Matti Warén, vapaa taiteilija

Matti Warén 1908 ©Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

 Kansikuvan maalasi perheen jokavuotista joululehteä varten 17-vuotias taidemaalarin urasta haaveileva Matti Warén. Jo seuraavana vuonna hän pääsi kiinni taideopintoihin. Kuvituksia ja kansia perhelehteen ilmestyykin runsaasti viimeiseen näkemääni numeroon 1921 asti. Kiehtovasti voi niissä huomata heijastumia taiteilijan varsinaisesta työstä ja ajan hengestä.

Salon taidemuseossa oli 110-vuotispäivän kunniaksi näyttely joulu-tammikuussa 2001-2002 : Matti Warén, vapaa taiteilija. Samanniminen Like-kustantamon kirja runsaine kuvineen  ilmestyi tuolloin. Elämäkerta on Erik Kruskopfin kirjoittama. ”Matti Warénin taidekäsitys juontaa juurensa lapsuuden ja nuoruuden elävään kosketukseen luontoon Saarijärvellä, Salon seudulla, Ahvenanmaalla, Oulunkylässä tai missä hyvänsä hän oleskelikin. Juuri luonto sai hänen ilmeisen vilkkaan mielikuvituksensa liikkeelle”, kertoo Kruskopf.

Taiteilija Wilho Sjöström sattui viettämään kesän Saarijärvellä ja oli usein nähty vieras Koivumäen kodissa. Vuosi oli ilmeisesti 1902, jolloin Paavo oli 5- ja Matti 13-vuotias. Pienestä pitäen oli Matti haaveillut taidemaalarin urasta ja sai nyt lisäpontta Sjöströmin työskentelyn seuraamisesta.  Pikku Paavon muotokuva syntyi Saarijärvellä, ja Matti  saattoi nähdä miten taiteilijan siveltimenvedot  loihtivat silmiin elävän katseen. Sama katse liikuttaa minua kovin aina kun silmäni osuvat pieneen tauluun olohuoneen seinällä. Minun isäni silmät! 

Wilho Sjöström n. 1902 © MH 2021

Kaikki Warénin pojat olivat  taitavia piirtäjiä. Samoin isä Eliel ja hänenkin isänsä. Matin kutsumus oli vahva,  ja opiskeltuaan vuoteen 1912 Taiteilijayhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa lähti hän rohkeasti vapaan taiteilijan tielle. Ura alkoi lupaavasti. Pariisinmatka Rudolf Koivun, opiskelutoverin kanssa avasi näkymiä uusiin tuuliin taidemaailmassa.  Salon kodissa oli Matti-pojalla oma ateljee. 

Perheen perustamisen jälkeen olivat vakaammat tulot tarpeen. Piirustuksenopettajana Matti Warén oli varsin pidetty. Parhaiten hän  on jäänyt historiaan Kansallisteatterin päälavastajana. Vaikka taidemaalaus jäi sivutoimeksi, maalasi hän kuitenkin vielä noin 80 muotokuvaa.

Taideteollisuusmuseon 100v-näyttely ”Matti Warén, lavastaja” antoi Jukka O.Miettiselle aiheen kirjoittaa HelsinginSanomissa 28.11. 1991 mm.:

”– – – Kiitos Warénin laajan kiinnostuksen ja monien matkojen lavastustaiteemme harppasikin heti heijastelemaan suuren maailman tyylisuuntia - ekspressionismia,  futurismin koneromantiikkaa jne.

Warén oli häkellyttävän monipuolinen henkilö. Elämäntyönsä hän teki Kansallisteatterin päälavastajana, mutta hän ehti toimia myös oopperassa, olla  mukana perustamassa tähtitieteellistä seuraa ja hankkia ensyklopedistisen tietämyksen, josta juontuu hänen lempinimensä ” kävelevä tietosanakirja”.”

Missä minä olin silloin? Kaiketi olin työhöni ja omaan taiteeseeni uppoutunut, ja vapaa-ajat laittelin uutta puutarhaamme talvikuntoon, enkä sitten saanut  käytyä Helsingissä. Kiinnostus sukuhistoriaan ei ollut vielä herännyt.

Muistan hyvin Matti-setäni joviaalin olemuksen lapsuuteni vuosilta. Etsin vimmatusti valokuvaa veljeksistä, jossa on mukana airedalinterrieri Matti-sedän jaloissa. Muistanko koiran, vai muistanko kuvan? Kyläilyt Unioninkadun taiteellisessa kodissa saatan muistaa, sekä hienon ja hillityn Anni-tädin. Anni Brandt-Warén oli myös taidemaalari. Kansallisteatteriin pääsin toisinaan katsomaan lastennäytelmiä, joiden lavasteet epäilemättä olivat Matti-setäni suunnittelemat.

Harry ja Matti Warén ovat ainoat isäni veljet, jotka muistan lapsuudesta. Erkki ja Toivo Warén ehtivät kuolla ennen syntymääni. Vanhat kuvat ja kirjoitukset herättävät heidät eloon.

                                                      Matti Warén Wikipediassa

Kuva löytyikin lopulta! Kasvitieteen professori Harry Waris, taiteilija Matti Warén, isäni evl evp Paavo G. Waris. Mikähän sai veljekset kokoontumaan? Ehkä Matti-sedän 60-vuotispäivät? Totta kai puolisotkin olivat paikalla, ja pikkutyttö Marjatta, jota tuskin jätettiin yksin kotiin. Muistan kyllä kyläpaikan ja koirankin luulen muistavani.

Terveisiä 60-luvulta!

Nukke alkaa yhä enemmän näyttää minulta, nyt kun sillä silmällä katselen. Miksipä ei?   Nukkehuoneessani asustavat  jo kahdeksantoistavuotias Sigrid-mummini vuosisadan vaihteesta sekä äitini ja tätini 20-luvulta. He  saavat uusia vaatteita samalla kun yritän kurkistaa heidän elämäänsä. Uusin nukkeni saa nyt luvan esittää minua itseäni.

Tämä tyttö, Marjatta siis, täytti Helsingissä 18 vuotta  vuonna 1960. Mikä hän oli, lapsi vai aikuinen? Ei hän vielä arvannut, että James Dean oli elokuvillaan sysännyt liikkeelle  uuden nuorisokulttuurin, ja  Beatlesit  olivat matkalla kohti julkisuutta. Ilmiöt saavuttivat tietoisuuden hitaasti, sillä televisio ei vielä kuulunut joka kodin varustukseen. Jotkut luokkatoverit kävivät lauantaisin joraamassa tai elokuvissa, toiset kävivät seurakuntanuorissa ja varjeltuivat moisilta  kiusauksilta. Bullankulmalla, seurakuntanuorten kokoontumispaikassa sain nimekseni Mata, ja se saakin olla nukkeni nimi.

Mata oli nyt abiturientti. Luokkatoveri Anja oli läheisin uskottu, ja välitunnilla tytöt usein viihtyivät kahdenkesken. Ankarin hurskaus oli jo hellittänyt, kokeiltiin jopa huulipunan käyttöä. Ystävykset alkoivat  olla liian vanhoja rippikouluikäisten seurakuntanuorten joukkoon. 

VIIIA-luokan ruokavälitunti Töölön Yhteilyseossa Helsingissä 1960

Mitenkä pukisin nukkeni? Jotkut vaatteeni muistan ja näen niitä myös kuva-albumeissani. Miten asiallisen aikuisilta näytämmekään! Pojat olivat herrasmiehiä, borsa ja pikkutakki kaikilla. Tytöillä  siisti hame, sirot, naiselliset kengät, paitapusero, villatakki. Tukka permanentattu tai poninhännällä. Farkut löytyivät jo vaatekaapista, mutta niitä ei tosiaankaan käytetty koulussa, ei edes voimistelutunnilla.  Jumppasalin pukuhuoneessa vaihtuivat somat vyötäröliivit sukkanauhoineen siniseen löysään voimistelupukuun. Tam-tam- tadam-tam, kutsui tamburiini. 

Olin jo perheenäiti sukkahousujen ja minihameiden tullessa. Siitä ei 18-vuotias Mata vielä osannut edes unelmoida. Oikeastaan häntä eivät vaatteet kovin kiinnostaneet. Isän kuoltua äiti oli tiukoilla kouluttaessaan kuopustaan. Vaatteet olivat kalliita. Ensimmäisen tilin kesätöissä 14-vuotiaana hän oli käyttänyt uuteen leninkiin. Oli kyllä ajatellut lintukiikarin hankkimista.

Kotosalla Mata  piirsi ja maalasi, soitti kitaraa ja unelmoi meren saaresta, missä kesällä oli istunut kallion kolossa kiikaroimassa lintuja. Parhaiten hän viihtyi punaisessa neulejumpperissa, sillä siihen oli tarttunut meren tuoksu. Mata-nukke saikin ensimmäiseksi asukseen tuon jumpperin ja siistin hameen. Koulutehtävät tuli hoidettua ilman suurempaa intohimoa. Kiehtovimmat  aineet olivat äidinkieli ja kuvaamataito.

Kevään 1961 uudet ylioppilaat kokoontuvat Helsingin Kauppatorilla marssiakseen Sankarihaudoille. Mata ja Anja.

 Kevään ylioppilaskirjoituksissa  Tylyn  suuressa salissa kahdeksantoistavuotiaan sydämen sai sykkimään tummasilmäisen  mielitietyn läheisyys. Selvittiinhän kirjoituksista kohtuullisesti. Matan äiti iloitsi ensimmäisestä kävelypuvusta, jonka sai hankituksi tyttärelleen lakkiaisiin. Ja iltapukukin teetettiin! Ystävältä äiti sai lahjaksi tarpeettomaksi käyneen  silkkileningin. Luotto-ompelija leikkasi sen kankaanpaloiksi, käänsi nurjan puolen oikeaksi ja valmisti uudenveroisen juhlavaatteen. Leninki oli tummansininen, tulppaanimallinen. Huumaavan onnellisen päivän päätteeksi leijaili Mata rakkaan lakkipään käsivarsilla Kalastajatorpan parketilla.

Syksyllä Mata osti ensimmäisen Marimekkonsa, pörrötti tukkansa ja liittyi pitkään jonoon Ateneumin portille. Ihmeekseen hän pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan kuvataidetta. Poikaystävä pukeutui armeijan harmaisiin.

Piirustus kirjeestä Anjalle 1961

Tulevia kuvaamataidonopettajia ja taiteilijoita Ateneumin kuvanveistoluokassa syksyllä 1961.
 Keskellä Mata uudessa Marimekossaan.

Mata-nuken tarina ei yletä tämän pitemmälle, sillä elokuussa kertoja täytti yhdeksäntoista vuotta. Onneksi 18-vuotias ei saattanut aavistaa, miten suuria ja peruuttamattomia elämänvalintoja hän parhaillaan oli tekemässä.

Nuken valmistamisesta kerron Varamussalon blogissa: Mata, 60-luvun tyttö

Mummini ja Yrjö Ollila

Mummini Sirkka Sinervä  katsoo minua suoraan silmiin. Maalaus on Yrjö Ollilan siveltimestä ajalta jonne muistini ei yllä. Tunnen piirteet, vaikka mummi oli jo kovin vanha minun lapsuusmuistoissani. Taulu on yksityiskodissa, serkkuni hallussa, ja hänen luvallaan julkaisen valokuvan.

Lyyli Ollila (os. Toikka) oli mummini Sigrid Ryynäsen koulutoveri, ja ystävyys jatkui Sigridin solmittua ensimmäisen avioliittonsa Edvard Pietikäisen kanssa. "Hän oli hyvin henkevä ja sivistynyt neitonen" kertoo Sirkka muistelmissaan.

"Mieliharrastukseni näihin aikoihin oli taide, koetin lukea sitä koskevaa kirjallisuutta. Uudistin tuttavuuteni entisen koulutoverini ja ystävättäreni Lyyli Ollilan kanssa. Hänen kanssaan filosofeerasimme, hänen kauttaan jouduin läheltä seuraamaan taidetta täällä Suomessa ja tutustuin niin moneen taidemaalariin."

 Avioeron jälkeen monet kontaktit katkesivat, mutta ystävyys Lyyliin  säilyi. Lyyli oli taidemaalari myös ja avioitui Yrjö Ollilan kanssa 1912. He molemmat kuuluivat Septem-ryhmään. Olliloiden poika aloitti koulunkäynnin Ranskassa. Ehkäpä juuri pikku koulupojan takia Ollilat päättivät palata  Suomeen. He eivät halunneet hänen ranskalaistuvan.

Palattuaan seitsemän vuoden Pariisin-matkaltaan v. 1927 Ollilat muuttivat Sinervän perheen naapureiksi Kuloraareen. Kerkisin kuulla äidiltäni muistoja tuosta ajasta. Hänkin sai istua vaiteliaan taiteilijan mallina nuorena äitinä, esikoispoika sylissään. "Lentäjän madonna" syntyi Kulosaaressa, samoin tämä muotokuva mummistani keski-iän kukoistuksessa. Sigrid oli avioiduttuaan Uuno Sinervän kanssa ottanut nimekseen Sirkka.

Hätkähdin nähdessäni kuvan  ensimmäistä kertaa. Näin katseessa kylmyyttä ja laskelmointia, ylpeyttä, itsetietoisuutta. Muotokuva oli mielestäni armoton kuin Goyan maalaama Kaarle IV:n perhekuva. Nyt olen kuvaan mielistynyt ja tunnistan saman tyylin joka Setpem-ryhmän impressionismin jälkeen astui Ollilan taiteeseen. Jäntevää muotoilua, uuden uljaan ajan henkeä, Art Decon viehkeyttä.

Hymyileekö Sirkka tuttavallisesti, hiukan ilkikurisesti taiteilijalle? He ovat nyt työtovereita. Sinervän pariskunta ja Ollila olivat perustaneet Helsingin Taidevärjäämön heti Pariisista paluun jälkeen syksyllä 1927. Ollilalla oli kokemusta käyttöesineiden värjäyksestä, lampunvarjostimista, lipuista, sillä ennen taiteellista menestymistä hän oli Pariisissa elättänyt perheen vastaavilla töillä.

Ennen pitkää Taidevärjäämö keskittyi painokankaisiin. Sirkka toi Berliinin-matkaltaan tuomisina uuden tekniikan: filmipainon, jota nyt yhdessä ruvettiin kehittämään.Tuttu silkkipainanta toteutettiin valotetuilla sabloonilla. Taiteilija Ollila suunnnitteli kuosit, ja työntekijät painoivat.

 Ollila sai huomattavan tilauksen v.1929 ja luopui Taidevärjäämöstä. Upea Kansallisteatterin kattomaalaus koitui hänen kohtalokseen. Hän menehtyi värimyrkytykseen. Sirkka Sinervästä tuli nyt toiminnanjohtaja, ja hän toimi siinä virassa kuolemaansa asti (1953). Liike menestyi ja kasvoi, ja  valtio palkitsi Sirkka Sinervän stipendillä. Myös Käsiteollisuusyhdistykseltä tuli stipendi, ja mummini käytti ne opintomatkoihin muistelmiensa mukaan.

Olisinpa opiskeluaikoinani Ateneumissa, Taideteollisessa oppilaitoksessa tiennyt, että arvostamani opettaja Kaj Franck oli toiminut mallinsuunnittelijana Helsingin Taidevärjäämössä minun mummini aikana 1940-45. Olisinpa ymmärtänyt haastatella! Nyt olen keräillyt tiedon sirpaleita Kansallisarkistosta, taidekirjoista, Sirkka Sinervän muistelmista, äitini Toini Wariksen kertomuksista. Palapelin osia on kateissa.
.

Missä olet, Lentäjän madonna?

Yrjö Ollila, Lentäjän madonna 1928

14.10.2008

Äitini kirjoituslipaston kätköistä löytyy ajan hapertama mustavalkoinen valokuva. Lapsesta asti olen tiennyt että kuvan nimi on ”Lentäjän madonna”. Se esittää Yrjö Ollilan öljymaalausta. Valokuva on aikoinaan saatu taiteilijalta, omistuskirjoitus häämöttää takana. Teos oli esillä Taidehallissa Septem-ryhmän näyttelyssä 1928, ja näyttää sen jälkeen kadonneen jäljettömiin.

Haluan löytää sen taulun!

Teoksen mallit

Itse ”madonna” ei ole suinkaan hukassa, hän on äitini Toini Waris, (silloin Warén).  Henkisesti vireä äitini on viettänyt 102-vuotissyntymäpäiväänsä tammikuussa 2008. Maalauksen syntyvuodesta asti hän on omistautunut perheelleen ja luonut hyvän, turvallisen kodin kolmelle pojalle ja yhdelle tyttärelle. Minä, kuopus, en muista vaikeimpia sota-aikoja, yksikään ahdistava muisto ei varjosta lapsuuttani. Äiti oli aina läsnä. Perheenäidin työ nautti siihen aikaan täyttä arvostusta, äitimme hoiti tehtävänsä koko sydämellään. Tänään hän asuu yhä kotonaan toimitellen askareitaan;  seuraa lasten, lastenlastenlasten ja lapsenlapsenlapsenlapsen (sic!) elämää ja on kiinnostunut kaikkien kuulumisista, ympäri maailmaa. Ollilan maalauksessa hän on Äiti, miten todeksi se osoittautuikaan tulevina vuosina!

Lentokone viittaa isäämme everstiluutnantti Paavo G. Warikseen, (silloin Warén)(1887–1959), joka nuorena kapteenina palveli ilmavoimissa. Kuvan lapsen mallina oli vanhin veljeni Juhani Waris, joka hyvinkin voi pitää enteellisenä kurkotteluaan yläilmoihin. Hän on tehnyt elämäntyönsä lähetyssaarnaajana ja viettää nyt vaimoineen eläkepäiviä Espanjassa.

Teoksen viesti

Ollilan maalauksen symboliikka on yleispätevää, sitä ei ole tarkoitettu muotokuvaksi saati sukutarinaksi. Nuori Toini oli sopiva malli sommittelun lähtökohdaksi. Maalauksessa on läsnä 20-luvun henki. Uusi, uljas maailma, kiitävät autot, junat, lentokoneet, loistava nykyaika jonne lapsi kurkottaa. Taiteellinen ilmaisu on jäntevää, monumentaalista, sitä on nimitetty uusasiallisuudeksi, klassismiksi, kubisoivaksi modernismiksi. Mielessäni häivähtää myös Art Deco. Ollilan hyppäys  impressionistisesta ”valo- ja värimaalauksesta” uuteen tyyliin hämmästytti taideyleisöä tuohon aikaan.

Miksi etsin?

Kiinnostus sukuhistoriaan ja rakkaus taiteeseen sai minut aloittamaan salapoliisityön . Haluan tietää maalauksen vaiheet, haluan tietää missä se on! Haluan myös nähdä sen värit.  Matti-veljeni muistaa nähneensä kuvan sinisävyisenä kauan sitten. Sehän merkitsee että siitä olisi värikuva jossakin julkaisussa! Äitini muistikuva vahvistaa väitteen, maalaus on sinisävyinen. Lapsen nuttu on vihertävä. Värillinen painokuva olisi hieno löytö, maalauksen näkeminen olisi unelman täyttymys! Ostamisesta en edes unta näe...

Yksi johtolanka on aina ollut tiedossani. Äidinäitini Sirkka Sinervän kirjastosta on minun hyllyyni päätynyt Onni Okkosen kirja ”Finsk Konst” WSOY 1944. Siellä on mustavalkoinen kuva: "Barnet och den unga sköterskan". Äitini on harmissaan nimen muuttumisesta, sehän on aivan virheellinen! Itsekin kummastelen, olihan toki Okkosen tiedossa alkuperäinen nimi. Oliko hänen tiedossaan myös taulun sijainti? Vastaus pysyy piilossa.

Arkistojen kätköistä

Aloitin etsinnän syksyllä 2006 ottamalla yhteyttä Suomen taidemuseoihin ja -kokoelmiin. Olen saanut kannustavaa palautetta ja hyviä vinkkejä. Vinkit johdattivat Ateneumiin, Kuvataiteen keskusarkistoon. Ensimmäinen osuma oli Onni Okkosen arvostelu Uudessa Suomessa Septem-ryhmän näyttelystä Taidehallissa lokakuussa 1928. Artikkelin kuvaksi oli vallittu Yrjö Ollilan ”Äiti ja lapsi”, meidän ”Lentäjämadonnamme”!  Täytyy uskoa että ”Äiti ja lapsi” on teoksen virallinen nimi, se on syntynyt taiteilijan eläessä, hän on sen varmaan itse päättänyt näin. Onni Okkonen kirjoittaa:

Yrjö Ollila on Pariisissa ollessaan ihanteissaan edennyt kauimmaksi entisestä septemiläisyydestä. Hän on modernisti uutta suuntaa: kenties hänen paikkansa olisi nyt paremmin jonkin nuoren ryhmän etupäässä. Ollilan taide on kulkenut yhä enemmän värikylläistä dekoratiivisuutta kohden: niinpä ”luonnos kattomaalausta varten ” on ehkä hänen kokoelmansa mielenkiintoisin näyte. Keskeinen kuva ”Äiti ja lapsi” on sekin pääluonteeltaan koristeellinen.”

Iltalehden arvostelusta 9.10.1928 löytyy myös maininta teoksesta(allekirjoitus puuttuu):

Jotenkin paljon eroaa muista Septemin miehistä Yrjö Ollila, joka on viime aikoina saanut vahvoja ranskalaisia vaikutteita taiteeseensa. Hänen taiteensa kulkee hyvin selvästi koristeelliseen suuntaan, jopa viime näyttelyssä ehkä liikaakin. Koristeellinen puoli on vallalla hänen töissään nytkin, mutta tuntuu siltä kuin taiteilija olisi voittamassa plakaattimaisuuden vaaran. Suuri ’Äiti ja lapsi’-teos on täynnään huumaavaa väri-iloa.

Siihen kadotin jäljet.  Avasin lupaavia otsikoita, kuten: 27.5.1930,Suomen taidetta Ruotsiin. 

Uutinen kertoo että Yrjö Ollilan "Bensiiniä" on myyty Ruotsiin. ”Äiti ja lapsi” pysyy piilossa.

Haastattelen äitiäni, tutkin hänen albumeitaan. Olen kiinnostunut Ollilan ja äitini tapaamisesta; − miten nuori Toini-rouva joutui taiteilijan malliksi? Jäljet johtavat Sirkka Sinervään, äidinäitiin. Löytyy pari kuvaa  vuodelta 1928, Warénit, Sinervät ja Ollilat retkellä Santahaminassa. Retken järjestäjä  on Paavo G. Warén, Sirkka Sinervän nuori vävy. Ollilat ovat palanneet Suomeen asuttuaan Ranskassa 7 vuotta. Lyyli o.s. Toikka oli Sirkan koulutoveri ja ystävätär. Myös Lyyli on valmistunut taidemaalariksi. Lauri Ollila on varttunut nuorukaiseksi Ranskassa. 

Ystävyyden lisäksi perheitä yhdisti työtoveruus. Syksyllä 1927 oli ilmoitettu kaupparekisteriin ”Helsingin Taidevärjäämö”, perustajina liikemies Uuno Sinervä ja taiteilija Yrjö Ollila. Taiteilija piirsi koristemalleja ja värjäämön työntekijät siirsivät niitä viireihin, kankaisiin, papereihin. Näistä ajoista äidilläni on runsaasti muistikuvia.

Äitini muistelee

Ollilat ja Sinervät viettivät kesää 1928 naapureina Kulosaaressa. Toini joutui malliksi yllättäen vieraillessaan äitinsä ja isäpuolensa luona. 

Hahmotelma syntyi joutuisasti. Vaitelias taiteilija kutsui työtään Lentäjämadonnaksi.

− Mutta miksi hän ei maalannut pitkää hametta, eihän madonnalla voi olla sääret näkyvissä! moittii yhä viehättävä ja huoliteltu äitini. Vieläkin kirvelee muistikuva syksyisestä taidenäyttelystä 1928. Yleisön joukosta kuului:

− Onpas sillä paksut sääret!

  Kaksi naista näin arvioi päät kallellaan teosta, ja sanat joutuivat nuoren mallin korviin. Yritän lepyttää äitiäni, selitän että kysymys on sommittelun vaatimuksista, Ollila tässä tyylittelee hiukan kubistiseen tapaan. Maalaus ei yritä olla naturalistinen. Äiti ei ole vakuuttunut.

  – Madonnalla kuuluu olla pitkä hame!

Ollilan seuraavat hankkeet

Uudet taiteelliset haasteet kotimaassa saivat Ollilan luopumaan Taidevärjäämöstään jo 1929 ja Sinervät ottivat sen haltuunsa. Taiteilijan elämässä tapahtui suotuisa käänne, hän voitti valtakunnallisen kilpailun ja sai tehtäväkseen Kansallisteatterin kattomaalaukset. Tästä muodostui Ollilan taiteilijauran päätyö. Uusi ilmaisutyyli, joka näyttäytyy jo ”Lentäjämadonnassa”, luontuu loistavasti monumentaalimaalaukseen. Kattomaalaus valmistui 1932 ja samana vuonna taiteilijan elämä päättyi odottamatta ankaraan sairauteen.

Jatkan etsintää

Toivon ettei maalaus ole tuhoutunut sodan jaloissa. Uskon että se on olemassa. Onko se myyty jo ensimmäisessä näyttelyssään? Julkisista kokoelmista ei löydy, se voi olla naapurisi seinällä?  Ehkä se on myyty

ulkomaille? Siitäkin täytyy olla maininta jossakin. Joku tietää…ehkä  joku tämän tarinan lukija?

Toini Warén 1926