan takia Ollilat päättivät palata  Suomeen. He eivät halunneet hänen ranskalaistuvan.

Palattuaan seitsemän vuoden Pariisin-matkaltaan v. 1927 Ollilat muuttivat Sinervän perheen naapureiksi Kuloraareen. Kerkisin kuulla äidiltäni muistoja tuosta ajasta. Hänkin sai istua vaiteliaan taiteilijan mallina nuorena äitinä, esikoispoika sylissään. "Lentäjän madonna" syntyi Kulosaaressa, samoin tämä muotokuva mummistani keski-iän kukoistuksessa. Sigrid oli avioiduttuaan Uuno Sinervän kanssa ottanut nimekseen Sirkka.

Hätkähdin nähdessäni kuvan  ensimmäistä kertaa. Näin katseessa kylmyyttä ja laskelmointia, ylpeyttä, itsetietoisuutta. Muotokuva oli mielestäni armoton kuin Goyan maalaama Kaarle IV:n perhekuva. Nyt olen kuvaan mielistynyt ja tunnistan saman tyylin joka Setpem-ryhmän impressionismin jälkeen astui Ollilan taiteeseen. Jäntevää muotoilua, uuden uljaan ajan henkeä, Art Decon viehkeyttä.

Hymyileekö Sirkka tuttavallisesti, hiukan ilkikurisesti taiteilijalle? He ovat nyt työtovereita. Sinervän pariskunta ja Ollila olivat perustaneet Helsingin Taidevärjäämön heti Pariisista paluun jälkeen syksyllä 1927. Ollilalla oli kokemusta käyttöesineiden värjäyksestä, lampunvarjostimista, lipuista, sillä ennen taiteellista menestymistä hän oli Pariisissa elättänyt perheen vastaavilla töillä.

Ennen pitkää Taidevärjäämö keskittyi painokankaisiin. Sirkka toi Berliinin-matkaltaan tuomisina uuden tekniikan: filmipainon, jota nyt yhdessä ruvettiin kehittämään.Tuttu silkkipainanta toteutettiin valotetuilla sabloonilla. Taiteilija Ollila suunnnitteli kuosit, ja työntekijät painoivat.

 Ollila sai huomattavan tilauksen v.1929 ja luopui Taidevärjäämöstä. Upea Kansallisteatterin kattomaalaus koitui hänen kohtalokseen. Hän menehtyi värimyrkytykseen. Sirkka Sinervästä tuli nyt toiminnanjohtaja, ja hän toimi siinä virassa kuolemaansa asti (1953). Liike menestyi ja kasvoi, ja  valtio palkitsi Sirkka Sinervän stipendillä. Myös Käsiteollisuusyhdistykseltä tuli stipendi, ja mummini käytti ne opintomatkoihin muistelmiensa mukaan.

Olisinpa opiskeluaikoinani Ateneumissa, Taideteollisessa oppilaitoksessa tiennyt, että arvostamani opettaja Kaj Franck oli toiminut mallinsuunnittelijana Helsingin Taidevärjäämössä minun mummini aikana 1940-45. Olisinpa ymmärtänyt haastatella! Nyt olen keräillyt tiedon sirpaleita Kansallisarkistosta, taidekirjoista, Sirkka Sinervän muistelmista, äitini Toini Wariksen kertomuksista. Palapelin osia on kateissa.
.

Enkeleiden piiloleikki

Toini Tellervo Pietikäinen 1924

Kesällä 2006,  jolloin Äiti lomaili  luonamme 100-vuotiaana, aloin kirjoittaa päiväkirjaa yhteisistä hetkistämme. Kesän jälkeen huomasin pian miten helposti keskustelu sujuu puhelimessa, ilman kuulolaitetta. Entistä useammin myös vierailin Äidin luona Haagassa. 

Tutkimme yhdessä valokuva-albumeita. Kuinka en ole ennen nähnyt näitä lumoavia kuvia! Vai olenko nähnyt, vaan en katsonut? Äidin näkö heikkenee jatkuvasti, mutta vielä on suurennuslasista apua. Monet kuvansa hän osaa ulkoa, tietenkin tärkeimpiä ovat lasten ja lastenlasten kuvat aina viidenteen polveen asti. En tiedä mitä hän näkee, mitä muistaa. Myös minulle tuntemattomat kasvot saavat nimen ja tarinan. Yritämme määritellä ajan ja paikan. 

     Äiti on niin innostunut yhteisistä tutkimusretkistä että etsii päiväkaudet puuttuvaa kuvaa.

    - Se profiilikuva on merkillisesti kadonnut. Olisin vaan halunnut näyttää sinulle kampaukseni 18-vuotiaana. Näytin sitä Matille lauantaina ja sen jälkeen se oli hävinnyt. Minä olen etsinyt, siivooja on etsinyt, Matti on etsinyt. Täytyy varmaan uskoa, että enkelit ovat sen kätkeneet, etten syyllistyisi turhamaisuuteen. Se on niin kaunis kuva.

    Parin päivän päästä Äiti soittaa minulle. Jo tervehdyksestä kuulen ilon.        

   - Enkelit luovuttivat kuvan, ihan totta!

   - Kuinka kummassa?

  -  Muistatko sen enkeliasetelman pöydällä? Sen, jonka sain Tipiltä joululahjaksi? Nostin sitä, halusin suoristaa pöytäliinan rypyt. Siellä se kuva oli, enkeleiden alla piilossa! 

Permanentti

Mussalossa, torstaina 3.8. 2006

— Olenko ihan pörröinen? Kamala tukka, kuin seitsemällä veljeksellä. (Kun jaksaisi mennä permanenttiin...) — Äidin tavallinen sisääntulorepliikki varsinkin jos hän huomaa Juhan istuvan aamukahvipöydässä. Tällä kertaa emme kiusoittele vaan otamme vakavasti tämän tärkeän asian.

— Katso nyt Juha, eikö suora tukka olekin pukeva?
Juha kiinnittää arvioivat silmänsä hämillisesti hymyilevään Toiniin.  Näkee hohtavan valkoisen, tuuhean paashikampauksen.

— No ihan oikeasti on! Luonnollinen ja nätti. Ajatteles miltä Marjatta näyttäisi pää täynnä permanenttikiharoita!

Olemme oppineet puhumaan hitaasti ja kuuluvalla äänellä. Äiti katsoo minuun ja yrittää kuvitella.

— No... kai hän näyttäisi......

— Tantalta! minä täydennän.

 Molemmat nyökkäävät.

Juhan katse palaa sanomalehteen, jatkamme kahvinjuontia hiljaisuuden vallitessa. Arvaan mihin Äidin ajatus karkaa. Samaan tapaukseen josta minullakin on muistikuva. Taisin olla 6- vuotias silloin.

Istun olohuoneessa tuolilla, Äiti kiskoo hiuksiani kammalla. 

— Ai, sattuu!

Minun äitini joka on aina iloinen, aina lempeä, huutaa nyt itkunsekaisella äänellä, täynnä kiukkua :

— Paavo, yrittäisit itse kammata tätä hirveää tappuraa!

Paavo ei vastaa eikä tule. Mitä hän muka on tehnyt väärin? Hän halusi yllättää. Hän vei pikku prinsessansa salaa kampaajalle. Kampaaja oli luvannut tehdä tyttösestä Shirley Templen näköisen, näin arvaan. Jännittävä retki kampaamon ihmemaailmaan , kumipapiljotteja, outoja tuoksuja. Ei huolta, Marjatasta  tulee kaunis!

Ilahtuiko Toini kun Paavo talutti kotiin pienen pullean tädin jolla oli päässä hassu peruukki.

Ei, ei ilahtunut. Hän meni pois ja itki, itki jokaista kertaa jolloin hänen mielipidettään ei kysytty, ei missään asiassa. Tämä jos mikä kuului äidille! Tämä oli kirvelevä nöyryytys!

Miksi Äiti on vihainen minun isälleni? Koskaan  en ole kuullut heidän riitelevän. Isä on aina ystävällinen, Äiti hymyilevä. Nyt ei Äiti hymyile, jatkaa vaan tukalaa tukistamista -Aiai! Ihan kohta hiukset ylettävät palmikoille, sitten on helpompaa. Sitten Marjatta näyttää taas tavalliselta pikku tytöltä.

Kahvin juotuaan, lääkkeet nieltyään  Äiti nousee hitaasti, huolellisesti, kaatumista varoen, ja lähtee ryhdikkäänä rollaattoriin tukien kohti huonettaan. Aamutoimet vaativat paljon aikaa. Autan vain jos pyydetään, sillä Äidin on selviydyttävä kohta taas yksin kotona. Nyt on aikaa kirjoitella lounaskattaukseen asti.

Lähtemätön koulumuisto

Kaisu Sinervä ja Toini Pietikäinen

Yritän nähdä  mielessäni tuon helsinkiläisen koululuokan kauan sitten, 1920-luvun alussa. Lukiolaiset puisissa pulpeteissaan kirjoittavat vihkoihinsa mustekynät rapisten. Opettaja kateederinsa korkeuksissa voi rauhassa syventyä kokeiden korjaukseen.

     Hiljaisuuden läpi alkaa kuulua sipinää ja supinaa, naurun  kiherrystä. Lappu kiertää salaa kädestä käteen ja saavuttaa Toinin joka lehahtaa punaiseksi. 

”Toinin maailma ja ääret

on Bertilin pitkät sääret”

Opettaja kohottaa ärtyneenä silmänsä vihkopinosta. Tuikea silmäys lasien yli riittää palauttamaan hiljaisuuden. Katse kiertää luokassa, etsii kohdetta ja pysähtyy hetkeksi ruskeatukkaiseen Toiniin.— Kumma tyttö, umpimielinen, aina aiheuttamassa epäjärjestystä. Naamasta näkee että hän on nytkin syyllinen. No, antaa asian olla tällä kertaa, riittäköön kulmien rypistys ojennukseksi. 

     Päät kumartuvat vihkojen ja mustepullojen puoleen. Toini tuntee  tuijotuksen niskassaan. Jos hän nyt katsoisi taakseen, hän näkisi Auliksen mustat silmät.  Ne seuraavat häntä koko koulupäivän, ja vielä senkin jälkeen. Aulis on hänen varjonsa.

— Miksi ei äiti anna minun lopettaa, miksi ei äiti laita minua tyttökouluun!

On vaikea taistella kyyneleitä vastaan mutta tahdonvoimalla se taas onnistuu. Jos vielä oppisi estämään punastumisen, siksi ne varmaan kiusaavat. ”Sinervä, punerva, punerva”!

— Bertil on toisenlainen. Bertil huomasi minut luistinradalla, ihan sattumalta,  ja veti remmillä pari kierrosta,  siinä kaikki. Kun  luistelin takaisin tyttöjen seuraan, näin taas Allanin sivussa tuijottavan minua synkkänä.

— En aio tätä enää sietää! 

— Äiti ei kuuntele. Jos yritän puhua, hän ei välitä.  Hänellä on juuri nyt niin paljon kaikkea. Ulkomaanmatkoja, laulutunteja, ja pikku-Heikkikin siinä sivussa.

Mutta Toini on tehnyt päätöksensä. Hän lopettaa koulunkäynnin. Joululoman jälkeen hän ei palaa kouluun, kuudes luokka saa jäädä kesken.

Äidit ja tyttäret

Äidit ja tyttäret

Tytär ja äiti Liisankadun kodissa 

Keskusteluja Mussalossa, elokuussa 2006

Vuosia sitten äitini ojensi minulle nipun koneella kirjoitettua tekstiä. Hiukan empien hän huomautti: - Tässä nyt on nämä minun äidin muistelmat. Hän kyllä kaunistelee totuutta, liioittelee. "Sirkka Sinervän muistiinpanot" lukee kansilehdellä.—Minun mummini päiväkirja, mielenkiintoista. Ehkä hän kertoo myös avioerostaan? Se ei tuohon aikaan tosiaan ollut tavallista. Silmäilin tekstit läpi, kätkin kaappiini ja unohdin. Ei ollut vielä sen aika.

Tänä kesänä etsin tuon aarteen käsiini. Nyt tahtoisin tutustua mummiini, jonka sain tuntea itse niin lyhyen aikaa. Muistoihini hänestä ei liity mitään levottomuutta tai ristiriitaa, mummi asui kauniissa kodissaan pienen kävelymatkan päässä ja tapasimme usein. Hän oli ystävällinen, vaikka en voi muistaa mitään hellyydenosoituksia. Hänen kuollessaan olin kymmenvuotias.

Äidin kesävierailu lähenee taas loppuaan, ja yhä vaikeammalta tuntuu viedä hänet takaisin pienen kotinsa yksinäisyyteen. Aamulla keittiön pöydän ääressä luen hänelle ääneen katkelmia Sirkka-mummin, hänen äitinsä, muistelmista:

"Helmikuussa 1922. Tuhlaan armaille lapsukaisilleni rakkauttani, ehkä hemmottelen heitä liiaksikin. He ovat muuttuneet elämäni pääsisällykseksi. Kyllä olisikin kurjaa ilman lapsia, ilman omaa herttaista pojuani. Pojuseni onkin herttaisimmillaan, juttelee ja tepastelee ja rakastaa omaa äiti kultaansa."

Toini, minun äitini, pyörittää lusikkaa kahvikupissaan ja huomauttaa hiukan tuohtuneella äänellä:
—Entäs neljä pientä hylättyä tytärtä! Kaipasiko hän milloinkaan minun ikiomia siskojani? Mutta se on totta, tätä uuden avioliiton Heikkiä hän jumaloi ja hemmotteli. Äidintunteet heräsivät kai vasta silloin. 
—Niinpä sisarpuoleesi ja sinuunkin osui sitä paistetta... Kuulehan mitä teistä sanotaan, sinä olet siis 16-vuotias tässä:

"Kaisu tyttöseni on pirteä ja terve, lauleskelee ja leikkii oikein ahkeraan. Toini typykkäni on soma ja kaino ja hiljainen tyttönen. Hän on niin sievä, mutta hiukan hermostunut. Kuinkahan oikein lienee? Haluaisin päästä lähemmäksi hänen ajatusmaailmaansa, mutta hän on niin ujo ja ei tahdo puhua, yksiksensä oleilee mieluummin."

Toini vaipuu hetkeksi mietteisiinsä. Eilen föönattu tukka hohtaa valkohopeisena. Hän on yhä, satavuotiaana, niin sievä.
 —"Hermostunut"? Olin onneton! Äiti ei ymmärtänyt. Ei, hän ei kuunnellut. Pyysin ja rukoilin, että hän antaisi minun mennä tyttökouluun.
 — Niin, olet kertonut. Se poika, Aulis, kiusasi sinua. Sinä olit kovin nätti, sehän oli selvästi mustasukkaisuutta! Poika oli sinuun ihastunut.
— Mitä vielä! Olin ujo, en osannut pitää puoliani. Se vakoili minua, ja laittoi liikkeelle ikäviä juoruja. 

En millään raaskisi nostaa ikäviä muistoja pintaan, mutta tahdon tietää, miten tuosta tahtojen taistelusta selvittiin. Syötyämme ojennan kuulolaitteen. Äiti nostaa sen korvalleen, ja säätää äänen sopivaksi.
— Mitäs äitisi siitä tuumasi, kun et suostunut jatkamaan kuudetta luokkaa?
— Äitihän suuttui! Hän lähetti minut pois silmistään, maaseudulle. Kasvatettavaksi, niin hän sanoi.Taisi hän lopulta leppyä, hän ei ollut pitkävihainen luonne. Minulle järjestyi sitten opiskelupaikka käsityökoulusta.
— Itse taisit leppyä vasta aikuisena, perheenäitinä?
— Se on totta. Teillä lapsilla oli ihan mukava mummi. Muistatko, että hän tuli vielä uskoonkin ?

Valkotukkainen äitini laskee kuulolaitteen pöydälle, ja keskittyy aamiaiseen. Kahvin hyväilevä aromi nostaa huulille hymyn ja tutun laulunpätkän: "Kaffetåren den bästa är av alla jordiska drycker!" Hän on hyväntuulinen kuten melkein aina seurassa. Voitelen paahtoleipiä, ja mietin jo monasti kuulemiani koulumuistoja. Ne eivät ole mukavia. Aamiaisen jälkeen äiti siirtyy huoneeseensa, ja sulkee oven. Tiedän, että hän haluaa selviytyä itse pukeutumisesta ja vuoteen sijaamisesta, vaikka siihen kuluisi koko aamupäivä. Minulla on taas hetki aikaa syventyä Sirkka-mummini muistelmiin.

Pasuunakukka aukeaa

25.2.2010

Keskusteluja Mussalossa, elokuussa  2006

Olemme odottaneet monta päivää. Hitaasti, hitaasti terälehtien kärjet purkautuvat ulos tupestaan, kuin perhonen kotelostaan. Äiti kävelee koko matkan patiolta puutarhamajalle. Polku on kyllin leveä rollaattorille. Pasuunakukan tuoksu palkitsee vaivan. Kukka on sopivasti silmän korkeudella ja niin iso että melkein sokea voi siitä iloita. Päätän istua äidin seuraksi majan edustalle, puhellaan nyt kaikessa rauhassa. 

Äiti luettelee venäjänkielisiä sanoja ja lauseita jotka upposivat lapsen mieleen kauan sitten:  — Vy ne poluchite, — hleb, — chto vy platite za. — Krasivye devushki,   sen sain kuulla usein.       

— Olit siis 6-vuotias kun äitisi kidnappasi sinut Moskovaan?

— Niin. Isä ja neljä siskoa, nuorin Pirkko vielä vauva, jäivät Suomeen. Minut äiti sieppasi mukaansa, Helmin myös.

— Helmin?  Sitä en tiennytkään! Eihän Helmi...?

Näin varmaan tapahtui: Viipurin kaupunkikodissa pikkutytöt saivat aistia kireän tunnelman, riitoja, painostavaa puhumattomuutta. Isäkään ei leikkinyt ja laulellut heidän kanssaan kuten aina ennen. Sitten koitti päivä jolloin oma äiti lähti eikä enää palannut. 

    Toini ei ole varma mikä on muistikuvaa, mikä kerrottua. Miten Sirkka-rouva sai kätensä riittämään kahden pikkutytön ja matkatavaroiden kuljettamiseen? Pikku Toiniko talutti 2-vuotiasta siskoaan? Yltyikö Helmi parkumaan Viipurin asemalla, tekikö tenän kerta kaikkiaan? Sillä voi kauheaa, Helmi jätettiin asemalle, Sirkka ja Toini jatkoivat kahdestaan matkaa kohti Moskovaa. Asuihan siellä varmaan asemapäällikön perhe, he ottivat pikkuisen huostaansa ja toimittivat takaisin kotiin? Niin, tai hänet haettiin sieltä. Niin se varmaan tapahtui. Telefoonin kilinää, kiivasta puhetta, kiirettä, uteliaita katseita.Äidin muisti ei poimi tuota tilannetta, meidän on kuviteltava.

     Helmin itku jäi korviin kun kaksi hentoa matkustajaa kiipesi junanvaunun portaita. Kauas pois, kauas kuulemasta suvun ja tuttavien soimauksia .

Puutarhamajan varjossa hellepäivän lämpö tekee olon raukeaksi. Eikö juuri nyt ole hyvä olla tässä?  Silti minunkin mieleni lähtee vaeltamaan kaukaiseen päivään Moskovassa. 

     Nuori nainen matkavaatteissaan rientää katua  pitkin pikku tyttöä taluttaen kohti vossikkapysäkkiä. - Sirkka, minun mummini, itketkö? Yritän nähdä kyyneleitä, mutta ehkä erehdyn. Näytät päättäväiseltä. Et katso taaksesi. Pikku-Toini, minun äitini, yrittää pysyä mukana vauhdissa, hengästyy ja tuntee vielä tänäänkin miten sydän hakkaa kauhusta, sillä pelottavat tapahtumat seuraavat kulkijoita.  Kerjäläiset huutelevat oudolla kielellä ja kurkottelevat vammojaan nähtäväksi.  Usvasta nousee näkyjä, sanoja, kasvoja. Hevosta hakataan, hakataan, se vaipuu maahan, ei nouse. Ihmiset kulkevat ohi, Toinia kiirehditään. Hevosmiehen raivo ja kiroilu laantuu lopulta kun hevonen ei enää liiku. Se on kuollut. Vaunut lähtevät liikkeelle, näky katoaa.

— Millaista oli asua Moskovassa? 

— Piirtelin hevosenkuvia, sen muistan. Piirsin niitä läpi ohuelle paperille ikkunaa vasten. Hevosia, aina hevosia. Äiti oli päivät töissä, olin yksin, ja katselin ikkunasta ulos. Naapurihuoneessa asui venäläinen nainen vauvan kanssa. Kerran avasin oven, kun kuulin laulua sieltä.  Näin sen naisen, ja miten hän  lallatteli ja hypitti vauvaansa. Hän ei vilkaissutkaan minuun, ja hiivin sitten pois ihan hiljaa.

— Uuno vieraili usein Moskovassa. Olin itsepäinen. En edes pakottamalla suostunut sanomaan häntä isäksi. Kuinka voisin, minullahan on ikioma isä! Sain vitsaa. Sitä en antanut ikinä anteeksi. Omaa isää en saanut edes mainita. Vieläkin ikävöin häntä.

Juuri tänä kesänä haluan kuunnella äitiäni.  Yritän olla sanomatta: — Tuon olet jo kertonut. Nyt kuuntelen tarkasti. Juuri niin, kirjoitan kaiken muistiin. Tänä kesänä yritän ymmärtää, että koko käsittämättömän pitkä elämä on nyt tässä. Kaikki 100 vuotta ovat hänen, hän voi vapaasti kulkea ajassa. Ikätoverit ja vanhemmat ovat aikoja sitten poistuneet tästä elämästä. He näyttävät nyt palaavan kuin vasta eilen olisi erottu. Joka päivä joku heistä liittyy seuraamme. Iloisia, onnellisia hetkiä mahtuu muistoihin paljon, mutta miksi ne vaikeat, ylipääsemättömät asiat palaavat yhä uudelleen? 

Ja yhtäkkiä äiti on luonani taas, hymyilee ja tuntee pasuunakukan tuoksun. Menneisyyden painajaiset ovat kadonneet, enkä tiedä, tohdinko niitä nostaa kysymyksilläni taas esille. Tämä hetki on nyt talletettava kylmää talvea varten.

Elämäni huoneet

  

 Tryggare kan ingen vara
    än Guds lilla barnaskara,
    stjärnan ej på himlafästet,
    fågeln ej i kända nästet.

    (Lina Sandell-Berg)


27.2.2009

 Vaalea avara tila. Huoneessa ihmisiä, lapsia. Äiti on jossakin lähellä, en pelkää. Muistan laulun, vai muistanko, että olen joskus muistanut? "Trykkareeka, ingefaara, engus lilla baarnaskaara...." Kyllä, se on elämäni varhaisin muisto. Äitini on myöhemmin kertonut, että jatkosodan aikana hän viipyi jonkin aikaa Ruotsissa, lastenkodissa, ja veljeni ja minä olimme mukana. Olin siis korkeintaan kaksivuotias. -  Vain laulu ja vaalea huone häilyvine hahmoineen nousevat esiin muistini hämärästä.

Rappukäytävä  on suuri, ehkä ääretön. En uskalla kiivetä ylempiin kerroksiin. Syvällä hissikuilun pohjalla on pimeää. Pimeästä kuuluu lepattavia, hihittäviä  ääniä.
Kiipeän huohottaen neljänteen kerrokseen, ja tuttu turvallinen ovi aukeaa.

Kotona on paljon huoneita, mutkainen välikkö, ovia joka suuntaan, yläkomero, jonne voi nousta narua pitkin kuin vuorikiipeilijä ja rakentaa piilopaikan missä kuiskailla salaisuuksia ikioman leikkitoverin kanssa. Salissa, kaksoisovien takana, äiti soittaa pianoa ja laulaa, laulaa  niin että helmeilevä sopraano soi vielä vanhanakin mielessäni kuin lohdutus. "Kas oksa värähtää, kun istuu lintunen..."  Eteisen ovi kolahtaa, laulu keskeytyy, askelten ääni vie välikön kautta keittiöön. Kitarat soivat poikien huoneessa, jalat naputtavat tahtia, ja alakerran ankara täti kuulee sen. Isä kääntää sanomalehden sivuja nojatuolissaan, kalat uivat ylhäisinä akvaarioissaan, jotka heijastavat huoneeseen vihreää satuvaloa. Katto on korkealla, korkeista ikkunoista lankeaa auringon valo verhon kuvioiden läpi. Tuota huonetta etsin aikuisena unissani, enkä löydä.

Kirkon holvit piirtävät korkeaa tilaa. Keskikäytävä on suunnattoman pitkä. Sen toisessa päässä odottelee  rakas, bestman seuranaan. Häämarssi alkaa soida, keskimmäinen veli on saattajani. Urkuri soittaa hitaasti ja juhlallisesti, me kävelemme tahdissa, hitaasti, hitaasti. Eihän epätahtiin voi kävellä?
Käytävä tuntuu loputtoman pitkältä, ja hääväki luulee, että morsiamella on jalka kipeä. Lopulta astumme alttarille, ja edessä on yhteisen huoneen rakentaminen.

Monta elämää, monta kaupunkia, monta huonetta näen, jos silmäilen taaksepäin. Aina  on uusi tyhjä koti odottamassa, seikkailu  edessä, entinen elämä takana.Tyhjän huoneen lumous seuraa mukanani, ja tulee uniini.
Saavumme ennen muuttokuormaa uuteen, siistiin asuntoon, istumme lattialla, silmäilemme tulevan elämämme ääriviivoja. Kaikki on mahdollista, ja edessä oleva aika rajaton!  Koskaan en kaipaa entisiä huoneitamme, sillä yhteinen koti, lisääntyvä tavaramäärä ja kasvava perhe kulkee  mukana. Ovia sinne ja tänne, auki ja kiinni, - kenkiä, suksia, kitaroita,  reppuja, tuloa, menoa, ääntä, koiran tassujen rapinaa kiiltävällä parketilla. Missä tuo kaikki on nyt? Taas meitä on kaksi, kuten alussa.

Seuraavassa huoneessa katto on korkealla, juuri niin kuin syntymäkodissani. Sinne palaan työpäivän päätyttyä mielelläni. Ilmaa ja hiljaisuutta, ikioma  tila levitellä värejä ja papereita. Seinät vastaavaat huilun sointiin. Etsinkö ihanaa ääntä, jonka kuulin jo kohdun suojassa? Vielä saan unelmoida.  Ikkunoista näkyy kaunis puisto, jossa kasvaa suuria, humisevia puita.

Puutarha!  Salainen oma puutarha on huone, josta en edes uskaltanut tosissani uneksia. Koitti päivä, jolloin meillä kaupunkilaisilla oli oma talo ja oma puutarha. Niin vain tapahtui, ja vielä kerran alkoi aivan uudenlainen elämä.
Puutarha on kuin näyttämö, jonka lavastukset ovat jatkuvassa, hitaassa liikkeessä. Kukkivat köynnökset kiipeilevät vihreillä seinillä ja linnut piirtävät lentoratojaan  korkeaan kattoon.  Esitettävän näytelmän aiheena on  elämän ja kuoleman kiertokulku. Nyt on minun aikani touhuta täällä, väsyä kätteni työstä ja virkistyä kauneudesta.

Vieläkö uneksin uusista huoneista? Ehkä. Ajattelen kaukaisia rakkaitani, ja haluaisin olla lähempänä heitä. Kuitenkin puutarhassa voin saavuttaa tilan, jossa en muistele, en uneksi .

Puutarhassa aika ei kulu, aika on. Mieheni  kanssa istutimme sinne  puun,  joka elää ikuisesti.
                                                                                     

Minäkö vanha?

Kihlapari 1962

"Vanhan naisen silmärei'istä katselee maailmaa ja kanssaihmisiään nuori tyttö, se sama jonka katseen hän kohtasi Jussin näyttämissä valokuvissa ja omien lastenlastensa silmissä heidän istuessaan auton takapenkillä Suomeen palattuaan, kanelikorppua pureskellessaan. Se katse ei sammu, sisäiset silmät eivät vanhene, niillä tähyillään elämää vielä vanhuuden naamion takaakin yhtä nuorena, samana, vaikka kukaan ei sitä tiedä. Se on vanhuuden salaisuus."        Eeva Kilpi, UNTA VAIN

23.1.2009

Toisinaan nimitän itseäni 'vanhaksi rouvaksi', ja ihmettelen, miksi kukaan ei naura. Ostan pääsylipun eläkeläishintaan, eikä myyjän ilmekään värähdä. Tänään keski-ikäinen nainen kohteliaasti päästi minut ohi bussipysäkillä.

Katson peiliin, enkä huomaa mitään erikoista; olen niin tottunut naamaani.Kaikki on hyvin jos tukka on hyvin. Hymyilen peilikuvalleni, ja käännän paremman puolen kasvoistani näkyviin. Mutta toisinaan kadulla saattaa tapahtua kumma kohtaaminen. Vastaan kävelee outo mummo, jossa on jotakin tuttua: - olen varoittamatta lähestymässä peiliä! Ja valokuvat alkavat usein epäonnistua. Olivatko kamerat ennen parempia? Näitä sattuu, uskottava se on, olen siis harmaa pantteri, seniorkansalainen, ikäihminen, ikääntynyt... Hyi olkoon! Ärsyttäviä kiertoilmaisuja. Tietenkin olen v-a-n-h-a, ilman kiertelyitä ja kaarteluita. Se sana vaan tarkoittaa ihan muuta kuin luulin tietäväni.

Muistan hyvin, mitä ajattelin

Lapsena minulla oli selkeä kuva ikäkausista: lapset ja nuoret, aikuiset ja vanhat. Tiesin myös, että vanhat ovat joskus olleet nuoria, tosin vain teoriassa. Vanhat edustivat eri ihmislajia kuin nuoret. Kaikki oli turvallista ja pysyvää. Kunhan vaan toiset ymmärtäisivät, että minä en enää ole mikään lapsi. ’Teenage’ keksittiin 50-luvulla.

14-vuotiaana halusin kiihkeästi olla 16-vuotias. Katselin kateellisena lukion ekaluokkalaisia, niin varmoja, niin vapaita! Miten jaksaisin odottaa. - Mutta enemmän olisi jo liikaa. Kuiskailimme salaa tyttöjen kesken yhteisestä kaveristamme: - Hän on jo 19, ihan täti...

Nuorena aikuisena tätiraja siirtyi neljäänkymppiin. Sen jälkeen saisi kaiken toivon heittää. -En muista isompaa neljänkympinkriisiä, tosin pelästyin erään videon takia ja riensin kampaajalle leikkauttamaan nutturani. Näin unta, jossa ystäväni sanoivat minun vanhentuneen, ja se minua hiukan masensi. Vei aikaa, ennenkuin hoksasin, että vanheneminen ei ole henkilökohtainen onnettomuus. Sama tapahtuu koko sukupolvelleni, leikkitovereilleni, kaikille ystävilleni, ja meillä on yhtä mukavaa keskenämme kuin ennenkin.

Vaan mitä ajattelee nelikymppinen kuuskymppisistä? Minulla oli sovittu tapaaminen erään vanhan 62-vuotiaan rouvan kanssa. Olin ujo ja kunnioittava, pidin ovea auki, tarjouduin auttamaan takin pois. Hän tempaisi itse takkinsa, nauroi minulle: -Kuule, seison vielä vaikka päälläni!

Nyt yli kuusikymppisenä mietin, miksi en tunne olevani se jämäkkä ja itsevarma täti, joksi kuvittelin tulevani? Miksi en muuttunut toiseksi? Tuntuu ihan samalta olla minä. Olen aivan yhtä lapsellinen, ujo, innostuva, hajamielinen kuin ennenkin. Tämä on käsittämätön yllätys, ja luulenpa että kukaan nuori ei sitä usko. Lapsenlapset eivät varsinkaan, ja oikein mielelläni näytänkin vanhalta ja luotettavalta mummolta heidän silmissään. Pidänpä tämän omana salaisuutena ;-)

Leikkitoverit

Lapsuudenystäväni, leikkitoverini, jakaa kanssani tämän salaisuuden. Kun tapaan hänet, näen edessäni eri-ikäisten kasvojen sulautuvan tutuiksi, iättömiksi. Ilmeet, ääni, puheen sävy, temperamentti, kaikki tallella. Näen kokonaisen ihmisen, ja tiedän että ystäväni näkee myös. - Aivan etuoikeutetuksi koen itseni siksi, että oma elämänkumppanini on myös nuoruudenystävä. Omaiset, sisarukset eivät myöskään vanhene koskaan, oikeasti.

Valtaosa ystävistä ja tuttavista on matkan varrella saatuja. Uuden tuttavan ikä on helppo määritellä, jos on tarpeen. Tutustuminen alkaa nollapisteestä. Hyviä ja arvokkaita ystäviä elämä on tielleni tuonutkin. Uusi ystävä on arvoitus, en ehkä koskaan saa tietää, miten hänestä tuli se mikä hän nyt on. Se ei ole välttämättä huono asia ollenkaan sille, joka haluaa aloittaa kaiken alusta.

Mutta lapsuudenystävä on harvinainen aarre. Useimmat heistä kadotamme matkan varrella. Jotkut löydämme uudelleen. Kun tapaamme, emme haikaile nuoruutta, emme muistele sitä. Se nuoruus on meissä läsnä.

"... mut tiedän: yhtä en takaisin saa, on nuoruuspäivät jääneet taa."

Mahtaako joku todella kaivata nuoruuttaan, niin kuin lauluntekijät väittävät? Ettäkö oikeasti joku haluaisi takaisin kaikki nuoruuden kärvistelyt? Kaikella kunnioituksella, nuoruus tämän päivän maailmassa näyttää vaativalta selviytymissuoritukselta. Maailma on muuttunut valtavasti, mutta ihmisen ikäkaudet seuraavat toisiaan samalla tavalla, ja kovin vähän elämäntaitoa voi siirtää seuraaville sukupolville. Jokaisen on aloitettava alusta.

Nuoruudesta selviää useimmiten , mutta yksi kerta riittää. En kadehdi notkeita vartaloita, keveitä askelia, niitähän on suuri ilo katsella. Nuoret, sileät kasvot ovat suloiset kuin nukella, (vaikka monet tekevät parhaansa kätkeäkseen ne oudoilla meikeillä ja lävistyksillä), hymyt ja huolet eivät ole vielä piirtäneet persoonallisia merkkejään.

Tätä eläkeläisen ihanaa vapautta en vaihtaisi mihinkään. En ole nuoruudelle kateellinen, ne vuosikymmenet jotka meitä erottavat, ovat kaikki minun. Minussa on kaikki ikäkaudet. - Vain yhtä asiaa voisin kadehtia: nuoruuden uskoa elämän ikuisuuteen, ajan suunnattomaan pituuteen. Siitä illuusiosta luopuminen on vaikea tie, mutta vähitellen se tuo aivan uuden merkityksen tälle päivälle, tälle ohikiitävälle hetkelle.

Suhteellista

Siirtyessäni eläkkeelle, olin minä se kaikista vanhin työpaikallani. Eläkeläisillanviettoon eksyttyäni kuulin kuiskailtavan: - Mitä tuo nuori tyttö täällä tekee? Ehkä tänään voisin toivoa samaa kommenttia vanhainkodissa vieraillessani. Vanhus onkin jo vaativampi nimitys kuin vanha. Vanhus on se, joka ei ole enää kenellekään nuori.

Eeva Kilpi teoksessaan Unta vain on kertonut vanhenemisesta verrattoman puhuttelevasti. Mutta se tulee todeksi vasta kun itse kokee. Tämä on minun kokemukseni, ehkä toinen näkee toisin. Mutta yhdestä olen varma: vanheneminen on jokaiselle yllätys. MHu

Missä olet, Lentäjän madonna?

Yrjö Ollila, Lentäjän madonna 1928

14.10.2008

Äitini kirjoituslipaston kätköistä löytyy ajan hapertama mustavalkoinen valokuva. Lapsesta asti olen tiennyt että kuvan nimi on ”Lentäjän madonna”. Se esittää Yrjö Ollilan öljymaalausta. Valokuva on aikoinaan saatu taiteilijalta, omistuskirjoitus häämöttää takana. Teos oli esillä Taidehallissa Septem-ryhmän näyttelyssä 1928, ja näyttää sen jälkeen kadonneen jäljettömiin.

Haluan löytää sen taulun!

Teoksen mallit

Itse ”madonna” ei ole suinkaan hukassa, hän on äitini Toini Waris, (silloin Warén).  Henkisesti vireä äitini on viettänyt 102-vuotissyntymäpäiväänsä tammikuussa 2008. Maalauksen syntyvuodesta asti hän on omistautunut perheelleen ja luonut hyvän, turvallisen kodin kolmelle pojalle ja yhdelle tyttärelle. Minä, kuopus, en muista vaikeimpia sota-aikoja, yksikään ahdistava muisto ei varjosta lapsuuttani. Äiti oli aina läsnä. Perheenäidin työ nautti siihen aikaan täyttä arvostusta, äitimme hoiti tehtävänsä koko sydämellään. Tänään hän asuu yhä kotonaan toimitellen askareitaan;  seuraa lasten, lastenlastenlasten ja lapsenlapsenlapsenlapsen (sic!) elämää ja on kiinnostunut kaikkien kuulumisista, ympäri maailmaa. Ollilan maalauksessa hän on Äiti, miten todeksi se osoittautuikaan tulevina vuosina!

Lentokone viittaa isäämme everstiluutnantti Paavo G. Warikseen, (silloin Warén)(1887–1959), joka nuorena kapteenina palveli ilmavoimissa. Kuvan lapsen mallina oli vanhin veljeni Juhani Waris, joka hyvinkin voi pitää enteellisenä kurkotteluaan yläilmoihin. Hän on tehnyt elämäntyönsä lähetyssaarnaajana ja viettää nyt vaimoineen eläkepäiviä Espanjassa.

Teoksen viesti

Ollilan maalauksen symboliikka on yleispätevää, sitä ei ole tarkoitettu muotokuvaksi saati sukutarinaksi. Nuori Toini oli sopiva malli sommittelun lähtökohdaksi. Maalauksessa on läsnä 20-luvun henki. Uusi, uljas maailma, kiitävät autot, junat, lentokoneet, loistava nykyaika jonne lapsi kurkottaa. Taiteellinen ilmaisu on jäntevää, monumentaalista, sitä on nimitetty uusasiallisuudeksi, klassismiksi, kubisoivaksi modernismiksi. Mielessäni häivähtää myös Art Deco. Ollilan hyppäys  impressionistisesta ”valo- ja värimaalauksesta” uuteen tyyliin hämmästytti taideyleisöä tuohon aikaan.

Miksi etsin?

Kiinnostus sukuhistoriaan ja rakkaus taiteeseen sai minut aloittamaan salapoliisityön . Haluan tietää maalauksen vaiheet, haluan tietää missä se on! Haluan myös nähdä sen värit.  Matti-veljeni muistaa nähneensä kuvan sinisävyisenä kauan sitten. Sehän merkitsee että siitä olisi värikuva jossakin julkaisussa! Äitini muistikuva vahvistaa väitteen, maalaus on sinisävyinen. Lapsen nuttu on vihertävä. Värillinen painokuva olisi hieno löytö, maalauksen näkeminen olisi unelman täyttymys! Ostamisesta en edes unta näe...

Yksi johtolanka on aina ollut tiedossani. Äidinäitini Sirkka Sinervän kirjastosta on minun hyllyyni päätynyt Onni Okkosen kirja ”Finsk Konst” WSOY 1944. Siellä on mustavalkoinen kuva: "Barnet och den unga sköterskan". Äitini on harmissaan nimen muuttumisesta, sehän on aivan virheellinen! Itsekin kummastelen, olihan toki Okkosen tiedossa alkuperäinen nimi. Oliko hänen tiedossaan myös taulun sijainti? Vastaus pysyy piilossa.

Arkistojen kätköistä

Aloitin etsinnän syksyllä 2006 ottamalla yhteyttä Suomen taidemuseoihin ja -kokoelmiin. Olen saanut kannustavaa palautetta ja hyviä vinkkejä. Vinkit johdattivat Ateneumiin, Kuvataiteen keskusarkistoon. Ensimmäinen osuma oli Onni Okkosen arvostelu Uudessa Suomessa Septem-ryhmän näyttelystä Taidehallissa lokakuussa 1928. Artikkelin kuvaksi oli vallittu Yrjö Ollilan ”Äiti ja lapsi”, meidän ”Lentäjämadonnamme”!  Täytyy uskoa että ”Äiti ja lapsi” on teoksen virallinen nimi, se on syntynyt taiteilijan eläessä, hän on sen varmaan itse päättänyt näin. Onni Okkonen kirjoittaa:

Yrjö Ollila on Pariisissa ollessaan ihanteissaan edennyt kauimmaksi entisestä septemiläisyydestä. Hän on modernisti uutta suuntaa: kenties hänen paikkansa olisi nyt paremmin jonkin nuoren ryhmän etupäässä. Ollilan taide on kulkenut yhä enemmän värikylläistä dekoratiivisuutta kohden: niinpä ”luonnos kattomaalausta varten ” on ehkä hänen kokoelmansa mielenkiintoisin näyte. Keskeinen kuva ”Äiti ja lapsi” on sekin pääluonteeltaan koristeellinen.”

Iltalehden arvostelusta 9.10.1928 löytyy myös maininta teoksesta(allekirjoitus puuttuu):

Jotenkin paljon eroaa muista Septemin miehistä Yrjö Ollila, joka on viime aikoina saanut vahvoja ranskalaisia vaikutteita taiteeseensa. Hänen taiteensa kulkee hyvin selvästi koristeelliseen suuntaan, jopa viime näyttelyssä ehkä liikaakin. Koristeellinen puoli on vallalla hänen töissään nytkin, mutta tuntuu siltä kuin taiteilija olisi voittamassa plakaattimaisuuden vaaran. Suuri ’Äiti ja lapsi’-teos on täynnään huumaavaa väri-iloa.

Siihen kadotin jäljet.  Avasin lupaavia otsikoita, kuten: 27.5.1930,Suomen taidetta Ruotsiin. 

Uutinen kertoo että Yrjö Ollilan "Bensiiniä" on myyty Ruotsiin. ”Äiti ja lapsi” pysyy piilossa.

Haastattelen äitiäni, tutkin hänen albumeitaan. Olen kiinnostunut Ollilan ja äitini tapaamisesta; − miten nuori Toini-rouva joutui taiteilijan malliksi? Jäljet johtavat Sirkka Sinervään, äidinäitiin. Löytyy pari kuvaa  vuodelta 1928, Warénit, Sinervät ja Ollilat retkellä Santahaminassa. Retken järjestäjä  on Paavo G. Warén, Sirkka Sinervän nuori vävy. Ollilat ovat palanneet Suomeen asuttuaan Ranskassa 7 vuotta. Lyyli o.s. Toikka oli Sirkan koulutoveri ja ystävätär. Myös Lyyli on valmistunut taidemaalariksi. Lauri Ollila on varttunut nuorukaiseksi Ranskassa. 

Ystävyyden lisäksi perheitä yhdisti työtoveruus. Syksyllä 1927 oli ilmoitettu kaupparekisteriin ”Helsingin Taidevärjäämö”, perustajina liikemies Uuno Sinervä ja taiteilija Yrjö Ollila. Taiteilija piirsi koristemalleja ja värjäämön työntekijät siirsivät niitä viireihin, kankaisiin, papereihin. Näistä ajoista äidilläni on runsaasti muistikuvia.

Äitini muistelee

Ollilat ja Sinervät viettivät kesää 1928 naapureina Kulosaaressa. Toini joutui malliksi yllättäen vieraillessaan äitinsä ja isäpuolensa luona. 

Hahmotelma syntyi joutuisasti. Vaitelias taiteilija kutsui työtään Lentäjämadonnaksi.

− Mutta miksi hän ei maalannut pitkää hametta, eihän madonnalla voi olla sääret näkyvissä! moittii yhä viehättävä ja huoliteltu äitini. Vieläkin kirvelee muistikuva syksyisestä taidenäyttelystä 1928. Yleisön joukosta kuului:

− Onpas sillä paksut sääret!

  Kaksi naista näin arvioi päät kallellaan teosta, ja sanat joutuivat nuoren mallin korviin. Yritän lepyttää äitiäni, selitän että kysymys on sommittelun vaatimuksista, Ollila tässä tyylittelee hiukan kubistiseen tapaan. Maalaus ei yritä olla naturalistinen. Äiti ei ole vakuuttunut.

  – Madonnalla kuuluu olla pitkä hame!

Ollilan seuraavat hankkeet

Uudet taiteelliset haasteet kotimaassa saivat Ollilan luopumaan Taidevärjäämöstään jo 1929 ja Sinervät ottivat sen haltuunsa. Taiteilijan elämässä tapahtui suotuisa käänne, hän voitti valtakunnallisen kilpailun ja sai tehtäväkseen Kansallisteatterin kattomaalaukset. Tästä muodostui Ollilan taiteilijauran päätyö. Uusi ilmaisutyyli, joka näyttäytyy jo ”Lentäjämadonnassa”, luontuu loistavasti monumentaalimaalaukseen. Kattomaalaus valmistui 1932 ja samana vuonna taiteilijan elämä päättyi odottamatta ankaraan sairauteen.

Jatkan etsintää

Toivon ettei maalaus ole tuhoutunut sodan jaloissa. Uskon että se on olemassa. Onko se myyty jo ensimmäisessä näyttelyssään? Julkisista kokoelmista ei löydy, se voi olla naapurisi seinällä?  Ehkä se on myyty

ulkomaille? Siitäkin täytyy olla maininta jossakin. Joku tietää…ehkä  joku tämän tarinan lukija?

Toini Warén 1926