Ajan poluilla 1 / Kotitalo

Kotitalo

Lapinlahdenkatu 31 Helsinki, kuva Paavo G.Waris 1956

Aihe, joka on pitkään piiloitellut mieleni pohjalla, haluaa nyt tulla esiin. Ehkä etsin 'torstaihaastetta'  varten kuvia lapsuudenkodistani, ja viehätyin etsimään niitä lisää. Ja niin jäi muistojen lippaan kansi raolleen. Onko jo nyt tullut aika katsella taaksepäin? Miksipä ei, parempi liian aikaisin kuin ei milloinkaan. Kirjoitan rohkeasti otsikkoon numeron 1. Aion siis jatkaa hankettani.
     Oikeastaan kirjoitushanke alkoi jo vuonna 2008. Lainaan tulevaan jatkokertomukseen otteita  artikkelista, jonka julkaisin vanhassa blogissani: "Olen unessa useasti". Poimin tuleviin postauksiin otteita tuosta kirjoituksesta, ja merkitsen ne kursiivilla.

Miten jännittävää oli palata pitkän kesän jälkeen kaupunkiin, kuulla rappukäytävän kaiku, kadun äänet avonaisesta ikkunasta iltaisin vuoteessa. Liikenne ei vielä häirinnyt, joskus hiljaisuuden läpäisi lähestyvä korkokenkien kopina, joka pian taas hiipui kaukaisuuteen. Mutta yhtäkkiä kuulin junan puuskutuksen, se pysähtyi ja veti henkeä ikkunan alla. Joskus olin kauhuissani, pelkäsin että se räjähtää! En uskaltanut avata silmiäni ja nähdä valkoista savua, joka peitti katuvalot. Mutta hevosen kavioiden kopseeseen oli mukava herätä. Hevonen kuljetti kuormaa Steniuksen kauppapuutarhasta, joka sijaitsi kuin salainen puutarha radan ja hautausmaan välissä. Raitiovaunu no 6 kolisteli verkkaisesti pitkin Lapinlahdenkatua, sen pyöreä päätepysäkki oli sairaalan edessä.

 Se oli mielikuvitusta kiehtova maailma. Mutta äitini kertoessa saatan kuvitella miltä hänestä tuntui muuttaa uuteen kotiin, jonka isä oli vuokrannut. Ikkunasta näkyy 

Marian sairaala ja Hietaniemen hautausmaa. Sisäänkäynnin toisella puolen on ruumisarkkuliike ja toisella kukkakauppa hautaseppeleineen. Kukkakioskit haudoillavierailijoille, ja hautakiviveistämön jatkuva kilkutus ikkunan alla. 

Varmaan apea ensivaikutelma haihtui kotiutumisen jälkeen. Olisipa äitini tiennyt elävänsä 103-vuotiaaksi, ennen kuin sukuhautakiven viimeiseen tyhjään tilaan isäni nimen vieressä hakattaisiin ja hopeoitaisiin hänen nimensä tuolla kauniissa Hietaniemen puistossa.

Huolellisesti vaalittu 102-vuotias talo Lapinlahdenkadulla, Pilkkasiiven korttelissa
kuva Marjatta Huuskonen 2008

Selailen Kristel Sarlinin, talon rakennuttajan Aarne Dahlströmin tyttärentyttären laatimaa satavuotishistoriikkia "Talo kaupungin ulkopuolella". Löydän kuvia kadonneista näkymistä, ja tietoja talon vaiheista ennen minun aikaani ja sen jälkeenkin. Mahtoi tuo jugend-tyylinen kivitalo näyttää hämmästyttävältä   Leppäsuon ja Kampin kalliomaisemien äärellä! Harvojen puutalojen reunustama katu päättyi tässä.  Talon julkisivut on piirtänyt v.1904 Selim A.Lindqvist.  Arkkitehti itse kutsuu tyyliä nimellä 'art nouveau', kertoo Sarlin kirjassaan. Silmäilen mielenkiintoisia kuvia. Signe Branderin kuvat houkuttelevat etsimään niitä lisää. Löysinkin riemukseni  kuvia alueesta ajalta, jolloin talo oli vasta rakennettu. Vastaperustettu Helsingin muinaismuistolautakunta palkkasi v. 1906 Signe Branderin dokumentoimaan muuttuvan Helsingin näkymiä. Kuvaus on tehty korttelin kulmassa, missä  Et.Rautatiekadulta käännytään Malminkadulle. Ihmettelen sitä, että rautatie kulki jo minun aikoinani syvässä kuilussa.

Panoraama Leppäsuon alueesta

Merkillisesti tuo "Talo kaupungin ulkopuolella"  liittyy perhehistoriaan. Minun äitini asui jonkin aikaa tyttösenä pienessä asunnossa Rautatienkadun puolella, porttikongin yläpuolella. Toini, yksinäinen avioerolapsi,  häpesi yksinkertaisia vaatteitaan kauniisti puettujen Dahlströmin  pikkuneitien seurassa. Talo oli tuolloin ehkä kymmenvuotias, kuten äitinikin. Molemmat olivat syntyneet  vuonna 1906. Pian muutettiin pois isompaan asuntoon, vauraus kohentui, mutta muistikuvat säilyivät äitini mielessä. 

Kuva Rautatiekadun asunnosta n 1916.
Vas.: Sirkka Sinervä, Kaisu Sinervä Uunon sisaren sylissä, Toini Pietikäinen, Uuno Sinervä

Minä palasin vielä aikuisena Lapinkahdenkadun taloon, tosin eri asuntoon vuodeksi oman puolisoni kanssa. Äitini asui nyt leskenä pienemmässä kolmannen kerroksen huoneistossa. Esikoinen syntyi siellä, ja sen jälkeen hankimme ensimmäisen oman asunnon Kontulasta.  Lapsuudenkoti ylemmässä kerroksessa oli jo siirretty muistojen lippaaseen, ja kansi suljettiin.