Olen unessa useasti

12.10.2008

Lapinlahdenkatu 31

Lauantaina vaelsin Helsingissä ilman kiirettä, ja poikkesin mielijohteesta ohi uljaan uuden  Kampin terminaalin kohti lapsuuden maisemia, Lapinlahdenkadulle. Sää oli luotaantyöntävä, ei lainkaan valokuvaamiseen houkutteleva. Sateenvarjoni ponnahti tuulessa nurin takanakulkevan naisen kasvoille, onneksi hän vain nauroi. Luovuin yrityksestä ja päätin jättäytyä tihkusateen armoille.

Näin jo kaukaa Malminkadun synagoogan. Poissa oli maisemaa hallinnut kaasukello. sekä pitkän lauta-aidan kätkemät epämääräiset vajat.

Jyrkät rappuset pimeälle kujalle radan vieressä ovat myös kadonneet. Ympäristö on nyt siisti ja edustava.

Kjell Westö kirjassaan "Missä kuljimme kerran" on kuvannut näitäkin maisemia ajalta ennen meitä. Syrjäisiä kujia, köyhää väkeä, tehtaantyöläisiä, juutalaisten narinkka-tori. Vuonna 1906 rakennettiin upea kerrostalo Lapinlahdenkadun päähän, lähelle Marian sairaalaa. Vasta taideopiskelijana ymmärsin, että se edustaa kansallisromanttista jugend-tyyliä.Talon piirsi Selim Lindqvist.Siinä talossa vietin lapsuuteni. Paljon oli jäljellä Westön kuvaamista tunnelmista. Olin 15-vuotias, kun muutimme pienempään asuntoon, kolmanteen kerrokseen samassa rakennuksessa.  Lapsuuden lumous jäi sinne neljänteen kerrokseen ja kätkeytyi syvälle mielen pohjaan. Muuton kynnyksellä kirjoitin päiväkirjaani tunteellisen vuodatuksen.

Eläinpsykologiassa  kerrotaan leimautumisesta. Kuoriutuessaan linnupoika leimautuu emoonsa ja elinpaikkaansa.
Kenties ihmisen lapsi leimautuu myös.

Mehiläisen sairaalassa synnyttyäni pääsin suureen, avaraan kotiin, missä katto oli korkealla, ja salin ikkunoista näki kauas metsäisen hautausmaan yli. Huoneita oli monta, ja jokaisessa leveäksi avautuvat peiliovet. Ruokasalissa ovia oli  peräti neljä.
                                   
Mutkikas pimeä välikkö johti keittiöön, missä tiskipöydän takana oli vuoteen kokoinen palvelijanhuone. Välikköä oli syytä pelätä pimeän tultua, siellä kummitteli, oli pysyttävä tiukasti peiton alla. Isoveljet minua näin opastivat.

Rappukäytävä oli suuri ja kaikuisa. Hissikuilua kannatti myös pelätä pimeällä, sielläkin asui kummituksia. "Kielletty alle 12-vuotiailta", luki korihissin seinällä. Kun kävin rohkeammaksi, pelkäsin enemmän talon iäkästä omistajatarta  kuin kummituksia. Kerran jäin kiinni itse teosta, hissi juuttui alimpien  kerrosten väliin ja siellä roikuin kuin jäniksenpoika häkissä. Kops, kops, kuulin askelien laskeutuvan kuudennesta kerroksesta kohti minua onnetonta...

Yläkertaan, viidenteen kerrokseen, muutti Lilu. Tapasin hänet rappukäytävässä, ja päätimme heti ryhtyä ystäviksi. Lilulla oli tummanruskeat silmät . Ihastelin erityisesti tummaa tukkaa, oikealla puolella oli pitkä palmikko solmittu rinkulaksi, mutta vasemman puolen hiukset olivat lyhyeksi leikatut. Hän oli minua vuotta nuorempi, viisivuotias.
Lilun luona ikkunoista näki merelle asti.  Oi, meillä oli nyt suuri koti, yläkerta ja alakerta! Ja  kummallakin oli turvallinen, hymyilevä äiti aina kotona. Isoveljiä meillä, isosiskoja ja veljiä heillä, väkeä menossa ja tulossa, ääntä ja elämää.

Aika varhain saimme ulkoilla ilman huoltajaa;  jo ennen kouluikää tutkimme ympäristöä omin päin. Seurapiiriin liittyi muitakin  naapuruston lapsia. Kivipihalla piirsimme liidulla asvalttiin, kiipeilimme junanratakuilun jyrkillä rinteillä ja kuljeksimme kaduilla. Itse tein retkiä myös yksikseni, ja aina lopuksi kiersin korttelin. Näin ei tarvinnut valehdella äidille, joka kysyi missä olin ollut.— Kiersin korttelin!

Pääsinhän toki luontoon, maalle kesäisin. Kesäpaikka vuokrattiin perheelle meren tai järven lähettyviltä, lomat olivat yhtä huviretkeä!  En tiennyt mitään mansikkamaan kitkemisestä tai perunoiden nostosta. Aika kului toimeliaassa joutilaisuudessa, leikkien, soudellen, metsässä samoillen.

Ja miten jännittävää oli palata pitkän kesän jälkeen kaupunkiin, kuulla rappukäytävän kaiku, kadun äänet avonaisesta ikkunasta iltaisin vuoteessa. Liikenne ei vielä häirinnyt, joskus hiljaisuuden  läpäisi  lähestyvä  korkokenkien kopina, joka  pian taas hiipui kaukaisuuteen. Mutta yhtäkkiä  kuulin junan puuskutuksen, se pysähtyi ja veti henkeä ikkunan alla. Joskus olin kauhuissani, pelkäsin että se räjähtää!  En  uskaltanut avata silmiäni ja nähdä valkoista savua, joka peitti katuvalot.  Mutta hevosen kavioiden kopseeseen oli mukava herätä.  Hevonen  kuljetti kuormaa Steniuksen kauppapuutarhasta, joka sijaitsi kuin salainen puutarha radan ja hautausmaan välissä. Raitiovaunu no 6 kolisteli verkkaisesti pitkin Lapinlahdenkatua, sen pyöreä päätepysäkki oli sairaalan edessä.

Mikä ympäristö! En koskaan tuota kummastellut. Se oli mielikuvitusta kiehtova maailma. Mutta äitini kertoessa saatan kuvitella miltä  tuntui muuttaa uuteen kotiin, jonka isä oli vuokrannut. Ikkunasta näkyy Hietaniemen hautausmaa ja Marian sairaala. Sisäänkäynnin toisella puolen ruumisarkkuliike ja toisella kukkakauppa hautaseppeleineen.  Kukkakioskit haudoillavierailijoille , ja hautakiviveistämön jatkuva kilkutus ikkunan alla.. Uskon että hiukan kylmäsi nuorta äitiä. (Hän täyttää pian 103 vuotta.)

Aina muuttaessamme olen salaa etsinyt kotia, jossa on katto korkealla. Ihminen sopeutuu, mutta kaipaa aina...jonnekin. Tämänpäiväinen  kotimme on nykyaikaisen matala, mutta keskellä on korkea kohta harjakaton ansiosta. Sen takia voin hengittää.

Tänään olen  elämääni tyytyväinen harrastajapuutarhuri.  Kaupunkilaistyttö, vasta-alkaja. Olen kasvattanut kasveja vasta 18 vuotta, täydellinen  elämänmuutos urbaanille ihmiselle. En lakkaa hämmästelemästä.