Puutarhavierailu Mussalossa

Nukkeni kertoivat tarinansa Kotiliedelle, ja toimittaja Paula Ritanen-Närhi kirjoitti siitä hyvän  artikkelin. Kaiju ja Toini tässä tutustuvat lehteen  ja muistelevat hauskaa päivää, jolloin koko sisarusparvi sekä Sigrid-äiti seurustelivat vieraittensa kanssa aurinkoisena päivänä Mussalon puutarhassa. Myös valokuvista he ovat kovasti mielissään ja lähettävät terveisensä valokuvaaja Sampo Korhoselle.

Tässä blogissa nuket kertovat silloin tällöin menneistä ajoista, joiden kuvaksi heidät olen luonut. Toini kuvaa äitiäni 18-vuotiaana. Hän on pukeutunut itse ompelemaansa asuun, josta hän on syystäkin ylpeä. — Leningistä kerron täällä. Isosisko Kaiju on myöskin 18-vuotias (oikeasti hän on kaksi vuotta Toinia vanhempi) , kuten kaikki nukkesisarukset ja vieläpä Sigrid-äiti! Kaiju on pukeutunut valkoiseen kesäleninkiin, mikä näyttää olleen muotia vielä 1920-luvun alussa perhevalokuvista päätellen.

Tarina löytyy Kotilieden numerosta 12/2016.

Äidit ja tyttäret

Vuonna 2006, jolloin äitini täytti sata vuotta, aloin kirjoittaa päiväkirjaa yhteisistä hetkistämme ja hänen muisteluistaan. Katsoimme yhdessä vanhoja valokuvia, ja hänen tarinansa saivat kuvat  heräämään eloon. Muutamia kertomuksia olen tässäkin blogissa tullut julkaisseeksi. Nyt olen kevään urakkana tallettanut katoavat tekstit ja kuvat  kirjan muotoon. 

Kirjan kertojina vuorottelevat äitini ja mummini. Kannessa on käsialanäyte Sirkka Sinervän omista muistelmista.

Vanhat pienet valokuvat ovat hämmästyttävän tarkkoja. Niitä tarkasteltiin varmaankin suurennuslasilla, niin olen kuullut.  Skannaaminen isolla resoluutiolla tekee ihmeitä. Kuvat paljastavat salaisuuksiaan.

Kuvitin myös omin piirustuksin tarinan käänteitä. Tavoittelin silhueteissa viime vuosisadan alun tunnelmaa.

Ifolor on verraton palvelu tällaiseenkin tarkoitukseen. Kirjan jakaminen halukkaille on vaivatonta. Palkkioksi riittää ilo siitä, että on saanut jotakin arvokasta talteen.

Robe de paysanne

Sinä kesänä Toini käytti mielellään uutta leninkiään. Tässä ollaan kesämökillä, retkelle lähdössä. Kenelle kaunottaret hymyilevät? Se jää arvoitukseksi. Ehkä valokuvaaja esiintyy itse  toisessa kuvassa samalta retkeltä. Tai sitten on kameran takana salaperäinen kesävieras, opettaja Helkiö, jonka silmät alati seurasivat Toini-neitosen kulkua kesämaisemissa.

  ‑ Leninki on 'Robe de paysanne', valisti minua äitini 100-vuotiaana. Siis ei mikään kansallispuku, vaan eräänlainen talonpoikaismekko. Yritän nähdä esiliinan brodeeraukset, mutta kuvan tarkkuus ei riitä.
  ‑ Kaikki olivat niin eteviä siellä käsityökoulussa. Äiti järjesti minut sinne, kun päätin jättää yhteiskoulun kesken kuusitoistavuotiaana. Tämän siellä kumminkin ompelin.
   Ilmeisen ylpeänä äitini muisteli leninkiään. Nyt olen harmissani etten kysellyt enempää. Kauanko hän siellä opiskeli? Etsin tietoja Suomen käsityökouluista 20-luvulla ja päättelen, että kyseessä oli Helsingin Käsityökoulu, joka oli perustettu jo vuonna 1881.

Tässä ahkeroidaan, mutta odotahan kun Toini jää joskus kotiin yksikseen. Silloin jää käsityö tuolille, ja flyygelin kansi salissa lennähtää auki. Sormet selaavat nuottivihkoa,  ja kohta täyttää vaivaton liverrys tilan, vaikka kukaan ei ole kuulemassa. Toini on juuri päässyt laulamaan sopraanoa Helsingin Kansallismielisen Nuorison Sekakuoroon, nykyiseen Kansalliskuoroon,  ja mikään ei nyt voisi olla tärkeämpää. Mutta leninki valmistuu.

Nyt halusin yrittää ommella tuon talonpoikaismekon Tellervo-nukelle. 

Nukesta kerron Varamussalossa.

Toini Tellervo

Kesäpäivänä, elämän näyttämöllä

Kesänviettoa Iitissä 1920-luvulla. Vasemmalta: Heikki Sinervä, Sirkka Sinervä, Margariitta Särkkä, Toivo Särkkä, Uuno Sinervä, istumassa: Kaisu Sinervä, Toini Pietikäinen Kuvaaja ehkä Väinö Helkiö

Kuin kohtaus vanhasta elokuvasta, eikö vain! Ehkä tunnelmasta jäi häivähdys kesävieraan, Toivo Särkän mielen pohjalle itämään. Hän ei vielä tuohon aikaan ollut elokuva-alalla. Epäilen kuvan ottajaksi tuttua opettajaa, jota voi kiittää monista hienoista valokuvista äitini albumissa. Missä on Sirkka, seurueen keskipiste, retken järjestäjä? Kukaan kuvan henkilöistä ei enää ole kertomassa. Kerkisin kuitenkin vanhan äitini, kuvassa 18-vuotiaan Toinin kanssa  tutkia tätä kuvaa ja tunnistaa henkilöt. Kuvittelin että pikku-Heikin vieressä kivellä on suuri rantapallo. Nyt onkin katsottava tarkemmin. Rantapallolla on sormet! Sillä  Sirkka siinä piilottelee ja keimailee valokuvaajalle:
 
--Ei, minua ei saa valokuvata! Minä näytän ihan rumalta! Kuvatkaa Margariittaa, hän on  niin kaunis!

Uuno turhaan  maanittelee Sirkkaa, joka piilottaa kasvonsa. Ja niin kuvaan tallentuu hänen kirjava huivinsa. Kaisu kihertää ja  Toini tuumaa, että tämä on  taas niin äidin tapaista. Satavuotiaana Toini  kertoi minulle oman muistikuvansa tästä retkestä. Enää hän ei ole kertomassa, ja huomaan olevani ainoa joka tämänkin pienen episodin tietää.

Olisipa jännittävää tunnistaa tuo paikka. Sirkka Sinervä, minun mummini,  kertoo muistelmissaan kesämökistään Iitin Kimolassa 20-luvulla.  Saaret ovat varmasti paikallaan tänäänkin, ja suuri kivikin voisi olla. Entäpä jos kuva on Hiidenvuoren rinteeltä? Jostakin aika läheltä kuitenkin.

Ilta hämärtyy. Veneen ääni loittonee järvenselällä Iitin Säyhteellä, missä tätä kirjoitan. Tänä yönä nousee täysikuu valaisemaan  näyttämöä.

Kesänviettoa Iitissä 1920-luvulla. Vasemmalta: Heikki Sinervä, Sirkka Sinervä,

Margariitta Särkkä, Toivo Särkkä, Uuno Sinervä, istumassa: Kaisu Sinervä, Toini Pietikäinen

Kuvaaja ehkä Väinö Helkiö

Liulau laskiaist!

Liulau laskiaist,

minun mammallein pitkii pellavaittii,

hurukselaisille huiskuntynkii,

mämmäläisille mätäpäitä!

- J. Tyyskä, Anjala 1888

Lisää laskiaishuutoja löytyy Suomalaisen kirjallisuuden seuran tietosivuilta. 

Tänä laskiaisena eteläisen Suomen asukkaat aina Kauhavaa myöten näkevät lunta vain valokuvissa menneiltä talvilta. Täytyy siis varoa kaatumista alamäessä. Maistukoon silti laskiaispulla! Lapsuudessani sitä syötiin kuuman maidon kanssa. Ja täytteenä oli ehdottomasti marsipaania.

Kuka otti valokuvan?

Opettaja Väinö Helkiö, Toini Pietikäinen, sotilas, Sirkka Sinervä, Uuno Sinervä, sotilas 2

Opettaja Väinö Helkiö, Toini Pietikäinen, sotilas, Sirkka Sinervä, Uuno Sinervä, sotilas 2

Kerroin toisaalla radionkuuntelusta kesämökillä 1924. Mutta kuka otti kuvan? Sitä en voi enää keltään kysyä. Tässä on kuin kohtaus näytelmästä, se kätkee menneet ja tulevat tapahtumat. Yritän rakentaa jotakin vihjeistä, jotka ovat jääneet mieleen Äidin kertomuksista.

Sirkka (minun mummini) on iloinen ja kukoistava 38-vuotias. Miten nuori hän onkaan! Uuno, hänen unelmiensa prinssi on tukevoitunut ja muuttunut leppoisaksi uusperheen isäksi. Kaisu ja Heikki huitelevat ties missä, he eivät jaksa kuunnella särisevää musiikkia  jostakin Saksasta. Sirkka on mielissään, vilkkaat vieraat ovat viihtyneet iltaan asti. Nämä kaksi (vai oliko heitä kolme?) nuorta sotilasta nelistivät pihaan ratsastusretkellään, juuri kun perhe vietti kahvihetkeä puutarhassa. Vieraita ei tarvinnut kauaa houkutella liittymään seuraan, missä ennestään jo oli kesävieraita. Sirkka rakasti ihmisiä ympärillään, ja nuorten miesten ihailu saa hänet tänään loistamaan. Uuno on hyväntahtoinen, ei hän pane pahakseen pientä hakkailua.

— Miten hyvä, että Toini on viimeinkin lakannut murjottamasta. Talvella hän oli aivan mahdoton. Nyt on kaikki hyvin taas. Huomenna mennään veneretkelle ja uimaan! 

Toini (minun äitini) on 18-vuotias, eikä hän pidä Sirkan keimailusta ollenkaan.
— Äidin pitäisi olla vakavampi, äitien täytyy olla esimerkillisiä. Harmittaa. Ja miksi tuo opettaja seuraa minua kuin varjo?  Ottaa valokuvia edestä ja takaa, jopa salaa kun olen päiväunilla. Hän on kovin vanha,  jo yli 30-vuotias. Mutta aivan ihanasti soi  nyt musiikki, ihmeellistä! Ikävää, että opettaja ei voi tästä iloita, sillä hän on melkein kuuro. No niin, jalat sievästi, sillä nyt otetaan valokuva. 

Opettaja, kesävieras, on ajatuksissaan, hän ei välitä musiikista. Käskettiin sisälle valokuvan takia. Kameran takia. Kenkiäkään ei ehtinyt laittaa.
— Lähtisivät jo, suunpieksäjät! Miksi Toini nauraa heidän jutuilleen niin iloisesti? Huomenna pyydän Toinin veneretkelle, kerron että olen löytänyt lumpeenkukkia. Ja sitten, niin sitten kysyn häneltä... viimeinkin kysyn...minun täytyy uskaltaa!

Kuka otti valokuvan? Entä jos sotilaita olikin kolme, ja yksi heistä sieppasi kameran opettajalta? Sirkan veli, Roine, harrasti myös valokuvausta, luultavasti. Mutta silloin kuvassa varmasti olisi myös Roinen ensimmäinen vaimo, Lempi. Opettajaa ja Roinea en koskaan näe samassa kuvassa, vaikka yhtäaikaa olivat Sirkan mökillä. Nyt voin kysellä vain kuvilta, jotka kertovat arvoituksin. Sotilas, joka katsoo kameraan, tietää kyllä. Mitä hänen ilmeensä kertoo?

***

12.3.2012 Tänään etsin jotakin, ja käteeni osui muistiinpanoja Äidin tarinoista. Huomaan että kelpo tarinani ei ole täysin vedenpitävä. Koska minä olen nyt ainoa, joka tiedän totuuden, kerron sinullekin. Olen näet kohdellut opettajaa hiukan tylysti. Tuskin hän toivoo sotilaiden lähtevän, sillä hän on yksi seurueesta. Hän oli tänään ratsastanut tovereineen Hämeenlinnasta Mankalaan, —melkoinen suoritus! Joten hän ei ole suinkaan ulkopuolinen, joka kutsutttiin sisään kameran takia. Paljasjalkaisuus kertoo ehkä kotiutumisesta, tai kenties sukat ovat kuivumassa.  Ehkä souturetki on jo takana...?
Lisäsin myös henkilöiden nimet, opettajakin löytyi muistiinpanoista. Loistava valokuvaaja hän oli:

Kesänviettoa 1924. Varmaankin opettajan ottama kuva, sillä Roine-eno (R.R.Ryynänen) näyttäisi nyt olevan tässä.  Lapset Heikki ja Kaisu Sinervä ovat kuvassa myös,  ja Toini, merenneito ohjailee venettä.

Kesänviettoa 1924. Varmaankin opettajan ottama kuva, sillä

Roine-eno (R.R.Ryynänen) näyttäisi nyt olevan tässä. 

Lapset Heikki ja Kaisu Sinervä ovat kuvassa myös,

 ja Toini, merenneito ohjailee venettä. 

Enkeleiden piiloleikki

Toini Tellervo Pietikäinen 1924

Kesällä 2006,  jolloin Äiti lomaili  luonamme 100-vuotiaana, aloin kirjoittaa päiväkirjaa yhteisistä hetkistämme. Kesän jälkeen huomasin pian miten helposti keskustelu sujuu puhelimessa, ilman kuulolaitetta. Entistä useammin myös vierailin Äidin luona Haagassa. 

Tutkimme yhdessä valokuva-albumeita. Kuinka en ole ennen nähnyt näitä lumoavia kuvia! Vai olenko nähnyt, vaan en katsonut? Äidin näkö heikkenee jatkuvasti, mutta vielä on suurennuslasista apua. Monet kuvansa hän osaa ulkoa, tietenkin tärkeimpiä ovat lasten ja lastenlasten kuvat aina viidenteen polveen asti. En tiedä mitä hän näkee, mitä muistaa. Myös minulle tuntemattomat kasvot saavat nimen ja tarinan. Yritämme määritellä ajan ja paikan. 

     Äiti on niin innostunut yhteisistä tutkimusretkistä että etsii päiväkaudet puuttuvaa kuvaa.

    - Se profiilikuva on merkillisesti kadonnut. Olisin vaan halunnut näyttää sinulle kampaukseni 18-vuotiaana. Näytin sitä Matille lauantaina ja sen jälkeen se oli hävinnyt. Minä olen etsinyt, siivooja on etsinyt, Matti on etsinyt. Täytyy varmaan uskoa, että enkelit ovat sen kätkeneet, etten syyllistyisi turhamaisuuteen. Se on niin kaunis kuva.

    Parin päivän päästä Äiti soittaa minulle. Jo tervehdyksestä kuulen ilon.        

   - Enkelit luovuttivat kuvan, ihan totta!

   - Kuinka kummassa?

  -  Muistatko sen enkeliasetelman pöydällä? Sen, jonka sain Tipiltä joululahjaksi? Nostin sitä, halusin suoristaa pöytäliinan rypyt. Siellä se kuva oli, enkeleiden alla piilossa! 

Permanentti

Mussalossa, torstaina 3.8. 2006

— Olenko ihan pörröinen? Kamala tukka, kuin seitsemällä veljeksellä. (Kun jaksaisi mennä permanenttiin...) — Äidin tavallinen sisääntulorepliikki varsinkin jos hän huomaa Juhan istuvan aamukahvipöydässä. Tällä kertaa emme kiusoittele vaan otamme vakavasti tämän tärkeän asian.

— Katso nyt Juha, eikö suora tukka olekin pukeva?
Juha kiinnittää arvioivat silmänsä hämillisesti hymyilevään Toiniin.  Näkee hohtavan valkoisen, tuuhean paashikampauksen.

— No ihan oikeasti on! Luonnollinen ja nätti. Ajatteles miltä Marjatta näyttäisi pää täynnä permanenttikiharoita!

Olemme oppineet puhumaan hitaasti ja kuuluvalla äänellä. Äiti katsoo minuun ja yrittää kuvitella.

— No... kai hän näyttäisi......

— Tantalta! minä täydennän.

 Molemmat nyökkäävät.

Juhan katse palaa sanomalehteen, jatkamme kahvinjuontia hiljaisuuden vallitessa. Arvaan mihin Äidin ajatus karkaa. Samaan tapaukseen josta minullakin on muistikuva. Taisin olla 6- vuotias silloin.

Istun olohuoneessa tuolilla, Äiti kiskoo hiuksiani kammalla. 

— Ai, sattuu!

Minun äitini joka on aina iloinen, aina lempeä, huutaa nyt itkunsekaisella äänellä, täynnä kiukkua :

— Paavo, yrittäisit itse kammata tätä hirveää tappuraa!

Paavo ei vastaa eikä tule. Mitä hän muka on tehnyt väärin? Hän halusi yllättää. Hän vei pikku prinsessansa salaa kampaajalle. Kampaaja oli luvannut tehdä tyttösestä Shirley Templen näköisen, näin arvaan. Jännittävä retki kampaamon ihmemaailmaan , kumipapiljotteja, outoja tuoksuja. Ei huolta, Marjatasta  tulee kaunis!

Ilahtuiko Toini kun Paavo talutti kotiin pienen pullean tädin jolla oli päässä hassu peruukki.

Ei, ei ilahtunut. Hän meni pois ja itki, itki jokaista kertaa jolloin hänen mielipidettään ei kysytty, ei missään asiassa. Tämä jos mikä kuului äidille! Tämä oli kirvelevä nöyryytys!

Miksi Äiti on vihainen minun isälleni? Koskaan  en ole kuullut heidän riitelevän. Isä on aina ystävällinen, Äiti hymyilevä. Nyt ei Äiti hymyile, jatkaa vaan tukalaa tukistamista -Aiai! Ihan kohta hiukset ylettävät palmikoille, sitten on helpompaa. Sitten Marjatta näyttää taas tavalliselta pikku tytöltä.

Kahvin juotuaan, lääkkeet nieltyään  Äiti nousee hitaasti, huolellisesti, kaatumista varoen, ja lähtee ryhdikkäänä rollaattoriin tukien kohti huonettaan. Aamutoimet vaativat paljon aikaa. Autan vain jos pyydetään, sillä Äidin on selviydyttävä kohta taas yksin kotona. Nyt on aikaa kirjoitella lounaskattaukseen asti.

Kesä satavuotiaan seurassa

Äitini lomaili luonamme joka kesä, elämänsä loppuun asti. Niin paljon hyviä muistoja, kesähuvilalta ja eri kaupungeista, joissa olemme asuneet, - avusta, jota Mummi tarjosi lastenhoidossa, yhteisistä retkistä, puhelinkeskusteluista, keskinäisestä tuesta.  Sinä kesänä, jolloin hän oli täyttänyt sata vuotta, aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Joitakin  tekstejä olen julkaissut blogeissani, ja siirtänyt tähän uuteen Villamussaloon. Tuon kesän jälkeen Äiti viipyi vieraanamme  vielä kahtena kesänä. Talvella 2009  vietimme 103 -vuotispäivää sairaalassa, mistä ei enää ollut paluuta kotiin.  

Nyt uskallan selailla 'pöytälaatikkoani' (vaikka silmälasit huurtuvat), ja miettiä, olisiko jollakin tekstilläni sanottavaa lukijalle? Omaishoitajana pääsin kuitenkin vähällä, äitini selviytyi omassa kodissaan Haagassa ensimmäiseen ja viimeiseen sairaalareissuunsa asti, vanhemman veljeni huolehtiessa  käytännön asioista ja myös henkisestä tuesta. Parhaani mukaan vierailin Helsingissä yhä useammin, yhä pitempään. Äidin viimeisinä vuosina meillä oli siellä kakkosasunto.

Mussalossa torstaina 27.7.06

­

Viimeinen äänikirja on luettu.

­

— Että pitikin olla viallinen nauha juuri kun päästiin loppuratkaisuun! Että suututtaa! 

On siis aika tehdä kirjastoreissu. Mainiota, iltapäivä vapaata!  

Juha saapuu golfkentältä, vaihdamme vuoroa.

— Babysitter tulee, hyvä! tuumaa Äiti. Hän on kaunis hymyillessään ja taitaa tietää sen.

Tykkään bussilla reissaamisesta, harmillisen lyhyt matka vain. Kaupungilla kerkiän myös hoitaa muita asioita. Apteekissa kysyn neuvoa: mitä tehdä kun yöllä pitää ottaa nitroa? Kun ei näe ja sormet eivät tunne? Viime yönä purkki meni väärinpäin ja sisältö valui sängylle, lattialle.

— No, yhden voi ehkä laittaa peitettyyn munakuppiin yötä varten. Nitroja ei yleensä saa laittaa toiseen astiaan, voima, siis nitroglyseriini  haihtuu. Mutta jos yhden vaan lyhyeksi aikaa.

— Kokeilemme sitä.

Katselen ihmisiä kadulla, tosiaan, salsahameet ovat muotia. Karnevaaliporukkaa on liikkeellä, meripäivien avajaiskulkue alkaa kokoontua. Kohta on Kotka mullin mallin. Sääli Sapokan istutuksia...

Paluumatkalla bussissa ajatusmylly lähtee käyntiin. Pahus että tuo äijä istuu selkä menosuuntaan ja näkee miten lasini huurtuvat. Vaan tuskin häntä kiinnostaa, jatkan sisäänpäin katsomista ja unohdan paikan.

Kuolema. 

— Enhän minä tänne meinaa jäädä!

— Älä puhu talvesta, luuletko että elän vielä!

— Minkähänlaista se mahtaa olla...?

— Voi Äiti, älä nyt tuommoista. Kellään ei ole muuta kuin tämä päivä! Ei nuorella, ei vanhalla! Nyt on hyvä päivä!

Ei. Äidin  kuolemaa ei voi toivoa. Mutta kun vaihtoehtojakaan ei ole. Pitäisi päästä pois ennen viimeistä nöyryytystä. Sitä että joutuu vieraiden käsien käänneltäväksi, märissä vaipoissa odottamaan, odottamaan. Nyt Äiti vielä hoitaa yksityisasiansa itse, viimeisillä voimilla, joskus itkun kanssa. 

Vielä hän kävelee välttämättömät askelet itse, rollaattorin kanssa. Ryhti on harvinaisen hyvä 100-vuotiaaksi.

Täällä Äiti pääsee puutarhaan ja on onnellinen siellä, liian onnellinen.  Niin onnellinen etten voi viedä pois, Helsinkiin. Täällä pitäisi olla enemmän tuoksuvia kukkia, hajuaisti korvaa hänellä muut heikkenevät aistit. Minä en tiedä paljoakaan siitä tuoksujen ja hajujen maailmasta jossa hän elää.

Kuolema. 

Juhan isä kuunteli radio-ohjelmaa Karjalasta mukavasti sohvalla, tyttären luona joulunvietossa. Kommentoi välillä ohjelmaa hyväntuulisena. Huomaamatta vanhus nukahti istualleen, eikä enää herännyt. Miten kaunis lähtö!

Puutarhassa, tuoksujen keskellä. Juuri niin, juuri niin. Rukoilen, vaikken tiedä kuuleeko kukaan.

— Anna hänen elää terveenä elämänsä loppuun asti! Tämä kesä, ensi kesä...

Huomaan sentään kotipysäkin, bussi tekee jyrkän käännöksen ennen sitä. Äiti saa ehjän version viallisesta kasetista ja korkean pinon muita kirjoja. Riittänee viikoksi.

Alan valmistaa illallista.

Toini Waris muutti Haagaan jäätyään leskeksi. Kuva on 70-luvulta.

Lähtemätön koulumuisto

Kaisu Sinervä ja Toini Pietikäinen

Yritän nähdä  mielessäni tuon helsinkiläisen koululuokan kauan sitten, 1920-luvun alussa. Lukiolaiset puisissa pulpeteissaan kirjoittavat vihkoihinsa mustekynät rapisten. Opettaja kateederinsa korkeuksissa voi rauhassa syventyä kokeiden korjaukseen.

     Hiljaisuuden läpi alkaa kuulua sipinää ja supinaa, naurun  kiherrystä. Lappu kiertää salaa kädestä käteen ja saavuttaa Toinin joka lehahtaa punaiseksi. 

”Toinin maailma ja ääret

on Bertilin pitkät sääret”

Opettaja kohottaa ärtyneenä silmänsä vihkopinosta. Tuikea silmäys lasien yli riittää palauttamaan hiljaisuuden. Katse kiertää luokassa, etsii kohdetta ja pysähtyy hetkeksi ruskeatukkaiseen Toiniin.— Kumma tyttö, umpimielinen, aina aiheuttamassa epäjärjestystä. Naamasta näkee että hän on nytkin syyllinen. No, antaa asian olla tällä kertaa, riittäköön kulmien rypistys ojennukseksi. 

     Päät kumartuvat vihkojen ja mustepullojen puoleen. Toini tuntee  tuijotuksen niskassaan. Jos hän nyt katsoisi taakseen, hän näkisi Auliksen mustat silmät.  Ne seuraavat häntä koko koulupäivän, ja vielä senkin jälkeen. Aulis on hänen varjonsa.

— Miksi ei äiti anna minun lopettaa, miksi ei äiti laita minua tyttökouluun!

On vaikea taistella kyyneleitä vastaan mutta tahdonvoimalla se taas onnistuu. Jos vielä oppisi estämään punastumisen, siksi ne varmaan kiusaavat. ”Sinervä, punerva, punerva”!

— Bertil on toisenlainen. Bertil huomasi minut luistinradalla, ihan sattumalta,  ja veti remmillä pari kierrosta,  siinä kaikki. Kun  luistelin takaisin tyttöjen seuraan, näin taas Allanin sivussa tuijottavan minua synkkänä.

— En aio tätä enää sietää! 

— Äiti ei kuuntele. Jos yritän puhua, hän ei välitä.  Hänellä on juuri nyt niin paljon kaikkea. Ulkomaanmatkoja, laulutunteja, ja pikku-Heikkikin siinä sivussa.

Mutta Toini on tehnyt päätöksensä. Hän lopettaa koulunkäynnin. Joululoman jälkeen hän ei palaa kouluun, kuudes luokka saa jäädä kesken.

Äidit ja tyttäret

Äidit ja tyttäret

Tytär ja äiti Liisankadun kodissa 

Keskusteluja Mussalossa, elokuussa 2006

Vuosia sitten äitini ojensi minulle nipun koneella kirjoitettua tekstiä. Hiukan empien hän huomautti: - Tässä nyt on nämä minun äidin muistelmat. Hän kyllä kaunistelee totuutta, liioittelee. "Sirkka Sinervän muistiinpanot" lukee kansilehdellä.—Minun mummini päiväkirja, mielenkiintoista. Ehkä hän kertoo myös avioerostaan? Se ei tuohon aikaan tosiaan ollut tavallista. Silmäilin tekstit läpi, kätkin kaappiini ja unohdin. Ei ollut vielä sen aika.

Tänä kesänä etsin tuon aarteen käsiini. Nyt tahtoisin tutustua mummiini, jonka sain tuntea itse niin lyhyen aikaa. Muistoihini hänestä ei liity mitään levottomuutta tai ristiriitaa, mummi asui kauniissa kodissaan pienen kävelymatkan päässä ja tapasimme usein. Hän oli ystävällinen, vaikka en voi muistaa mitään hellyydenosoituksia. Hänen kuollessaan olin kymmenvuotias.

Äidin kesävierailu lähenee taas loppuaan, ja yhä vaikeammalta tuntuu viedä hänet takaisin pienen kotinsa yksinäisyyteen. Aamulla keittiön pöydän ääressä luen hänelle ääneen katkelmia Sirkka-mummin, hänen äitinsä, muistelmista:

"Helmikuussa 1922. Tuhlaan armaille lapsukaisilleni rakkauttani, ehkä hemmottelen heitä liiaksikin. He ovat muuttuneet elämäni pääsisällykseksi. Kyllä olisikin kurjaa ilman lapsia, ilman omaa herttaista pojuani. Pojuseni onkin herttaisimmillaan, juttelee ja tepastelee ja rakastaa omaa äiti kultaansa."

Toini, minun äitini, pyörittää lusikkaa kahvikupissaan ja huomauttaa hiukan tuohtuneella äänellä:
—Entäs neljä pientä hylättyä tytärtä! Kaipasiko hän milloinkaan minun ikiomia siskojani? Mutta se on totta, tätä uuden avioliiton Heikkiä hän jumaloi ja hemmotteli. Äidintunteet heräsivät kai vasta silloin. 
—Niinpä sisarpuoleesi ja sinuunkin osui sitä paistetta... Kuulehan mitä teistä sanotaan, sinä olet siis 16-vuotias tässä:

"Kaisu tyttöseni on pirteä ja terve, lauleskelee ja leikkii oikein ahkeraan. Toini typykkäni on soma ja kaino ja hiljainen tyttönen. Hän on niin sievä, mutta hiukan hermostunut. Kuinkahan oikein lienee? Haluaisin päästä lähemmäksi hänen ajatusmaailmaansa, mutta hän on niin ujo ja ei tahdo puhua, yksiksensä oleilee mieluummin."

Toini vaipuu hetkeksi mietteisiinsä. Eilen föönattu tukka hohtaa valkohopeisena. Hän on yhä, satavuotiaana, niin sievä.
 —"Hermostunut"? Olin onneton! Äiti ei ymmärtänyt. Ei, hän ei kuunnellut. Pyysin ja rukoilin, että hän antaisi minun mennä tyttökouluun.
 — Niin, olet kertonut. Se poika, Aulis, kiusasi sinua. Sinä olit kovin nätti, sehän oli selvästi mustasukkaisuutta! Poika oli sinuun ihastunut.
— Mitä vielä! Olin ujo, en osannut pitää puoliani. Se vakoili minua, ja laittoi liikkeelle ikäviä juoruja. 

En millään raaskisi nostaa ikäviä muistoja pintaan, mutta tahdon tietää, miten tuosta tahtojen taistelusta selvittiin. Syötyämme ojennan kuulolaitteen. Äiti nostaa sen korvalleen, ja säätää äänen sopivaksi.
— Mitäs äitisi siitä tuumasi, kun et suostunut jatkamaan kuudetta luokkaa?
— Äitihän suuttui! Hän lähetti minut pois silmistään, maaseudulle. Kasvatettavaksi, niin hän sanoi.Taisi hän lopulta leppyä, hän ei ollut pitkävihainen luonne. Minulle järjestyi sitten opiskelupaikka käsityökoulusta.
— Itse taisit leppyä vasta aikuisena, perheenäitinä?
— Se on totta. Teillä lapsilla oli ihan mukava mummi. Muistatko, että hän tuli vielä uskoonkin ?

Valkotukkainen äitini laskee kuulolaitteen pöydälle, ja keskittyy aamiaiseen. Kahvin hyväilevä aromi nostaa huulille hymyn ja tutun laulunpätkän: "Kaffetåren den bästa är av alla jordiska drycker!" Hän on hyväntuulinen kuten melkein aina seurassa. Voitelen paahtoleipiä, ja mietin jo monasti kuulemiani koulumuistoja. Ne eivät ole mukavia. Aamiaisen jälkeen äiti siirtyy huoneeseensa, ja sulkee oven. Tiedän, että hän haluaa selviytyä itse pukeutumisesta ja vuoteen sijaamisesta, vaikka siihen kuluisi koko aamupäivä. Minulla on taas hetki aikaa syventyä Sirkka-mummini muistelmiin.

Pasuunakukka aukeaa

25.2.2010

Keskusteluja Mussalossa, elokuussa  2006

Olemme odottaneet monta päivää. Hitaasti, hitaasti terälehtien kärjet purkautuvat ulos tupestaan, kuin perhonen kotelostaan. Äiti kävelee koko matkan patiolta puutarhamajalle. Polku on kyllin leveä rollaattorille. Pasuunakukan tuoksu palkitsee vaivan. Kukka on sopivasti silmän korkeudella ja niin iso että melkein sokea voi siitä iloita. Päätän istua äidin seuraksi majan edustalle, puhellaan nyt kaikessa rauhassa. 

Äiti luettelee venäjänkielisiä sanoja ja lauseita jotka upposivat lapsen mieleen kauan sitten:  — Vy ne poluchite, — hleb, — chto vy platite za. — Krasivye devushki,   sen sain kuulla usein.       

— Olit siis 6-vuotias kun äitisi kidnappasi sinut Moskovaan?

— Niin. Isä ja neljä siskoa, nuorin Pirkko vielä vauva, jäivät Suomeen. Minut äiti sieppasi mukaansa, Helmin myös.

— Helmin?  Sitä en tiennytkään! Eihän Helmi...?

Näin varmaan tapahtui: Viipurin kaupunkikodissa pikkutytöt saivat aistia kireän tunnelman, riitoja, painostavaa puhumattomuutta. Isäkään ei leikkinyt ja laulellut heidän kanssaan kuten aina ennen. Sitten koitti päivä jolloin oma äiti lähti eikä enää palannut. 

    Toini ei ole varma mikä on muistikuvaa, mikä kerrottua. Miten Sirkka-rouva sai kätensä riittämään kahden pikkutytön ja matkatavaroiden kuljettamiseen? Pikku Toiniko talutti 2-vuotiasta siskoaan? Yltyikö Helmi parkumaan Viipurin asemalla, tekikö tenän kerta kaikkiaan? Sillä voi kauheaa, Helmi jätettiin asemalle, Sirkka ja Toini jatkoivat kahdestaan matkaa kohti Moskovaa. Asuihan siellä varmaan asemapäällikön perhe, he ottivat pikkuisen huostaansa ja toimittivat takaisin kotiin? Niin, tai hänet haettiin sieltä. Niin se varmaan tapahtui. Telefoonin kilinää, kiivasta puhetta, kiirettä, uteliaita katseita.Äidin muisti ei poimi tuota tilannetta, meidän on kuviteltava.

     Helmin itku jäi korviin kun kaksi hentoa matkustajaa kiipesi junanvaunun portaita. Kauas pois, kauas kuulemasta suvun ja tuttavien soimauksia .

Puutarhamajan varjossa hellepäivän lämpö tekee olon raukeaksi. Eikö juuri nyt ole hyvä olla tässä?  Silti minunkin mieleni lähtee vaeltamaan kaukaiseen päivään Moskovassa. 

     Nuori nainen matkavaatteissaan rientää katua  pitkin pikku tyttöä taluttaen kohti vossikkapysäkkiä. - Sirkka, minun mummini, itketkö? Yritän nähdä kyyneleitä, mutta ehkä erehdyn. Näytät päättäväiseltä. Et katso taaksesi. Pikku-Toini, minun äitini, yrittää pysyä mukana vauhdissa, hengästyy ja tuntee vielä tänäänkin miten sydän hakkaa kauhusta, sillä pelottavat tapahtumat seuraavat kulkijoita.  Kerjäläiset huutelevat oudolla kielellä ja kurkottelevat vammojaan nähtäväksi.  Usvasta nousee näkyjä, sanoja, kasvoja. Hevosta hakataan, hakataan, se vaipuu maahan, ei nouse. Ihmiset kulkevat ohi, Toinia kiirehditään. Hevosmiehen raivo ja kiroilu laantuu lopulta kun hevonen ei enää liiku. Se on kuollut. Vaunut lähtevät liikkeelle, näky katoaa.

— Millaista oli asua Moskovassa? 

— Piirtelin hevosenkuvia, sen muistan. Piirsin niitä läpi ohuelle paperille ikkunaa vasten. Hevosia, aina hevosia. Äiti oli päivät töissä, olin yksin, ja katselin ikkunasta ulos. Naapurihuoneessa asui venäläinen nainen vauvan kanssa. Kerran avasin oven, kun kuulin laulua sieltä.  Näin sen naisen, ja miten hän  lallatteli ja hypitti vauvaansa. Hän ei vilkaissutkaan minuun, ja hiivin sitten pois ihan hiljaa.

— Uuno vieraili usein Moskovassa. Olin itsepäinen. En edes pakottamalla suostunut sanomaan häntä isäksi. Kuinka voisin, minullahan on ikioma isä! Sain vitsaa. Sitä en antanut ikinä anteeksi. Omaa isää en saanut edes mainita. Vieläkin ikävöin häntä.

Juuri tänä kesänä haluan kuunnella äitiäni.  Yritän olla sanomatta: — Tuon olet jo kertonut. Nyt kuuntelen tarkasti. Juuri niin, kirjoitan kaiken muistiin. Tänä kesänä yritän ymmärtää, että koko käsittämättömän pitkä elämä on nyt tässä. Kaikki 100 vuotta ovat hänen, hän voi vapaasti kulkea ajassa. Ikätoverit ja vanhemmat ovat aikoja sitten poistuneet tästä elämästä. He näyttävät nyt palaavan kuin vasta eilen olisi erottu. Joka päivä joku heistä liittyy seuraamme. Iloisia, onnellisia hetkiä mahtuu muistoihin paljon, mutta miksi ne vaikeat, ylipääsemättömät asiat palaavat yhä uudelleen? 

Ja yhtäkkiä äiti on luonani taas, hymyilee ja tuntee pasuunakukan tuoksun. Menneisyyden painajaiset ovat kadonneet, enkä tiedä, tohdinko niitä nostaa kysymyksilläni taas esille. Tämä hetki on nyt talletettava kylmää talvea varten.

Tämä kesä

Puutarhassa 2008

17.6.2009

syreenin kukat

näkevät yli muurin

hautausmaalla

— Jos kertoisin elämäni Laila Hietamiehelle, ja hän kirjoittaisi siitä romaanin...— Kukaan ei uskoisi!  Kirjailijan mielikuvitusta, niin he sanoisivat.

Kuka voisikaan kertoa kokonaisen elämän! Satakolme vuotta, siinä on enemmän kuin pystyn käsittämään. Sekin, minkä tiedän on uskomatonta, — todella, ansaitsisi tulla kirjoitetuksi.  Vielä viime kesänä, täällä kodissamme ’kesälomalla’  Äiti kertoi muistoistaan, tosin yhä vähemmän. Mieluiten hän istui puutarhassa ja tarkkaili kukkia, joista värikkäimmät hän vielä pystyi näkemään ja tuoksut tuntemaan. Miten hän osasikin iloita hyvistä hetkistä, aamukahvista, kylpyhetkestä, elämän yksinkertaisista asioista, vaikka kuulo oli mennyt ja liikkuminen vaikeaa, kivuliastakin. Hän ei koskaan, milloinkaan valittanut.

Ensimmäinen kesä ilman Äitiä. Kun on tottunut, että hän on aina. On tottunut puhumaan puhelimessa, ja kertomaan kaikki hankkeensa. On tottunut, että hän välittää, rakastaa, rukoilee. On tottunut, että hän on huolissaan lapsistaan, lapsenlapsistaan, tosiaan aina viidenteen polveen! On tottunut, että hän kannustaa ja arvostaa lapsiaan. On tottunut siihen aivan uskomattoman kauan. Kaipauksen itsekäs puoli on tämä.

Sillä Äidin aika oli tullut täyteen. Tässä elämässä ei ollut enää hänelle hyviä vaihtoehtoja tarjolla. Hän oli ”elämästä kyllänsä saanut”. Siksi kaipaukseen ei sisälly katkeruutta. Näin on oikein. Näin on hyvä. Kärsimys on poissa häneltä, huoli on poissa omaisilta. Rakkaus on jäljellä, se ei katoa.

Kävin kesäkuun alussa ensimmäisen kerran hautausmaalla, kaiken jälkeen. Kumpu kuivaneita kukkavihkoja oli vielä paikoillaan. Avulias työntekijä riensi kunnostamaan hautaa, ja istutin pienen begonian. Muistelin nuoruuteni kesätyöpaikkaa, minäkin haravoin ja kunnostin hautoja täällä Hietaniemessä monena kesänä! Kaunis ja  tunnelmallinen  työpaikka hänenkin mielestään. Kyynelet, jotka olin arvellut vuodattavani, tulivat vasta kadulla, kun sinililat syreeninkukat reunustivat reittiäni muurin takaa katsellen.

Tiedän nyt kuuluvani vanhojen sukupolveen. Vielä se tuntuu vain teorialta, mutta huomaan kyllä, että enää ei tehdä suunnitelmia kauas tulevaisuuteen. Taas huomaan kesän tulleen ja auringon lämmittävän. Tutut kukkijat nousevat maasta kukin vuorollaan puutarhassani, ja kertovat elämän jatkumisesta, ikuisuudesta.

Kairos

2.4. 2009 Sydäntalven yönä valahti alas musta painava verho, ja kun se hitaasti nousi, aika pysähtyi. Aika pysähtyi ja sulkeutui kehäksi, ja vuoret ajan reunalla peittivät kaiken valon. Ei ollut mitään; - vain sanaton, muodoton kysymys. Kuiskasit: - niin, ja suljit silmäsi. Sydäntalven yönä sanojen lipasto lukittiin, eikä kukaan saa tietää, kukaan ei koskaan saa tietää mitä sinä ajattelet, mitä muistat ja ymmärrät. Ja rakkaasi kyselevät, eikä sinulla ole vastauksia. Ja sinä kyselet, mutta sanat ovat toisesta maailmasta muille tuntemattomasta. Sinä  nukut, heräät ja nukut, heräät ja olet hereillä. Silmäsi tottuvat vastahakoisesti valkoisiin seiniin ja päivänvaloon, joka yhä kauemmin viivähtää ikkunan takana. Aika laajentuu ja sallii valon, sillä tänään on kevät. Tänään on kevät ja huomista ei ole. Oletko se sinä Äiti?  Oletko sinä? Tänään on kevät, ja aurinkoinen tuuli liikuttaa oksia ikkunan takana. Nouset pyörätuoliisi, tutkit uutta huonettasi hoivakodissa. Avaat ovia ja kurkistat kaappeihin, mutta sanojen lipastoon ei löydy avainta. Rakkaasi oppivat sanattoman kielen, ilmeet, vilkkaat eleet, halauksen, käden hellän kosketuksen ja ilon, mutta eivät koskaan saa tietää: - Muistatko sinä Äiti, tiedätkö mitä on? Olkoon niin. Ilo ja suru ovat nyt tässä. Aika ei kulu. Se on.

Mummin nojatuoli

10.3.2009

Avaan tietokoneen  näytölle täyteen kokoon vanhan valokuvan mummini kodista Liisankadulla. Katseeni vaeltaa avautuvassa tilassa esineestä toiseen, ovista toisiin huoneisiin, kuin näytelmän lavasteissa esiripun noustua. Sohvaryhmän kaunis nojatuoli ikkunan ääressä on nyt minun olohuoneessani, uusin verhoiluin. Palaan mielikuvissani aikaan, jolloin Sirkan nuori kaunis tytär, minun äitini, täällä liikkui.

Kuulen ääniä: talon rouva ja palvelijatar neuvottelevat keittiössä. Neitonen lehahtaa ovesta, istahtaa flyygelin ääreen, nostaa kannen ja alkaa selailla nuottivihkoa.
— Toini, palmusta on pyyhittävä pölyt!  Helmi tulee kohta auttamaan siirtämisessä, sanelee Sirkka-rouva näyttäytyessään oviaukossa. Toini ei vastaa, hän hyräilee hiljaa ajatuksissaan ja alkaa tapailla sointuja flyygelin koskettimilta. Kuulen ovikellon kilahduksen jota seuraa askelten kopina. Eteisessä avataan ovi ja miehen ääni kiirii kaikuisasta rappukäytävästä ovien vaimentamana Toinin korviin. Sormet pysähtyvät, kalpeneeko tyttö? Käsi nousee rinnalle, alkaako sydän takoa?
— Toini-neiti, kapteeni on täällä taas.
Toini nousee nopeasti flyygelin ääreltä ja perääntyy palmun varjoon.

Peiliovet aukeavat, näkyviin tulee suuri ruusupuska jota kannattelee lyhyt mutta ryhdikäs upseeri. Minun silmissäni nuori, mutta Toinin mielestä vanha, jo 29 hän tietää. Sirkka-rouva kiirehtii huoneeseen täyttäen sen hyväntuulisuudellaan, hän tervehtii vierasta sydämellisesti. Paavo ohjataan nojatuoliin, Toini istahtaa seuraksi vaiteliaana, kavaljeerin katsetta väistellen. Toini on niin kovin nuori, onko sydämessä salainen unelma? Helmi odottaa ovella ohjeita kahvitarjoilusta.

Mukava nojatuolini, mitä oletkaan kuullut ja nähnyt!  Ehkä voisin kuulla tarinasi, jos oikein keskittyisin. Kuulisin miten Paavo, minun isäni, kertoo Salon kodistaan, suurenmoisesta äidistään ja isästään, mainioista veljistään, ja rakkaudestaan josta riittäisi heille molemmille. Paavon päätös saada tuo tyttö omakseen ei horju, ja Sirkka-äiti kannustaa tytärtään suostumaan avioliittoon. Ja niin oli määrä tapahtua, minun ja kolmen veljeni onneksi. Olemme täysin yksimielisiä siitä, että meillä on ollut maailman paras äiti. Sirkka-äiti järjesti häät Kämpissä, vuosi oli 1926. Sen jälkeen tuli aika purkaa kauniit kulissit.

Suuren laman, paljon nykyistä vaikeamman, lähestyessä  tuo kaunis koti joutui vasaran alle  pian häiden jälkeen. Sohvakalusto nojatuoleineen pääsi mukaan seuraavaan, pienempään kotiin. Sisukas mummini pääsi pian jaloilleen. Kohta istahti nojatuoliin työpäivän päätteeksi menestyvän yrityksen johtajatar, joka toimi virassaan kuolemaansa asti 1953. Olin silloin 11-vuotias, ja mummi kuollessaan juuri  minun ikäiseni.

Yritän muistella mummia ja hänen pientä kotiaan. Hän oli mielestäni aika vanha, mutta aina hyvin pukeutunut ja kauniisti kammattu, vielä sairaudenkin päivinä. Näen täyteen kalustetun olohuoneen, kirjahyllyn ja posliiniastioita, jotka hän oli  itse maalannut. Ja nojatuolin, nyt sinisellä sametilla päällystettynä. Näkymä nousee sumusta, millon matkani kulkee hänen kotitalonsa ohi Topeliuksenkadulla.

Ja sitten nojatuoli ilmestyi minun lapsuudenkotiini Lapinlahdenkadulle. Sohvan kohtalosta ei minulla ole tietoa.

Vuodet kuluivat, äitini kasvatti lapset, jäi leskeksi, ja muutti vanhuutensa päivinä pieneen kotiin, jonka piti aina kauniisti hoidettuna. Tuli aika, jolloin hänen oli suostuttava pyörätuolin käyttäjäksi.  Sille oli tehtävä tilaa,  oli poistettava joko nojatuoli tai keinutuoli. Ja silloin löytyi meidän kodistamme  Mussalossa paikka nojatuolille. Otin sen kiitollisena vastaan, ikäänkuin ennakkoperintönä.  Kuuntelen tuolissa  musiikkia tai lueskelen, milloin viereinen televisio on suljettuna.
Nojatuoli on vankkaa tekoa, mutta kaipaisi hiukan kunnostusta. Olisipa mukavaa, jos se säilyisi suvussa minunkin jälkeeni.

Tänään istun Mummin tuolissa  ja mietin, onko elämässä mitään mieltä. Miksi jotkut täällä temmataan  pois kesken työn ja touhun, ja toiset joutuvat kulkemaan tien loppuun asti ja luopumaan kaikesta ennen armahdusta? 

Suloinen Toini, minun äitini, täytti tammikuussa 103 vuotta sairaalassa, eikä tule enää kesällä puutarhaani, kuten tähän asti.

Ehkä vielä tulee aika, jolloin kärsimys on poissa, ja kauniit muistot ja tarinat  jäävät lohduksi.

Missä olet, Lentäjän madonna?

Yrjö Ollila, Lentäjän madonna 1928

14.10.2008

Äitini kirjoituslipaston kätköistä löytyy ajan hapertama mustavalkoinen valokuva. Lapsesta asti olen tiennyt että kuvan nimi on ”Lentäjän madonna”. Se esittää Yrjö Ollilan öljymaalausta. Valokuva on aikoinaan saatu taiteilijalta, omistuskirjoitus häämöttää takana. Teos oli esillä Taidehallissa Septem-ryhmän näyttelyssä 1928, ja näyttää sen jälkeen kadonneen jäljettömiin.

Haluan löytää sen taulun!

Teoksen mallit

Itse ”madonna” ei ole suinkaan hukassa, hän on äitini Toini Waris, (silloin Warén).  Henkisesti vireä äitini on viettänyt 102-vuotissyntymäpäiväänsä tammikuussa 2008. Maalauksen syntyvuodesta asti hän on omistautunut perheelleen ja luonut hyvän, turvallisen kodin kolmelle pojalle ja yhdelle tyttärelle. Minä, kuopus, en muista vaikeimpia sota-aikoja, yksikään ahdistava muisto ei varjosta lapsuuttani. Äiti oli aina läsnä. Perheenäidin työ nautti siihen aikaan täyttä arvostusta, äitimme hoiti tehtävänsä koko sydämellään. Tänään hän asuu yhä kotonaan toimitellen askareitaan;  seuraa lasten, lastenlastenlasten ja lapsenlapsenlapsenlapsen (sic!) elämää ja on kiinnostunut kaikkien kuulumisista, ympäri maailmaa. Ollilan maalauksessa hän on Äiti, miten todeksi se osoittautuikaan tulevina vuosina!

Lentokone viittaa isäämme everstiluutnantti Paavo G. Warikseen, (silloin Warén)(1887–1959), joka nuorena kapteenina palveli ilmavoimissa. Kuvan lapsen mallina oli vanhin veljeni Juhani Waris, joka hyvinkin voi pitää enteellisenä kurkotteluaan yläilmoihin. Hän on tehnyt elämäntyönsä lähetyssaarnaajana ja viettää nyt vaimoineen eläkepäiviä Espanjassa.

Teoksen viesti

Ollilan maalauksen symboliikka on yleispätevää, sitä ei ole tarkoitettu muotokuvaksi saati sukutarinaksi. Nuori Toini oli sopiva malli sommittelun lähtökohdaksi. Maalauksessa on läsnä 20-luvun henki. Uusi, uljas maailma, kiitävät autot, junat, lentokoneet, loistava nykyaika jonne lapsi kurkottaa. Taiteellinen ilmaisu on jäntevää, monumentaalista, sitä on nimitetty uusasiallisuudeksi, klassismiksi, kubisoivaksi modernismiksi. Mielessäni häivähtää myös Art Deco. Ollilan hyppäys  impressionistisesta ”valo- ja värimaalauksesta” uuteen tyyliin hämmästytti taideyleisöä tuohon aikaan.

Miksi etsin?

Kiinnostus sukuhistoriaan ja rakkaus taiteeseen sai minut aloittamaan salapoliisityön . Haluan tietää maalauksen vaiheet, haluan tietää missä se on! Haluan myös nähdä sen värit.  Matti-veljeni muistaa nähneensä kuvan sinisävyisenä kauan sitten. Sehän merkitsee että siitä olisi värikuva jossakin julkaisussa! Äitini muistikuva vahvistaa väitteen, maalaus on sinisävyinen. Lapsen nuttu on vihertävä. Värillinen painokuva olisi hieno löytö, maalauksen näkeminen olisi unelman täyttymys! Ostamisesta en edes unta näe...

Yksi johtolanka on aina ollut tiedossani. Äidinäitini Sirkka Sinervän kirjastosta on minun hyllyyni päätynyt Onni Okkosen kirja ”Finsk Konst” WSOY 1944. Siellä on mustavalkoinen kuva: "Barnet och den unga sköterskan". Äitini on harmissaan nimen muuttumisesta, sehän on aivan virheellinen! Itsekin kummastelen, olihan toki Okkosen tiedossa alkuperäinen nimi. Oliko hänen tiedossaan myös taulun sijainti? Vastaus pysyy piilossa.

Arkistojen kätköistä

Aloitin etsinnän syksyllä 2006 ottamalla yhteyttä Suomen taidemuseoihin ja -kokoelmiin. Olen saanut kannustavaa palautetta ja hyviä vinkkejä. Vinkit johdattivat Ateneumiin, Kuvataiteen keskusarkistoon. Ensimmäinen osuma oli Onni Okkosen arvostelu Uudessa Suomessa Septem-ryhmän näyttelystä Taidehallissa lokakuussa 1928. Artikkelin kuvaksi oli vallittu Yrjö Ollilan ”Äiti ja lapsi”, meidän ”Lentäjämadonnamme”!  Täytyy uskoa että ”Äiti ja lapsi” on teoksen virallinen nimi, se on syntynyt taiteilijan eläessä, hän on sen varmaan itse päättänyt näin. Onni Okkonen kirjoittaa:

Yrjö Ollila on Pariisissa ollessaan ihanteissaan edennyt kauimmaksi entisestä septemiläisyydestä. Hän on modernisti uutta suuntaa: kenties hänen paikkansa olisi nyt paremmin jonkin nuoren ryhmän etupäässä. Ollilan taide on kulkenut yhä enemmän värikylläistä dekoratiivisuutta kohden: niinpä ”luonnos kattomaalausta varten ” on ehkä hänen kokoelmansa mielenkiintoisin näyte. Keskeinen kuva ”Äiti ja lapsi” on sekin pääluonteeltaan koristeellinen.”

Iltalehden arvostelusta 9.10.1928 löytyy myös maininta teoksesta(allekirjoitus puuttuu):

Jotenkin paljon eroaa muista Septemin miehistä Yrjö Ollila, joka on viime aikoina saanut vahvoja ranskalaisia vaikutteita taiteeseensa. Hänen taiteensa kulkee hyvin selvästi koristeelliseen suuntaan, jopa viime näyttelyssä ehkä liikaakin. Koristeellinen puoli on vallalla hänen töissään nytkin, mutta tuntuu siltä kuin taiteilija olisi voittamassa plakaattimaisuuden vaaran. Suuri ’Äiti ja lapsi’-teos on täynnään huumaavaa väri-iloa.

Siihen kadotin jäljet.  Avasin lupaavia otsikoita, kuten: 27.5.1930,Suomen taidetta Ruotsiin. 

Uutinen kertoo että Yrjö Ollilan "Bensiiniä" on myyty Ruotsiin. ”Äiti ja lapsi” pysyy piilossa.

Haastattelen äitiäni, tutkin hänen albumeitaan. Olen kiinnostunut Ollilan ja äitini tapaamisesta; − miten nuori Toini-rouva joutui taiteilijan malliksi? Jäljet johtavat Sirkka Sinervään, äidinäitiin. Löytyy pari kuvaa  vuodelta 1928, Warénit, Sinervät ja Ollilat retkellä Santahaminassa. Retken järjestäjä  on Paavo G. Warén, Sirkka Sinervän nuori vävy. Ollilat ovat palanneet Suomeen asuttuaan Ranskassa 7 vuotta. Lyyli o.s. Toikka oli Sirkan koulutoveri ja ystävätär. Myös Lyyli on valmistunut taidemaalariksi. Lauri Ollila on varttunut nuorukaiseksi Ranskassa. 

Ystävyyden lisäksi perheitä yhdisti työtoveruus. Syksyllä 1927 oli ilmoitettu kaupparekisteriin ”Helsingin Taidevärjäämö”, perustajina liikemies Uuno Sinervä ja taiteilija Yrjö Ollila. Taiteilija piirsi koristemalleja ja värjäämön työntekijät siirsivät niitä viireihin, kankaisiin, papereihin. Näistä ajoista äidilläni on runsaasti muistikuvia.

Äitini muistelee

Ollilat ja Sinervät viettivät kesää 1928 naapureina Kulosaaressa. Toini joutui malliksi yllättäen vieraillessaan äitinsä ja isäpuolensa luona. 

Hahmotelma syntyi joutuisasti. Vaitelias taiteilija kutsui työtään Lentäjämadonnaksi.

− Mutta miksi hän ei maalannut pitkää hametta, eihän madonnalla voi olla sääret näkyvissä! moittii yhä viehättävä ja huoliteltu äitini. Vieläkin kirvelee muistikuva syksyisestä taidenäyttelystä 1928. Yleisön joukosta kuului:

− Onpas sillä paksut sääret!

  Kaksi naista näin arvioi päät kallellaan teosta, ja sanat joutuivat nuoren mallin korviin. Yritän lepyttää äitiäni, selitän että kysymys on sommittelun vaatimuksista, Ollila tässä tyylittelee hiukan kubistiseen tapaan. Maalaus ei yritä olla naturalistinen. Äiti ei ole vakuuttunut.

  – Madonnalla kuuluu olla pitkä hame!

Ollilan seuraavat hankkeet

Uudet taiteelliset haasteet kotimaassa saivat Ollilan luopumaan Taidevärjäämöstään jo 1929 ja Sinervät ottivat sen haltuunsa. Taiteilijan elämässä tapahtui suotuisa käänne, hän voitti valtakunnallisen kilpailun ja sai tehtäväkseen Kansallisteatterin kattomaalaukset. Tästä muodostui Ollilan taiteilijauran päätyö. Uusi ilmaisutyyli, joka näyttäytyy jo ”Lentäjämadonnassa”, luontuu loistavasti monumentaalimaalaukseen. Kattomaalaus valmistui 1932 ja samana vuonna taiteilijan elämä päättyi odottamatta ankaraan sairauteen.

Jatkan etsintää

Toivon ettei maalaus ole tuhoutunut sodan jaloissa. Uskon että se on olemassa. Onko se myyty jo ensimmäisessä näyttelyssään? Julkisista kokoelmista ei löydy, se voi olla naapurisi seinällä?  Ehkä se on myyty

ulkomaille? Siitäkin täytyy olla maininta jossakin. Joku tietää…ehkä  joku tämän tarinan lukija?

Toini Warén 1926