Erkki Warén
Oli kerran eräs nuori mies, joka luuli itseään niin viisaaksi ja eteväksi. Ja siksipä hän näyttääkseen että hän oli niin viisas, arvosteli kaikkea. Hänelle ei kelvannut mikään, mikä oli jo ennestään olemassa maailmassa, hän tahtoi hylätä kaiken sen naurettavan, mitä vanhat ihmiset tekivät ja opettivat.
— Oli Joulun aika. ”Mitä on joulu”, sanoi tämä nuori mies. ”Eihän se ole kuin vanha, pakanoillakin jo ollut juhla, jota ihmiset vaan nykyään viettävät saadakseen syödä ja juoda, sillä eivät ihmiset — sen enempää kuin minäkään, usko, että koskaan mitään Kristusta on ollut! Joulu on siis ihan tarpeeton, ei nykyaikainen viisas ihminen sitä kaipaa.” Näin tuumiskeli nuori mies. Ja kun hän tahtoi elää kuin opetti, päätti hän olla viettämättä Joulua.
Mutta hänen kotonaan, sillä hänellä oli näet koti ja vanhat vanhemmat sekä joukko vanhempia sisaruksia, niin, hänen kotonaan valmistauduttiin viettämään Joulua, kuten monena kymmenenä vuotena ennenkin. Ja siksi hän päätti lähteä koko Joulu-illaksi ulos kaupungille, sillä hän asui kaupungissa, eikä palata ennenkuin kaikki olisi ohitse.
Päätetty! Hän sieppasi lakkinsa, heitti palttoon hartioilleen, pisti paperosseja koteloonsa, otti muutaman setelin kukkaroon, ja sanomatta kellekään mitään, aukaisi eteisen oven — ohimennen pisti nenään tuo naurettava joulukuusen haju — ja sulkien oven taas tunsi sen jäävän pois, sinne sisään. Hän oli nyt kadulla! ”Tahdon tosiaankin näyttää, etten tahdo olla missään joulunvietossa mukana”, ja hän lähti pitkin katua umpimähkään. Katulyhdyt loistivat kirkkaasti, lumihiutaleita leijaili alas pilvistä, ja ihmisiä oli niin vähän ulkona, mutta kaikista ikkunoista loisti niin kirkas valo.
Minne hän nyt menisi, menisikö tavalliseen työhönsä. Vastenmieliseltä se sentään tuntuisi nyt, kun näkee niin vähän ihmisiäkin. Paras mennä ravintolaan, siellähän voi istua ja lasinsa ääressä lueskella kaikenlaisia sanomalehtiä, ja pääsee koko Joulusta ilman puuhaa ja tietoa.
…Onpas tyhjää täällä nyt. Tuolla istuu joku kaljupäinen herrasmies ja syö jutellen tarjoilijan kanssa. Mutta muuten tyhjää, pöytiä ja tuoleja, tuoleja ja pöytiä. Hm, kylläpä tämä on oikeastaan aution näköistä. Mutta parasta tilata totilasi. ”Vahtimestari!” — ”Heti paikalla, herra. Kas, tekö se olette, herra tuomari, hauskaa joulua!” —”Mitä- - -, mitä te tässä toivotatte, en minä teidän toivotuksia kaipaa. Lasi totia!” —”Anteeksi, hetipaikalla.”
Kumma tosiaankin , kuinka autiota täällä on! Ne viettävät nyt tietysti sitä Jouluaan. Ovat kaikki tietysti kotonakin salissa joulukuusen ympärillä ja ihmettelevät kynttilöiden loistetta.
No, jaa, onhan joulukuusi oikeastaan aika kaunis puhtaasti taiteilijan silmällä katsottuna, ja siitä leviää niin hyvä tuoksu. Hm. Nyt ne varmaan siellä kotona laulavat jouluvirttä hm… Ei, parasta ottaa joku lehti. Sota on kovin yksitoikkoinen, pääkirjoitus tuntuu kuivalta ja koko lehti vain Joulu-uutisia,…minkätähden ne nyt työntävät joka paikkaan sen Joulunsa… Nyt ne lukevat kotona saarnaa…osaanpa sen jo ulkoakin. Hullua lukea sellaista, jota eivät usko. Mutta oikeastaan kaunis keksinto tuo enkelien sanoma. Tumma yö, etelän kaunis laakso, nuo paimenet siinä laumoineen, rauhainen keskiyö ja yhtäkkiä yliluonnollinen valo ilmestyy heille, suuri taivaallinen sotaväenjoukko, joka riemuiten laulaa kunniata Jumalalle, rauhaa maahan ja ihmisille hyvää tahtoa, ja enkeli, joka ilmoittaa lapsen syntyneen. Hm, on siinä ainakin tunnelmaa, kaunis kuva se on. Mutta sehän on nyt kumma, kuinka se pyrkii minua sotkemaan, tuo Joulu… Ei edes toti maistu, ja tämä ravintola tuntuu niin vihoviimeisen autiolta. Oikeastaan olisi suloista kuvitella tuota rauhaa minkä nuo paimenet ensimmäisenä Jouluyönä tunsivat. On siinä jotain ylentävää ajatella tuota ”taivaan sotaväen joukon” riemulaulua. Sitä ne siellä kotona nyt laulavat. Hm, mitäs tässä lehdessä taas seisoikaan ”kotimaisen teollisuuden viime vuonna tuottama…”, kylmäkin täällä on ja niin…, voihan niillä kotona olla aika hauska nyt yhdessä, ovat tietysti ihan Joulutunnelman vallassa.
Sittenhän sen Joulun voisi ymärtää, jos uskoisi Kristuslapsen syntymään… Mitäs se nyt taas olikaan ”tuottama kansantaloudellinen ansio oli jo 10%”, Vahtimestari” ”Mitä herra.” ”Täällä on ikävä tänään.” ”Jaa, nythän on oikeastaan… jaa , anteeksi, herrahan ei pidä siitä. Kaikki koettavat olla omiensa kanssa tänään” - - -
Joulurauha, niin siinä on sittenkin kaunis ajatus. Rauhaa kaipaa ihminen kuitenkin… olla kerran edes tuollainen Betlehemin yö, jolloin tuntisi sielussaan oikein merkillisen rauhan tunteen. Olisi sentään suloinen käsite tuo Kristuslapsi. Sitä ne nyt kotonakin tahtovat ajatella, ja siksi ne tietysti juhlivatkin…
Ulkona pimenee, tähdet kiiluvat korkealla, kadut ovat autiot, mutta kylläpä ikkunat loistavat. Ravintola tuntuu oikein pimeältä. Tuo kaljupäinen vaan ajaa sianpaistia sisäänsä. Ravintola on tosiaan surkea - - , mutta kotona. ”Vahtimestari!” — ”Mitä herra?” ”Lakkini ja palttooni tänne.” — ”Meneekö herra pois!” ”Menen kotiin, sillä ihmisen ei totisesti ole vara hyljätä yhtään hetkeä, milloin hänen sielunsa voi saada jokapäiväisyydestä kohoavan ylentävän tunnelman. Hyvästi!” Ovi paukahti ja vahtimestari näki tuon nuoren tuomarin melkein juoksujalkaa kiiruhtavan pois… Hän heitti pyyheliinan käsivarrelleen…”Niin kun vaan olisi kotia, mihin pääsisi edes kerrankaan…” ja hän jäi juttelemaan kaljupäisen luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti