Kesällä 2006, jolloin Äiti lomaili luonamme 100-vuotiaana, aloin kirjoittaa päiväkirjaa yhteisistä hetkistämme. Kesän jälkeen huomasin pian miten helposti keskustelu sujuu puhelimessa, ilman kuulolaitetta. Entistä useammin myös vierailin Äidin luona Haagassa.
Tutkimme yhdessä valokuva-albumeita. Kuinka en ole ennen nähnyt näitä lumoavia kuvia! Vai olenko nähnyt, vaan en katsonut? Äidin näkö heikkenee jatkuvasti, mutta vielä on suurennuslasista apua. Monet kuvansa hän osaa ulkoa, tietenkin tärkeimpiä ovat lasten ja lastenlasten kuvat aina viidenteen polveen asti. En tiedä mitä hän näkee, mitä muistaa. Myös minulle tuntemattomat kasvot saavat nimen ja tarinan. Yritämme määritellä ajan ja paikan.
Äiti on niin innostunut yhteisistä tutkimusretkistä että etsii päiväkaudet puuttuvaa kuvaa.
- Se profiilikuva on merkillisesti kadonnut. Olisin vaan halunnut näyttää sinulle kampaukseni 18-vuotiaana. Näytin sitä Matille lauantaina ja sen jälkeen se oli hävinnyt. Minä olen etsinyt, siivooja on etsinyt, Matti on etsinyt. Täytyy varmaan uskoa, että enkelit ovat sen kätkeneet, etten syyllistyisi turhamaisuuteen. Se on niin kaunis kuva.
Parin päivän päästä Äiti soittaa minulle. Jo tervehdyksestä kuulen ilon.
- Enkelit luovuttivat kuvan, ihan totta!
- Kuinka kummassa?
- Muistatko sen enkeliasetelman pöydällä? Sen, jonka sain Tipiltä joululahjaksi? Nostin sitä, halusin suoristaa pöytäliinan rypyt. Siellä se kuva oli, enkeleiden alla piilossa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti