torstai 9. lokakuuta 2014

Terveisiä 60-luvulta!


Nukke ja akvarelli


Nukke alkaa yhä enemmän näyttää minulta, nyt kun sillä silmällä katselen. Miksipä ei?   Nukkehuoneessani asustavat  jo kahdeksantoistavuotias Sigrid-mummini vuosisadan vaihteesta sekä äitini ja tätini 20-luvulta. He  saavat uusia vaatteita samalla kun yritän kurkistaa heidän elämäänsä. Uusin nukkeni saa nyt luvan esittää minua itseäni.

Tämä tyttö, Marjatta siis, täytti Helsingissä 18 vuotta  vuonna 1960. Mikä hän oli, lapsi vai aikuinen? Ei hän vielä arvannut, että James Dean oli elokuvillaan sysännyt liikkeelle  uuden nuorisokulttuurin, ja  Beatlesit  olivat matkalla kohti julkisuutta. Ilmiöt saavuttivat tietoisuuden hitaasti, sillä televisio ei vielä kuulunut joka kodin varustukseen. Jotkut luokkatoverit kävivät lauantaisin joraamassa tai elokuvissa, toiset kävivät seurakuntanuorissa ja varjeltuivat moisilta  kiusauksilta. Bullankulmalla, seurakuntanuorten kokoontumispaikassa sain nimekseni Mata, ja se saakin olla nukkeni nimi.

Mata oli nyt abiturientti. Luokkatoveri Anja oli läheisin uskottu, ja välitunnilla tytöt usein viihtyivät kahdenkesken. Ankarin hurskaus oli jo hellittänyt, kokeiltiin jopa huulipunan käyttöä. Ystävykset alkoivat  olla liian vanhoja rippikouluikäisten seurakuntanuorten joukkoon. 


VIIIA-luokan ruokavälitunti Töölön Yhteilyseossa Helsingissä 1960


Mitenkä pukisin nukkeni? Jotkut vaatteeni muistan ja näen niitä myös kuva-albumeissani. Miten asiallisen aikuisilta näytämmekään! Pojat olivat herrasmiehiä, borsa ja pikkutakki kaikilla. Tytöillä  siisti hame, sirot, naiselliset kengät, paitapusero, villatakki. Tukka permanentattu tai poninhännällä. Farkut löytyivät jo vaatekaapista, mutta niitä ei tosiaankaan käytetty koulussa, ei edes voimistelutunnilla.  Jumppasalin pukuhuoneessa vaihtuivat somat vyötäröliivit sukkanauhoineen siniseen löysään voimistelupukuun. Tam-tam- tadam-tam, kutsui tamburiini. 
Olin jo perheenäiti sukkahousujen ja minihameiden tullessa. Siitä ei 18-vuotias Mata vielä osannut edes unelmoida. Oikeastaan häntä eivät vaatteet kovin kiinnostaneet. Isän kuoltua äiti oli tiukoilla kouluttaessaan kuopustaan. Vaatteet olivat kalliita. Ensimmäisen tilin kesätöissä 14-vuotiaana hän oli käyttänyt uuteen leninkiin. Oli kyllä ajatellut lintukiikarin hankkimista.

Kotosalla Mata  piirsi ja maalasi, soitti kitaraa ja unelmoi meren saaresta, missä kesällä oli istunut kallion kolossa kiikaroimassa lintuja. Parhaiten hän viihtyi punaisessa neulejumpperissa, sillä siihen oli tarttunut meren tuoksu. Mata-nukke saikin ensimmäiseksi asukseen tuon jumpperin ja siistin hameen. Koulutehtävät tuli hoidettua ilman suurempaa intohimoa. Kiehtovimmat  aineet olivat äidinkieli ja kuvaamataito.

Kevään 1961 uudet ylioppilaat kokoontuvat Helsingin Kauppatorilla marssiakseen Sankarihaudoille. Mata ja Anja.
 Kevään ylioppilaskirjoituksissa  Tylyn  suuressa salissa kahdeksantoistavuotiaan sydämen sai sykkimään tummasilmäisen  mielitietyn läheisyys. Selvittiinhän kirjoituksista kohtuullisesti. Matan äiti iloitsi ensimmäisestä kävelypuvusta, jonka sai hankituksi tyttärelleen lakkiaisiin. Ja iltapukukin teetettiin! Ystävältä äiti sai lahjaksi tarpeettomaksi käyneen  silkkileningin. Luotto-ompelija leikkasi sen kankaanpaloiksi, käänsi nurjan puolen oikeaksi ja valmisti uudenveroisen juhlavaatteen. Leninki oli tummansininen, tulppaanimallinen. Huumaavan onnellisen päivän päätteeksi leijaili Mata rakkaan lakkipään käsivarsilla Kalastajatorpan parketilla.
Syksyllä Mata osti ensimmäisen Marimekkonsa, pörrötti tukkansa ja liittyi pitkään jonoon Ateneumin portille. Ihmeekseen hän pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan kuvataidetta. Poikaystävä pukeutui armeijan harmaisiin.

Piirustus kirjeestä Anjalle 1961
Tulevia kuvaamataidonopettajia ja taiteilijoita Ateneumin kuvanveistoluokassa syksyllä 1961.
 Keskellä Mata uudessa Marimekossaan.

Mata-nuken tarina ei yletä tämän pitemmälle, sillä elokuussa kertoja täytti yhdeksäntoista vuotta. Onneksi 18-vuotias ei saattanut aavistaa, miten suuria ja peruuttamattomia elämänvalintoja hän parhaillaan oli tekemässä.

Nuken valmistamisesta kerron Varamussalon blogissa: Mata, 60-luvun tyttö


lauantai 9. elokuuta 2014

Kesäpäivänä, elämän näyttämöllä

Kesänviettoa Iitissä 1920-luvulla. Vasemmalta: Heikki Sinervä, Sirkka Sinervä,
Margariitta Särkkä, Toivo Särkkä, Uuno Sinervä, istumassa: Kaisu Sinervä, Toini Pietikäinen
Kuvaaja ehkä Väinö Helkiö


Kuin kohtaus vanhasta elokuvasta, eikö vain! Ehkä tunnelmasta jäi häivähdys kesävieraan, Toivo Särkän mielen pohjalle itämään. Hän ei vielä tuohon aikaan ollut elokuva-alalla. Epäilen kuvan ottajaksi tuttua opettajaa, jota voi kiittää monista hienoista valokuvista äitini albumissa. Missä on Sirkka, seurueen keskipiste, retken järjestäjä? Kukaan kuvan henkilöistä ei enää ole kertomassa. Kerkisin kuitenkin vanhan äitini, kuvassa 18-vuotiaan Toinin kanssa  tutkia tätä kuvaa ja tunnistaa henkilöt. Kuvittelin että pikku-Heikin vieressä kivellä on suuri rantapallo. Nyt onkin katsottava tarkemmin. Rantapallolla on sormet! Sillä  Sirkka siinä piilottelee ja keimailee valokuvaajalle:
 
--Ei, minua ei saa valokuvata! Minä näytän ihan rumalta! Kuvatkaa Margariittaa, hän on  niin kaunis!

Uuno turhaan  maanittelee Sirkkaa, joka piilottaa kasvonsa. Ja niin kuvaan tallentuu hänen kirjava huivinsa. Kaisu kihertää ja  Toini tuumaa, että tämä on  taas niin äidin tapaista. Satavuotiaana Toini  kertoi minulle oman muistikuvansa tästä retkestä. Enää hän ei ole kertomassa, ja huomaan olevani ainoa joka tämänkin pienen episodin tietää.

Olisipa jännittävää tunnistaa tuo paikka. Sirkka Sinervä, minun mummini,  kertoo muistelmissaan kesämökistään Iitin Kimolassa 20-luvulla.  Saaret ovat varmasti paikallaan tänäänkin, ja suuri kivikin voisi olla. Entäpä jos kuva on Hiidenvuoren rinteeltä? Jostakin aika läheltä kuitenkin.

Ilta hämärtyy. Veneen ääni loittonee järvenselällä Iitin Säyhteellä, missä tätä kirjoitan. Tänä yönä nousee täysikuu valaisemaan  näyttämöä.


lauantai 1. maaliskuuta 2014

Liulau laskiaist!



Liulau laskiaist,
minun mammallein pitkii pellavaittii,
hurukselaisille huiskuntynkii,
mämmäläisille mätäpäitä!

- J. Tyyskä, Anjala 1888

Lisää laskiaishuutoja löytyy Suomalaisen kirjallisuuden seuran tietosivuilta. 
Tänä laskiaisena eteläisen Suomen asukkaat aina Kauhavaa myöten näkevät lunta vain valokuvissa menneiltä talvilta. Täytyy siis varoa kaatumista alamäessä. Maistukoon silti laskiaispulla! Lapsuudessani sitä syötiin kuuman maidon kanssa. Ja täytteenä oli ehdottomasti marsipaania.