Kaksi loistavaa isoäitiä

Sain vastikään luetuksi:

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat — Suomen kultakauden naisia

Nuo loistavat julkisuuden naiset tulevat ihmeen eläviksi kirjailijan otteessa. Myös tuohon erikoiseen kultakauden aikaan on kiehtovaa sukeltaa. Lähdeluetteloa selatessani huomaan, miten valtavasti taustatyötä kirjailija on tehnyt. Lukija voi luottaa että faktat ovat kohdallaan, ja siitä huolimatta kerronta on elävää ja mukaansa tempaavaa.

Sirkka Sinervä ja Toini-tytär 1918

Tuohon aikakauteen asettuvat myös kaksi isoäitiäni, isänäiti Elina Warén o.s. Ignatius  ja äidinäiti Sirkka Sinervä o.s. Ryynänen. Lukiessani en voinut olla näkemättä heitä samoja teitä kulkemassa, samoja uutisia seuraamassa, samoja muotilehtiä selaamassa. Heidän kohtalonsa ja ratkaisunsa saivat taustaa ja ulottuvuuksia.

En ole löytänyt mitään vihjettä siitä, tapasivatko nämä vanhempieni anopit koskaan? Tuota en keksinyt kysyä 100-vuotiaalta äidiltäni. Olivatko molemmat anopit hääjuhlassa mukana? Elina W. kuoli 1926, ja äitini kertoi miten häämatkalta palattiin järkyttyneinä suoraan kuolinvuoteen ääreen.

Hyvin erilaisia ovat kaksi isoäitiäni. Sirkka-mummi oli  20 vuotta Elina Warénia nuorempi. Minulla on muistoja, hänen kuollessaan olin 11-vuotias. Hän on esimerkki sisukkaasta oman tien kulkijasta, itsenäisestä naisesta joka ei suostunut miehen kotihengettäreksi. – Suuren sisarusparven esikoinen solmi avioliiton jo 16-vuotiaana. Synnytysten välillä hän kerkisi opiskella itselleen ammatin ja käydä töissä milloin lapsivuoteelta kykeni. Avioero 1900-luvun alussa oli sosiaalinen itsemurha, mutta siitä hän ponnisti jaloilleen. Liikeuran ohella mummini kehitti itseään monin tavoin, otti laulutunteja, harrasti taiteita, luki filosofiaa ja matkusteli. Hänen seurassaan olen viime vuosina viipynyt, kirjoitellut ja rakentanut nukkekuvaelmia.  – Tässä kerron Taidevärjäämön synnystä: Mummini ja Yrjö Ollila

Tällä vuosisadalla Taidevärjäämön, Marimekon edelläkävijän johtajatar olisi arvatenkin joutunut julkisuuden valokeilaan.

Myös senaattorin tytär Elina Ignatius varttui suuressa sisarusparvessa. Hämmästelen hänen kaunista suomen kieltään, vaikka äiti Amanda oli ummikkoruotsalainen. Tämä kuitenkin halusi kasvattaa lapsistaan suomenkielisiä.

Eliel  ja Elina Warén aloittivat yhteisen elämänsä Keuruulla. Viiden vuoden kuluttua Eliel W. aloitti piirilääkärinä Saarijärvellä 1892. Viimeinen joulu Koivuniemen kodissa sai Elina W:n aloittamaan joululehden  1906. Siitä tuli pitkä traditio: Salon Joulu. 

Arna Inkari (Salon akateemiset naiset ry:n 30v-juhlajulkaisun artikkeli ”Salolaisia toimen naisia 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella”) kertoo  Elina Warénista mm.: 

Rva B ja Elina Ignatius 1907

”Hän oli henkevä, tulisieluinen ja temperamenttinen nainen, vaikka olikin pienikokoinen. Hän soitti ja lauloi taitavasti ja oli kiinnostunut kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Tosin hän esitti usein kirpeääkin arvostelua olevia oloja ja hänen mielestään vääriä päätöksiä vastaan ja oli tukkanuottasilla kauppalan isien kanssa. Forumina oli aluksi kai turkulainen sanomalehti Uusi Aura, ja sitten kun Salon Seudun Kunnallislehti rupesi ilmestymään v.1919, julkaistiin siinä usein Elina Warénin kirjoituksia. ”

Arna Inkari jatkaa: – Naisasialiike oli Elina W:n sydämellä, ja hänet valittiinkin vasta perustetun naisliiton paikallisosaston puheenjohtajaksi 1907. Hän hoiti puheenjohtajuutta 12 vuotta ja innosti naisliittolaiset monenlaiseen toimintaan: esitelmätilaisuuksia, iltamia, isänmaallisia juhlia, arpajaisia. Hän kokosi korkeatasoisen laulukuoron jota johti innostavasti. Hän piti puheita, harjoitti näytelmiä, varasi kokoushuoneet ja tarjoilut, huolehti esitelmävieraiden majoituksesta. 

Elina W:n sisaren Katri Bergholmin kuvauksen luen mielihyvällä: ”Hän oli kaunis, iloinen ja leikillinen ihminen.  Hän oli aina valmis kaikkia jaloja rientoja auttamaan, mutta myös aina valmis kujeisiin, jotka saattoivat tyydyttää hänen huumorintajuaan ja nauruntarvettaan.”

Tänä syksynä olen uppoutunut Salon Joulun maailmaan. Yksityinen Elina W. on siinä läsnä. Julkisista hankkeistaan huolimatta hän on täydestä sydämestään perheenäiti. Rakkaus lapsiin, kotiin  ja puolisoon paistaa kaikkien kirjoitusten läpi. Palvelusväen työ saa häneltä täyden arvon, eikä hän säästä kiitoksiaan. Vain kerran hän kertoo vaikeasta sairaudestaan, munuaiskivistä, jonka tähden hän joutui 8 kertaa leikkaukseen ja toistuvasti vuoteenomaksi.

Isoäitini yltyi usein runoilemaan. Tässä jouluruno Salon Joulussa 1919

Kuvat perhekokoelmista.

Nuket kotosalla

Nukkenäyttely rakennettiin, nähtiin ja purettiin. Nuket ovat palanneet nukkehuoneen rauhaan, missä ne hiljaa kertovat tarinaansa. Kevään kuluessa nukkeperheeseen aineellistui uusia hahmoja. Kuvassa äidinäitini vanhemmat nukkehahmoissaan: Paavo ja Hilda. Vakavasta hääkuvasta poimin heidän pukujensa mallin. Miehen puku olikin uusi haaste. Tästä rohkaistuneensa valmistin puvun myös  uudelle Edvard-nukelle, joka esittää ukkiani. Tässä nuori perhe v.1905:

Taas uskon valmistaneeni viimeisen nukkeni. Kaikki ovat itse halunneet syntyä. Nyt ei sellaista toivetta kuulu.

Tämän syksyn olen viettänyt vaihteeksi isäni suvun parissa. Heistä en valmista nukkeja. He kertovat itse  menneistä ajoista. Kirjoitan muistiin tarinoita, ja ehkäpä tännekin ilmestyy muutamia entisten lisäksi.

Puutarhavierailu Mussalossa

Nukkeni kertoivat tarinansa Kotiliedelle, ja toimittaja Paula Ritanen-Närhi kirjoitti siitä hyvän  artikkelin. Kaiju ja Toini tässä tutustuvat lehteen  ja muistelevat hauskaa päivää, jolloin koko sisarusparvi sekä Sigrid-äiti seurustelivat vieraittensa kanssa aurinkoisena päivänä Mussalon puutarhassa. Myös valokuvista he ovat kovasti mielissään ja lähettävät terveisensä valokuvaaja Sampo Korhoselle.

Tässä blogissa nuket kertovat silloin tällöin menneistä ajoista, joiden kuvaksi heidät olen luonut. Toini kuvaa äitiäni 18-vuotiaana. Hän on pukeutunut itse ompelemaansa asuun, josta hän on syystäkin ylpeä. — Leningistä kerron täällä. Isosisko Kaiju on myöskin 18-vuotias (oikeasti hän on kaksi vuotta Toinia vanhempi) , kuten kaikki nukkesisarukset ja vieläpä Sigrid-äiti! Kaiju on pukeutunut valkoiseen kesäleninkiin, mikä näyttää olleen muotia vielä 1920-luvun alussa perhevalokuvista päätellen.

Tarina löytyy Kotilieden numerosta 12/2016.

Äidit ja tyttäret

Vuonna 2006, jolloin äitini täytti sata vuotta, aloin kirjoittaa päiväkirjaa yhteisistä hetkistämme ja hänen muisteluistaan. Katsoimme yhdessä vanhoja valokuvia, ja hänen tarinansa saivat kuvat  heräämään eloon. Muutamia kertomuksia olen tässäkin blogissa tullut julkaisseeksi. Nyt olen kevään urakkana tallettanut katoavat tekstit ja kuvat  kirjan muotoon. 

Kirjan kertojina vuorottelevat äitini ja mummini. Kannessa on käsialanäyte Sirkka Sinervän omista muistelmista.

Vanhat pienet valokuvat ovat hämmästyttävän tarkkoja. Niitä tarkasteltiin varmaankin suurennuslasilla, niin olen kuullut.  Skannaaminen isolla resoluutiolla tekee ihmeitä. Kuvat paljastavat salaisuuksiaan.

Kuvitin myös omin piirustuksin tarinan käänteitä. Tavoittelin silhueteissa viime vuosisadan alun tunnelmaa.

Ifolor on verraton palvelu tällaiseenkin tarkoitukseen. Kirjan jakaminen halukkaille on vaivatonta. Palkkioksi riittää ilo siitä, että on saanut jotakin arvokasta talteen.

Robe de paysanne

Sinä kesänä Toini käytti mielellään uutta leninkiään. Tässä ollaan kesämökillä, retkelle lähdössä. Kenelle kaunottaret hymyilevät? Se jää arvoitukseksi. Ehkä valokuvaaja esiintyy itse  toisessa kuvassa samalta retkeltä. Tai sitten on kameran takana salaperäinen kesävieras, opettaja Helkiö, jonka silmät alati seurasivat Toini-neitosen kulkua kesämaisemissa.

  ‑ Leninki on 'Robe de paysanne', valisti minua äitini 100-vuotiaana. Siis ei mikään kansallispuku, vaan eräänlainen talonpoikaismekko. Yritän nähdä esiliinan brodeeraukset, mutta kuvan tarkkuus ei riitä.
  ‑ Kaikki olivat niin eteviä siellä käsityökoulussa. Äiti järjesti minut sinne, kun päätin jättää yhteiskoulun kesken kuusitoistavuotiaana. Tämän siellä kumminkin ompelin.
   Ilmeisen ylpeänä äitini muisteli leninkiään. Nyt olen harmissani etten kysellyt enempää. Kauanko hän siellä opiskeli? Etsin tietoja Suomen käsityökouluista 20-luvulla ja päättelen, että kyseessä oli Helsingin Käsityökoulu, joka oli perustettu jo vuonna 1881.

Tässä ahkeroidaan, mutta odotahan kun Toini jää joskus kotiin yksikseen. Silloin jää käsityö tuolille, ja flyygelin kansi salissa lennähtää auki. Sormet selaavat nuottivihkoa,  ja kohta täyttää vaivaton liverrys tilan, vaikka kukaan ei ole kuulemassa. Toini on juuri päässyt laulamaan sopraanoa Helsingin Kansallismielisen Nuorison Sekakuoroon, nykyiseen Kansalliskuoroon,  ja mikään ei nyt voisi olla tärkeämpää. Mutta leninki valmistuu.

Nyt halusin yrittää ommella tuon talonpoikaismekon Tellervo-nukelle. 

Nukesta kerron Varamussalossa.

Toini Tellervo

Kesäpäivänä, elämän näyttämöllä

Kesänviettoa Iitissä 1920-luvulla. Vasemmalta: Heikki Sinervä, Sirkka Sinervä, Margariitta Särkkä, Toivo Särkkä, Uuno Sinervä, istumassa: Kaisu Sinervä, Toini Pietikäinen Kuvaaja ehkä Väinö Helkiö

Kuin kohtaus vanhasta elokuvasta, eikö vain! Ehkä tunnelmasta jäi häivähdys kesävieraan, Toivo Särkän mielen pohjalle itämään. Hän ei vielä tuohon aikaan ollut elokuva-alalla. Epäilen kuvan ottajaksi tuttua opettajaa, jota voi kiittää monista hienoista valokuvista äitini albumissa. Missä on Sirkka, seurueen keskipiste, retken järjestäjä? Kukaan kuvan henkilöistä ei enää ole kertomassa. Kerkisin kuitenkin vanhan äitini, kuvassa 18-vuotiaan Toinin kanssa  tutkia tätä kuvaa ja tunnistaa henkilöt. Kuvittelin että pikku-Heikin vieressä kivellä on suuri rantapallo. Nyt onkin katsottava tarkemmin. Rantapallolla on sormet! Sillä  Sirkka siinä piilottelee ja keimailee valokuvaajalle:
 
--Ei, minua ei saa valokuvata! Minä näytän ihan rumalta! Kuvatkaa Margariittaa, hän on  niin kaunis!

Uuno turhaan  maanittelee Sirkkaa, joka piilottaa kasvonsa. Ja niin kuvaan tallentuu hänen kirjava huivinsa. Kaisu kihertää ja  Toini tuumaa, että tämä on  taas niin äidin tapaista. Satavuotiaana Toini  kertoi minulle oman muistikuvansa tästä retkestä. Enää hän ei ole kertomassa, ja huomaan olevani ainoa joka tämänkin pienen episodin tietää.

Olisipa jännittävää tunnistaa tuo paikka. Sirkka Sinervä, minun mummini,  kertoo muistelmissaan kesämökistään Iitin Kimolassa 20-luvulla.  Saaret ovat varmasti paikallaan tänäänkin, ja suuri kivikin voisi olla. Entäpä jos kuva on Hiidenvuoren rinteeltä? Jostakin aika läheltä kuitenkin.

Ilta hämärtyy. Veneen ääni loittonee järvenselällä Iitin Säyhteellä, missä tätä kirjoitan. Tänä yönä nousee täysikuu valaisemaan  näyttämöä.

Kesänviettoa Iitissä 1920-luvulla. Vasemmalta: Heikki Sinervä, Sirkka Sinervä,

Margariitta Särkkä, Toivo Särkkä, Uuno Sinervä, istumassa: Kaisu Sinervä, Toini Pietikäinen

Kuvaaja ehkä Väinö Helkiö

Liulau laskiaist!

Liulau laskiaist,

minun mammallein pitkii pellavaittii,

hurukselaisille huiskuntynkii,

mämmäläisille mätäpäitä!

- J. Tyyskä, Anjala 1888

Lisää laskiaishuutoja löytyy Suomalaisen kirjallisuuden seuran tietosivuilta. 

Tänä laskiaisena eteläisen Suomen asukkaat aina Kauhavaa myöten näkevät lunta vain valokuvissa menneiltä talvilta. Täytyy siis varoa kaatumista alamäessä. Maistukoon silti laskiaispulla! Lapsuudessani sitä syötiin kuuman maidon kanssa. Ja täytteenä oli ehdottomasti marsipaania.

Esivanhemmat valokuvassa

Hilda (o.s. Klinga) ja Paavo Ryynänen                      Korjaus: Erika (o.s. Fahlström) ja Anders Klinga

Arvoitus ratkesi yllättävällä tavalla. Valokuvien kulissit ovat samanlaiset, koska pariskunnat kävivät tosiaankin samassa Pietarilaisessa valokuvaamossa! Eikä oikeanpuoleisessa kuvassa esiinny Pietikäisen sukua, vaan Hildan vanhemmat, jotka näin juhlistavat tyttärensä liittoa käymällä valokuvaajalla arvatenkin yhtä matkaa. Tämä selvisi Maija-serkkuni kommentista, joka juuri ilmestyi alle. Enpä arvaa milloin virhe on syntynyt, varmaan minun arkistoissani. Hienoa että saan tämän nyt korjata. Kiitos Maija!

Juttuni lienee hyvä mutta puoliksi pötyä. Julkaisenkin Maijan albumista kuvat Mikko ja Beata Pietikäisestä, ukkini vanhemmista, ettei tarinani olisi aivan turha. Mainiota, että postauksia voi korjata jälkikäteen, toisin kuin lehtijuttuja.

Mikko Pietikäinen

Beata Pietikäinen o.s. Valsi

Alkuperäinen postaus (jossa siis luulin Klingan pariskuntaa Pietikäisiksi):

Vanhat valokuvat herättävät kiehtovia arvoituksia. Tunsivatko mummini  ja ukkini vanhemmat toisensa jo nuorina? Sulhaset ovat jokseenkin saman ikäisiä. Huomasin juuri, että pariskunnat  ovat ilmiselvästi käyneet samassa valokuvaamossa! Voisin vielä uskoa, että sama, ehkä saksalainen taustakulissi löytyi useammastakin ateljeesta, mutta verho ja pöytäliina samoin aseteltuna on jo omalaatuista. Onnistuisinkohan jäljittämään tuon valokuvaamon? Näiden skannattujen kuvien originaalit ovat jossakin tietymättömissä. (Olen hiukan muokannut seepia-sävyä, joten se ei tarjoa johtolankaa.)

Beata ja Mikko vihittiin Viipurissa 1876. Mikon asuinpaikka kuitenkin oli Pietari tuolloin.  Hilda ja Paavo vihittiin Pietarissa n. 1884. Vahvasti siis epäilen pietarilaista valokuvaamoa.

Edvard, vaskiseppä Mikko Pietikäisen suuren perheen esikoispoika, lähti opintielle aikomuksenaan valmistua papiksi. Kauppias Ryynäsen (myös monilapsisessa) perheessä tarvittiin kesäopettajaa Sigridin pikkuveljelle. Kuinka löysikin sinne tiensä  nuori teologian ylioppilas? Kuka tietää, ehkä vanhemmat sopivat järjestelystä? Pian he saivat huomata, että kesäromanssi oli syntynyt nuorten välille. Edvard vei vihille 16-vuotiaan Sigridin  v.1902 vanhempien siunausten saattelemana. Tuosta liitosta on kasvanut jo tuuhea sukupuu sukupuiden äärettömään viidakkoon.

***

Joulunviettoa Sigridin salongissa

Uuno Sinervä, Kaisu Sinervä, Toini Warén, Pirkko Pietikäinen, Sirkka (Sigrid) Sinervä, Heikki Sinervä, Lauri Ollila, Sirkka Pietikäinen, Paavo G. Warén, Helmi Pietikäinen, 1927

Uuno Sinervä, Kaisu Sinervä, Toini Warén, Pirkko Pietikäinen, Sirkka (Sigrid) Sinervä, Heikki Sinervä,

Lauri Ollila, Sirkka Pietikäinen, Paavo G. Warén, Helmi Pietikäinen, 1927 

Äitini albumista löytynyt vanha kuva kätkee kadonneen hetken. Olen yrittänyt määritellä ajan ja paikan, ja uskon nyt osuneeni oikeaan. Johtolanka on poika, joka ei kuulu perheeseen, pöydän oikeassa nurkassa. Hänen perheensä palasi Pariisista syksyllä 1927. Samana syksynä Sinervän perhe muutti Liisankadulta Kulosaareen (Brändö). Seuraavana kesänän maalattiin "Lentäjän madonna".

Sigrid-mummini säteilee emäntänä pöydän päässä. Miten mukavaa saada tyttärensä jouluvieraiksi! Vain esikoinen Kaiju puuttuu joukosta. Ehkäpä matka Lieksasta asti oli hänelle liian pitkä ja kallis?

Uuno, Sigridin satuprinssi vuosien takaa,  on nyt leppoisa perheenisä ja liikemies. Tänään on kaikki ulkonaisesti hyvin, mutta lähestyvä lama heittää synkkiä varjoja. Liikeyritys on suistumassa kohti vararikkoa. Takana on muuttoja. Ensin myytiin oma asunto, ja kalustettiin suuri vuokrahuoneisto Liisankadulla. Siellä asuessa järjestettiin kalliit hääjuhlat  hotelli Kämpissä  Toinille, kun hänet vei vihille  mieluisa vävyehdokas Paavo, ilmavoimien kapteeni. Tänä syksynä on muutettu Brändön huvilakaupunginosaan.  Sigrid on taas täynnä suunnitelmia.  Uuno yrittää karkottaa huolet mielestään nyt jouluna.

—Mitähän lyhyttukkainen Kaisu tutkii? Kolmetoistavuotias tyttö näyttää erehdyttävästi nykynuorelta kännykkää näppäilemässä.
—Toinin hymy kääntyy sisäänpäin. Juhani-vauva  uinuu viereisessä huoneessa, ja äidin tarkkavaisuus on siellä.
—Pirkko on vaipunut  ajatuksiinsa. Miten hän unelmoikaan äidistään koko lapsuusaikansa! Tyttäret ovat viimein aikuisuuden kynnyksellä tutustuneet äitiinsä, Toini-sisareensa ja sisaruspuoliinsa. Hämmentävää, että  isä Edvard ja äitipuoli Iida eivät kuulu tähän piiriin.  Pirkko aikoo vielä kirjoittaa päiväkirjaansa kaikesta tästä.
—Sirkka ja Helmi rupattavat keskenään Paavon  ohi.   Helmi on jo kotiutunut äitinsä perheeseen jonne sai kutsun Toinin mentyä naimisiin.  Hän auttelee kotona ja konttorissa, ja on saanut myös opinnot vauhtiin. Sirkka ihastelee Helmin rohkeaa kampausta, vaikka on hyvin tyytyväinen omaansakin.
—Paavo on juuri tarjonnut kohteliaisuuden  belle-mèrelleen  ja saa   hymyn palkakseen. Aivan varmasti he puhuvat Pariisista, sillä Sigrid on ankaran matkakuumeen vallassa. Paavolla on sieltä paljon kertomista. Yhdistetty hää- ja työmatka vietettiin Ranskassa.  Keskustelu pysähtyy hetkeksi, kaikki odottavat salamavalon välähdystä. Kyllä, joulun jälkeen Sigrid lähtee matkalle Berliiniin ja Pariisiin, yksin!

Kuka otti valokuvan? Hiukan epäilen Yrjö tai Lyyli Ollilaa, sillä heidän poikansa on kuvassa mukana, Heikin vieressä. (Äitini muisteli, että poikaa kutsuttiin Pojuksi.) Sinervät ja Ollilat pitivät tiiviisti yhteyttä tuohon aikaan. Yhteinen yritys, Helsingin Taidevärjäämö, oli juuri perustettu.  Se antoi toivoa taloudellisessa ahdingossa. Kulosaaressa perheet asuivat naapureina, ja helposti pistäytyivät kylässä puolin ja toisin. Ehkäpä Paavo, minun isäni, ojensi oman kameransa kuvaajalle. Paavo oli innokas valokuvaaja nuoresta pitäen.

Ruokasali on pieni ja kodikas, huvilatyylinen. Posliinivadit seinällä kertovat Sigridin uudesta harrastuksesta.  Kattolamppu näyttää kovin tutulta. Lapsuuden hämäristä nousee muistikuva ruokasalistamme Lapinlahdenkadulla. Mummini asui silloin leskenä Topeliuksenkadulla, ja oli hiukan jakanut kalustoaan tyttärilleen. Sigridin sivellin on kirjaillut unelmia ja haaveita värikkääseen posliinivatiin, joka on saanut paikkansa meidän olohuoneemme seinällä.

Sirkka-nukke kertoo

Uusin nukkeni: Heljä

Ukkini Edvard, asemapäällikkö, kasvatti neljä tytärtä, jotka jäivät hänelle avioerossa. Avukseen hän sai uuden  vaimon, Iidan, joka tarttuikin kasvatustyöhön kaikella tarmollaan.

Ensin lähti kotoa maailmalle esikoinen Kaarin, valmistuttuaan kauppakoulusta. Tytöt kävivät Joensuun tyttökoulun kukin. Sirkka  on  ikäjärjestyksessä kolmas sisaruksista. Hän on jo kyläillyt Sigrid-äidin hämmentävän kauniissa kodissa, ja Toini-siskokin (minun äitini) on tullut tutuksi. Ehkä hän kirjoitti 18-vuotiaana Toinille näin:

Joensuussa 1926
Rakas sisko! 

Onnea nyt  kovasti naimisiinmenon johdosta! Häämatka oli varmaan ihana, kiitos hienosta kuvasta jonka lähetit Ranskasta! Sinulla on ihmeen kaunis leninki. Paavo onkin  taitava valokuvaaja.  Kerroit että sait olla paljon yksiksesi, sillä häämatka oli samalla kapteeni-miehesi työmatka. Sepäs erikoista tosiaan!

Minulla on sinulle hauska uutinen: pääsin kuin pääsinkin musiikkiliikkeeseen töihin! Arvaat varmaan että osaan pitää kitarat ja mandoliinit vireessä, ja milloin tahansa voin näyttää miten viulu soi. Aivan upeita haitareitakin on täällä, paljon komeampia kuin omani. Lauantai-iltaisin käyn tansseissa toisinaan. Olen tutustunut muutamaan mukavaan nuoreen. Enpä vielä sano enempää...

Kävin äskettäin Helsingissä Sigrid-äitiä tapaamassa. Kyllä on vaikea nyt yhtäkkiä sanoa häntä äidiksi, semmoista hienoa rouvaa. Enhän muista häntä ollenkaan, sillä olin tuskin neljävuotias kun hän otti sinut ja lähti matkoihinsa. Kaarin on ainoa joka muistaa, hän oli jo 8-vuotias. Mutta ei hän halua kertoa. Semmoinen sanaton sopimus oli perheessä, että Sigridiä ei ole olemassa. Salaa kuitenkin uneksimme suloisesta omasta äidistä, varsinkin jos Iida-äitipuoli oli ollut liian ankara. Ja me kadehdimme sinua, sillä sinulla oli Äiti. Ja nyt olet kertonut, että sinä salaa kadehdit  meitä, joilla oli Isä! Eihän me ymmärretty, että sinä olit kovin yksinäinen lapsi. Meillä oli toisemme. Sisarpuolesi Kaisu taitaa olla vieläkin liian nuori ystäväksi, Heikistä puhumattakaan.

- Jokohan Ade muuttaa Sigridin luokse asumaan, semmoisesta on ollut puhetta. Koti tuntuu tyhjältä kun Toini on mennyt naimisiin, sanoo S-äiti. Ade voi autella kotitöissä ja samalla opiskella. Ade on innoissaan, hän on aivan mutkattomasti hyväksynyt "uuden" äitinsä. Sitten jääkin Kontiolahden kotiin enää kuopus  Pirkko. Tosin hänenkin on asuttava Joensuun kortteerissa kouluaikana. Kotiin pääsee käymään viikonloppuina jos ehtii junaan.

Ja Kaarin  on siis Lieksassa kirjanpitäjänä, muistat varmaan miten hän haki paikkaa kauppakoulun jälkeen. Ikävä on häntä.

Onnea  vielä kerran sinne uuteen kotiinne Santahaminassa. Kesällä varmaan käydään katsomassa teitä oikein joukolla!

                                           pikkusiskosi Sirkka  

Nukkeni kertovat sukuhistoriaa

Hain  Sigrid-nukkeen mallin mummini nuoruudenkuvasta. Kasvot, puku ja kampaus noudattavat kuvan vihjeitä. Mielikuvani ja muistoni aikuisesta Sigridistä toi  ilmeeseen ehkä ripauksen  päättäväisyyttä, jota 18-vuotiaalla ei vielä ollut. Taustalla häämöttää näkymä hänen kodistaan yli 20 vuoden päästä. Ehkä sellainen kangastelee jo nyt hänen haaveissaan. Sigrid unelmoi kauneudesta,  musiikista, taiteesta ja iloisten nuorten seurasta.

Sirkka Sinervä (Sigrid)  kertoo:

Näin siis jouduin jo 16-vuotiaana ottamaan sen kohtalokkaan ja vakavan askeleen aivan kokemattomana ja lapsellisena koulutyttönä. Sanot ehkä "Miksi eivät vanhempasi estäneet". Sen ajan käsityksen mukaan mikään ei olisi ollut varmempi turvapaikka nuorelle villille tytölle kuin avioliiton rauhaisa satama. Ja varsinkin kun vanhempani olivat itse onnellisia, oli se heidän mielestään onnellisin ja parhain ratkaisu. 

1905 

Pietikäisen pieni perhe asuu nyt Helsingissä. Sigrid  on taas elämästä innostunut, täynnä uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Hän on saanut toimen! Metsähallituksesta järjestyi työpaikka. Sigrid voi nyt jättää lastenhoidon ja ikävät kotitaloustyöt luotettavalle apulaiselle.  

Edvard (minun ukkini) rakastaa rauhallisia koti-iltoja töiden jälkeen ja rakentelee  leikkikaluja pikku Kaarinin iloksi. Sigridiä se harmittaa. Miehestä ei saa juttuseuraa, hän on luonteeltaan hiljainen. Miehen pitäisi jatkaa kesken jääneitä lukujaan papiksi!  Mutta nyt  on Sigrid löytänyt ystäviä, joiden kanssa voi filosofeerata ja musisoida. Hän haluaa ”lukea, laulaa ja iloita kuten nuoret”. Ovet ovat auki elämään! Kuitenkin, kovin pian, uusi pienokainen ilmoittelee tulostaan.

Nukkien valmistamisesta kerron Varamussalossa

Lyhyt, kaunis satu mummini vanhemmista

Hilda ja Paavo Ryynänen

Vakavana odottaa nuoripari valokuvaamossa negatiivikuvan valottumista  kameran lasilevylle. Onko kyseessä kihlajaiset vai häät, sitä en saata tietää.  Enkä sitä miten supisuomalainen Paavo onnistui taivuttelemaan Hildan äidin liitolle suopeaksi? Äiti, Erika Klinga,  oli ruotsalaista Fahlströmin sukua ja oli vannottanut tytärtään ettei tämä vain naisi ketään suomenkielistä maalaistolvanaa. Mutta arvatenkin Paavon luontainen viehätysvoima tehosi tulevaan anoppiin, sillä häät pidettiin kun  Hilda oli tuskin 18-vuotias. 

Esikoinen, minun mummini Sigrid, syntyi pian, ja sen jälkeen ilmaantui perheeseen pienokaisia toinen toisensa jälkeen. Lapsia syntyi kaiken kaikkiaan kymmenen (joista kaksi kuoli vauvana). Noin tiukalle tuskin  enää  milloinkaan solmittiin Hildan korsetin nyörejä.

Sirkka Sinervä (entinen Sigrid )  muistelee lämmöllä vanhempiaan. Paavo oli kauppias ammatiltaan. Perhe muutti Pietarista Suomeen, kun Sigrid vielä kävi koulua. Hän asui tätinsä luona koulunkäynnin viimeiset vuodet. Kesälomat kotona  olivat onnellista aikaa. 

—Asuimme siis maalla Suomenlahden rannalla Kuokkalan pitäjässä. Suolaiset aallot virkistivät ja kuuma hiekka oli parantavaa. Ihana oli loikoilla auringon paisteessa ja tervehtyä. Nämä kesäiset päivät ovat lapsuuteni ihanimmat muistot. Viihdyimme kaikki niin hyvin koko sisarusparvi yhdessä onnellisessa pesässämme.

Äiti ja isä olivat hyviä, kristillisiä, rauhaa ja yksinäisyyttä rakastavia ihmisiä. Heille riitti perheen piiri. Kirjallisuutta ja musiikkia aina harrastettiin vapaahetkinä. Isäni itse laittoi kanteleita ja niitä soitteli. Hän maalaili mielellään. Äitini taas harrasti kirjallisuutta. Minäkin sain usein lukea ääneen ruotsia äidilleni, mikä oli erittäin hyvä. Opin ruotsia helposti myöhemmin.

(Lapsena ihmettelin, miksi äitini muisti monia ruotsinkielisiä riimejä. Ne tulivatkin kaukaa!) 

—Aina ennen nukkumaanmenoa luki ja rukoili isä iltarukoukset. Niin nukuimme rauhallisesti, vahvasti uskoen ettei kukaan voisi meitä häiritä, sillä isä oli lukinnut kaikki ovet sellaisella avaimella, jota ei kukaan pystynyt avaamaan, nimittäin tekemällä ristinmerkin.

Sigrid solmi jo 16-vuotiaana tytönhupakkona  avioliiton teologian ylioppilas Edvard Pietikäisen kanssa, vanhempien luottavaisella suostumuksella. Syntyi Karin Teresa, syntyi Toini Tellervo (minun äitini). Sitten kohtasi perhettä ankara isku. 19-vuotias Sigrid joutui äkkiarvaamatta suurperheen äidiksi. Hilda-äiti kuoli lapsivuodekuumeeseen kymmenennen lapsen syntyessä. Paavo sairastui ja  kuoli niin pian, ettei hautajaisten välillä ollut kuin viikko.

—En osannut ollenkaan ymmärtää ensin ettei heitä enää olisi olemassa. Heidän elämänsä lyhyt onnellinen satu oli siis lopussa. Isäni sanoi: "Koska minun maallinen tähteni on sammunut, en minäkään voi elää. Me lähdemme yhdessä tuntemattomaan maahan, äiti odottaa minua."Ja niin se kävikin. He lähtivät yhdessä ja lapset jäivät tänne kuin linnunpoikaset yksin, minä vanhin ja Astrid nuorin.

Sirkan muistelmissa näyttäytyy nuoresta pitäen tarmokas virkanainen, ei kotiäiti. Synnyttäminen keskeytti vain tuokioksi työt. Kotiapulainen oli aarre. Nyt hänestä oli paljon apua suurperheen hoidossa.

—Yöt hoitelin lapset, päivät toimessa ja illoin kotihuolet. Syvä suru vanhempieni menettämisestä ja huoli sisaruksieni huolenpidosta rasittivat hermostoani tavattomasti.

Vähitellen järjestyi sisaruksille kodit tai kasvatusvanhemmat, ja elämä löysi uomansa. Kolmas lapsi ilmoitteli tulostaan Pietikäisen perheessä. Mutta Sigrid odotti elämältä jotakin aivan muuta.

Mummini ja Yrjö Ollila

Mummini Sirkka Sinervä  katsoo minua suoraan silmiin. Maalaus on Yrjö Ollilan siveltimestä ajalta jonne muistini ei yllä. Tunnen piirteet, vaikka mummi oli jo kovin vanha minun lapsuusmuistoissani. Taulu on yksityiskodissa, serkkuni hallussa, ja hänen luvallaan julkaisen valokuvan.

Lyyli Ollila (os. Toikka) oli mummini Sigrid Ryynäsen koulutoveri, ja ystävyys jatkui Sigridin solmittua ensimmäisen avioliittonsa Edvard Pietikäisen kanssa. "Hän oli hyvin henkevä ja sivistynyt neitonen" kertoo Sirkka muistelmissaan.

"Mieliharrastukseni näihin aikoihin oli taide, koetin lukea sitä koskevaa kirjallisuutta. Uudistin tuttavuuteni entisen koulutoverini ja ystävättäreni Lyyli Ollilan kanssa. Hänen kanssaan filosofeerasimme, hänen kauttaan jouduin läheltä seuraamaan taidetta täällä Suomessa ja tutustuin niin moneen taidemaalariin."

 Avioeron jälkeen monet kontaktit katkesivat, mutta ystävyys Lyyliin  säilyi. Lyyli oli taidemaalari myös ja avioitui Yrjö Ollilan kanssa 1912. He molemmat kuuluivat Septem-ryhmään. Olliloiden poika aloitti koulunkäynnin Ranskassa. Ehkäpä juuri pikku koulupojan takia Ollilat päättivät palata  Suomeen. He eivät halunneet hänen ranskalaistuvan.

Palattuaan seitsemän vuoden Pariisin-matkaltaan v. 1927 Ollilat muuttivat Sinervän perheen naapureiksi Kuloraareen. Kerkisin kuulla äidiltäni muistoja tuosta ajasta. Hänkin sai istua vaiteliaan taiteilijan mallina nuorena äitinä, esikoispoika sylissään. "Lentäjän madonna" syntyi Kulosaaressa, samoin tämä muotokuva mummistani keski-iän kukoistuksessa. Sigrid oli avioiduttuaan Uuno Sinervän kanssa ottanut nimekseen Sirkka.

Hätkähdin nähdessäni kuvan  ensimmäistä kertaa. Näin katseessa kylmyyttä ja laskelmointia, ylpeyttä, itsetietoisuutta. Muotokuva oli mielestäni armoton kuin Goyan maalaama Kaarle IV:n perhekuva. Nyt olen kuvaan mielistynyt ja tunnistan saman tyylin joka Setpem-ryhmän impressionismin jälkeen astui Ollilan taiteeseen. Jäntevää muotoilua, uuden uljaan ajan henkeä, Art Decon viehkeyttä.

Hymyileekö Sirkka tuttavallisesti, hiukan ilkikurisesti taiteilijalle? He ovat nyt työtovereita. Sinervän pariskunta ja Ollila olivat perustaneet Helsingin Taidevärjäämön heti Pariisista paluun jälkeen syksyllä 1927. Ollilalla oli kokemusta käyttöesineiden värjäyksestä, lampunvarjostimista, lipuista, sillä ennen taiteellista menestymistä hän oli Pariisissa elättänyt perheen vastaavilla töillä.

Ennen pitkää Taidevärjäämö keskittyi painokankaisiin. Sirkka toi Berliinin-matkaltaan tuomisina uuden tekniikan: filmipainon, jota nyt yhdessä ruvettiin kehittämään.Tuttu silkkipainanta toteutettiin valotetuilla sabloonilla. Taiteilija Ollila suunnnitteli kuosit, ja työntekijät painoivat.

 Ollila sai huomattavan tilauksen v.1929 ja luopui Taidevärjäämöstä. Upea Kansallisteatterin kattomaalaus koitui hänen kohtalokseen. Hän menehtyi värimyrkytykseen. Sirkka Sinervästä tuli nyt toiminnanjohtaja, ja hän toimi siinä virassa kuolemaansa asti (1953). Liike menestyi ja kasvoi, ja  valtio palkitsi Sirkka Sinervän stipendillä. Myös Käsiteollisuusyhdistykseltä tuli stipendi, ja mummini käytti ne opintomatkoihin muistelmiensa mukaan.

Olisinpa opiskeluaikoinani Ateneumissa, Taideteollisessa oppilaitoksessa tiennyt, että arvostamani opettaja Kaj Franck oli toiminut mallinsuunnittelijana Helsingin Taidevärjäämössä minun mummini aikana 1940-45. Olisinpa ymmärtänyt haastatella! Nyt olen keräillyt tiedon sirpaleita Kansallisarkistosta, taidekirjoista, Sirkka Sinervän muistelmista, äitini Toini Wariksen kertomuksista. Palapelin osia on kateissa.
.

Kuka otti valokuvan?

Opettaja Väinö Helkiö, Toini Pietikäinen, sotilas, Sirkka Sinervä, Uuno Sinervä, sotilas 2

Opettaja Väinö Helkiö, Toini Pietikäinen, sotilas, Sirkka Sinervä, Uuno Sinervä, sotilas 2

Kerroin toisaalla radionkuuntelusta kesämökillä 1924. Mutta kuka otti kuvan? Sitä en voi enää keltään kysyä. Tässä on kuin kohtaus näytelmästä, se kätkee menneet ja tulevat tapahtumat. Yritän rakentaa jotakin vihjeistä, jotka ovat jääneet mieleen Äidin kertomuksista.

Sirkka (minun mummini) on iloinen ja kukoistava 38-vuotias. Miten nuori hän onkaan! Uuno, hänen unelmiensa prinssi on tukevoitunut ja muuttunut leppoisaksi uusperheen isäksi. Kaisu ja Heikki huitelevat ties missä, he eivät jaksa kuunnella särisevää musiikkia  jostakin Saksasta. Sirkka on mielissään, vilkkaat vieraat ovat viihtyneet iltaan asti. Nämä kaksi (vai oliko heitä kolme?) nuorta sotilasta nelistivät pihaan ratsastusretkellään, juuri kun perhe vietti kahvihetkeä puutarhassa. Vieraita ei tarvinnut kauaa houkutella liittymään seuraan, missä ennestään jo oli kesävieraita. Sirkka rakasti ihmisiä ympärillään, ja nuorten miesten ihailu saa hänet tänään loistamaan. Uuno on hyväntahtoinen, ei hän pane pahakseen pientä hakkailua.

— Miten hyvä, että Toini on viimeinkin lakannut murjottamasta. Talvella hän oli aivan mahdoton. Nyt on kaikki hyvin taas. Huomenna mennään veneretkelle ja uimaan! 

Toini (minun äitini) on 18-vuotias, eikä hän pidä Sirkan keimailusta ollenkaan.
— Äidin pitäisi olla vakavampi, äitien täytyy olla esimerkillisiä. Harmittaa. Ja miksi tuo opettaja seuraa minua kuin varjo?  Ottaa valokuvia edestä ja takaa, jopa salaa kun olen päiväunilla. Hän on kovin vanha,  jo yli 30-vuotias. Mutta aivan ihanasti soi  nyt musiikki, ihmeellistä! Ikävää, että opettaja ei voi tästä iloita, sillä hän on melkein kuuro. No niin, jalat sievästi, sillä nyt otetaan valokuva. 

Opettaja, kesävieras, on ajatuksissaan, hän ei välitä musiikista. Käskettiin sisälle valokuvan takia. Kameran takia. Kenkiäkään ei ehtinyt laittaa.
— Lähtisivät jo, suunpieksäjät! Miksi Toini nauraa heidän jutuilleen niin iloisesti? Huomenna pyydän Toinin veneretkelle, kerron että olen löytänyt lumpeenkukkia. Ja sitten, niin sitten kysyn häneltä... viimeinkin kysyn...minun täytyy uskaltaa!

Kuka otti valokuvan? Entä jos sotilaita olikin kolme, ja yksi heistä sieppasi kameran opettajalta? Sirkan veli, Roine, harrasti myös valokuvausta, luultavasti. Mutta silloin kuvassa varmasti olisi myös Roinen ensimmäinen vaimo, Lempi. Opettajaa ja Roinea en koskaan näe samassa kuvassa, vaikka yhtäaikaa olivat Sirkan mökillä. Nyt voin kysellä vain kuvilta, jotka kertovat arvoituksin. Sotilas, joka katsoo kameraan, tietää kyllä. Mitä hänen ilmeensä kertoo?

***

12.3.2012 Tänään etsin jotakin, ja käteeni osui muistiinpanoja Äidin tarinoista. Huomaan että kelpo tarinani ei ole täysin vedenpitävä. Koska minä olen nyt ainoa, joka tiedän totuuden, kerron sinullekin. Olen näet kohdellut opettajaa hiukan tylysti. Tuskin hän toivoo sotilaiden lähtevän, sillä hän on yksi seurueesta. Hän oli tänään ratsastanut tovereineen Hämeenlinnasta Mankalaan, —melkoinen suoritus! Joten hän ei ole suinkaan ulkopuolinen, joka kutsutttiin sisään kameran takia. Paljasjalkaisuus kertoo ehkä kotiutumisesta, tai kenties sukat ovat kuivumassa.  Ehkä souturetki on jo takana...?
Lisäsin myös henkilöiden nimet, opettajakin löytyi muistiinpanoista. Loistava valokuvaaja hän oli:

Kesänviettoa 1924. Varmaankin opettajan ottama kuva, sillä Roine-eno (R.R.Ryynänen) näyttäisi nyt olevan tässä.  Lapset Heikki ja Kaisu Sinervä ovat kuvassa myös,  ja Toini, merenneito ohjailee venettä.

Kesänviettoa 1924. Varmaankin opettajan ottama kuva, sillä

Roine-eno (R.R.Ryynänen) näyttäisi nyt olevan tässä. 

Lapset Heikki ja Kaisu Sinervä ovat kuvassa myös,

 ja Toini, merenneito ohjailee venettä. 

Mummin nojatuoli

10.3.2009

Avaan tietokoneen  näytölle täyteen kokoon vanhan valokuvan mummini kodista Liisankadulla. Katseeni vaeltaa avautuvassa tilassa esineestä toiseen, ovista toisiin huoneisiin, kuin näytelmän lavasteissa esiripun noustua. Sohvaryhmän kaunis nojatuoli ikkunan ääressä on nyt minun olohuoneessani, uusin verhoiluin. Palaan mielikuvissani aikaan, jolloin Sirkan nuori kaunis tytär, minun äitini, täällä liikkui.

Kuulen ääniä: talon rouva ja palvelijatar neuvottelevat keittiössä. Neitonen lehahtaa ovesta, istahtaa flyygelin ääreen, nostaa kannen ja alkaa selailla nuottivihkoa.
— Toini, palmusta on pyyhittävä pölyt!  Helmi tulee kohta auttamaan siirtämisessä, sanelee Sirkka-rouva näyttäytyessään oviaukossa. Toini ei vastaa, hän hyräilee hiljaa ajatuksissaan ja alkaa tapailla sointuja flyygelin koskettimilta. Kuulen ovikellon kilahduksen jota seuraa askelten kopina. Eteisessä avataan ovi ja miehen ääni kiirii kaikuisasta rappukäytävästä ovien vaimentamana Toinin korviin. Sormet pysähtyvät, kalpeneeko tyttö? Käsi nousee rinnalle, alkaako sydän takoa?
— Toini-neiti, kapteeni on täällä taas.
Toini nousee nopeasti flyygelin ääreltä ja perääntyy palmun varjoon.

Peiliovet aukeavat, näkyviin tulee suuri ruusupuska jota kannattelee lyhyt mutta ryhdikäs upseeri. Minun silmissäni nuori, mutta Toinin mielestä vanha, jo 29 hän tietää. Sirkka-rouva kiirehtii huoneeseen täyttäen sen hyväntuulisuudellaan, hän tervehtii vierasta sydämellisesti. Paavo ohjataan nojatuoliin, Toini istahtaa seuraksi vaiteliaana, kavaljeerin katsetta väistellen. Toini on niin kovin nuori, onko sydämessä salainen unelma? Helmi odottaa ovella ohjeita kahvitarjoilusta.

Mukava nojatuolini, mitä oletkaan kuullut ja nähnyt!  Ehkä voisin kuulla tarinasi, jos oikein keskittyisin. Kuulisin miten Paavo, minun isäni, kertoo Salon kodistaan, suurenmoisesta äidistään ja isästään, mainioista veljistään, ja rakkaudestaan josta riittäisi heille molemmille. Paavon päätös saada tuo tyttö omakseen ei horju, ja Sirkka-äiti kannustaa tytärtään suostumaan avioliittoon. Ja niin oli määrä tapahtua, minun ja kolmen veljeni onneksi. Olemme täysin yksimielisiä siitä, että meillä on ollut maailman paras äiti. Sirkka-äiti järjesti häät Kämpissä, vuosi oli 1926. Sen jälkeen tuli aika purkaa kauniit kulissit.

Suuren laman, paljon nykyistä vaikeamman, lähestyessä  tuo kaunis koti joutui vasaran alle  pian häiden jälkeen. Sohvakalusto nojatuoleineen pääsi mukaan seuraavaan, pienempään kotiin. Sisukas mummini pääsi pian jaloilleen. Kohta istahti nojatuoliin työpäivän päätteeksi menestyvän yrityksen johtajatar, joka toimi virassaan kuolemaansa asti 1953. Olin silloin 11-vuotias, ja mummi kuollessaan juuri  minun ikäiseni.

Yritän muistella mummia ja hänen pientä kotiaan. Hän oli mielestäni aika vanha, mutta aina hyvin pukeutunut ja kauniisti kammattu, vielä sairaudenkin päivinä. Näen täyteen kalustetun olohuoneen, kirjahyllyn ja posliiniastioita, jotka hän oli  itse maalannut. Ja nojatuolin, nyt sinisellä sametilla päällystettynä. Näkymä nousee sumusta, millon matkani kulkee hänen kotitalonsa ohi Topeliuksenkadulla.

Ja sitten nojatuoli ilmestyi minun lapsuudenkotiini Lapinlahdenkadulle. Sohvan kohtalosta ei minulla ole tietoa.

Vuodet kuluivat, äitini kasvatti lapset, jäi leskeksi, ja muutti vanhuutensa päivinä pieneen kotiin, jonka piti aina kauniisti hoidettuna. Tuli aika, jolloin hänen oli suostuttava pyörätuolin käyttäjäksi.  Sille oli tehtävä tilaa,  oli poistettava joko nojatuoli tai keinutuoli. Ja silloin löytyi meidän kodistamme  Mussalossa paikka nojatuolille. Otin sen kiitollisena vastaan, ikäänkuin ennakkoperintönä.  Kuuntelen tuolissa  musiikkia tai lueskelen, milloin viereinen televisio on suljettuna.
Nojatuoli on vankkaa tekoa, mutta kaipaisi hiukan kunnostusta. Olisipa mukavaa, jos se säilyisi suvussa minunkin jälkeeni.

Tänään istun Mummin tuolissa  ja mietin, onko elämässä mitään mieltä. Miksi jotkut täällä temmataan  pois kesken työn ja touhun, ja toiset joutuvat kulkemaan tien loppuun asti ja luopumaan kaikesta ennen armahdusta? 

Suloinen Toini, minun äitini, täytti tammikuussa 103 vuotta sairaalassa, eikä tule enää kesällä puutarhaani, kuten tähän asti.

Ehkä vielä tulee aika, jolloin kärsimys on poissa, ja kauniit muistot ja tarinat  jäävät lohduksi.