Tämä kesä

Puutarhassa 2008

17.6.2009

syreenin kukat

näkevät yli muurin

hautausmaalla

— Jos kertoisin elämäni Laila Hietamiehelle, ja hän kirjoittaisi siitä romaanin...— Kukaan ei uskoisi!  Kirjailijan mielikuvitusta, niin he sanoisivat.

Kuka voisikaan kertoa kokonaisen elämän! Satakolme vuotta, siinä on enemmän kuin pystyn käsittämään. Sekin, minkä tiedän on uskomatonta, — todella, ansaitsisi tulla kirjoitetuksi.  Vielä viime kesänä, täällä kodissamme ’kesälomalla’  Äiti kertoi muistoistaan, tosin yhä vähemmän. Mieluiten hän istui puutarhassa ja tarkkaili kukkia, joista värikkäimmät hän vielä pystyi näkemään ja tuoksut tuntemaan. Miten hän osasikin iloita hyvistä hetkistä, aamukahvista, kylpyhetkestä, elämän yksinkertaisista asioista, vaikka kuulo oli mennyt ja liikkuminen vaikeaa, kivuliastakin. Hän ei koskaan, milloinkaan valittanut.

Ensimmäinen kesä ilman Äitiä. Kun on tottunut, että hän on aina. On tottunut puhumaan puhelimessa, ja kertomaan kaikki hankkeensa. On tottunut, että hän välittää, rakastaa, rukoilee. On tottunut, että hän on huolissaan lapsistaan, lapsenlapsistaan, tosiaan aina viidenteen polveen! On tottunut, että hän kannustaa ja arvostaa lapsiaan. On tottunut siihen aivan uskomattoman kauan. Kaipauksen itsekäs puoli on tämä.

Sillä Äidin aika oli tullut täyteen. Tässä elämässä ei ollut enää hänelle hyviä vaihtoehtoja tarjolla. Hän oli ”elämästä kyllänsä saanut”. Siksi kaipaukseen ei sisälly katkeruutta. Näin on oikein. Näin on hyvä. Kärsimys on poissa häneltä, huoli on poissa omaisilta. Rakkaus on jäljellä, se ei katoa.

Kävin kesäkuun alussa ensimmäisen kerran hautausmaalla, kaiken jälkeen. Kumpu kuivaneita kukkavihkoja oli vielä paikoillaan. Avulias työntekijä riensi kunnostamaan hautaa, ja istutin pienen begonian. Muistelin nuoruuteni kesätyöpaikkaa, minäkin haravoin ja kunnostin hautoja täällä Hietaniemessä monena kesänä! Kaunis ja  tunnelmallinen  työpaikka hänenkin mielestään. Kyynelet, jotka olin arvellut vuodattavani, tulivat vasta kadulla, kun sinililat syreeninkukat reunustivat reittiäni muurin takaa katsellen.

Tiedän nyt kuuluvani vanhojen sukupolveen. Vielä se tuntuu vain teorialta, mutta huomaan kyllä, että enää ei tehdä suunnitelmia kauas tulevaisuuteen. Taas huomaan kesän tulleen ja auringon lämmittävän. Tutut kukkijat nousevat maasta kukin vuorollaan puutarhassani, ja kertovat elämän jatkumisesta, ikuisuudesta.

Ei mikään Gallen-Kallela

27.10.20 Kuvan nuori kadetti on isäni Paavo G.Warén itsenäisen Suomen Kadettikoulun ensimmäiseltä kurssilta 1919-20. Hän näyttää itsevarmalta ja ylpeältäkin, eikä syyttä. Sillä komea juhla-asu on hänen itse piirtämänsä.

Aivan oikein. Kadettien yhä voimassa olevan juhla-asun 

piirsi Paavo Gustaf Warén , ja se oli ensimmäistä kertaa 

käytössä 6.12. 1919.

Kuitenkin suunnittelijan nimi on vuosien kuluessa unohtunut, suorastaan vaihtunut. Aika ajoin saamme kuulla ja lukea, että kadettien juhlaunivormun on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela. Ja onhan se ihan hiukkasen totta, mutta ei tarpeeksi. Gallen-Kallela tosiaan suunnitteli asua, mutta hänen suunnitelmansa hylättiin liian kalliina ja koristeellisena.  Kauniit leijonanapit hyväksyttiin, joten voimme siis seuraavana itsenäisyyspäivänä ihailla Gallen-Kallelan suunnittelemia nappeja. Mutta itse juhla-asu  on Paavo Warénin piirtämä.

Isäni (sittemmin Paavo G.Waris,) poistui tästä ajasta 1959. Niitä, jotka muistavat asian oikean laidan, on yhä vähemmän. Väärän tiedon oikaiseminen julkisuudessa on melko toivotonta puuhaa, varsinkin jos väärä tieto on sopivampi. Blogikirjoitus on pisara meressä.

Seikkaperäisin näkemäni  oikaisuyritys on ollut Uuden Suomen artikkeli 29.12. 1985: 

                 Marjaana Kytö

                 Ei mikään Gallen-Kallela

                 Kadetti juhlii Warénin puvussa

Kytö kertoo kuvaesimerkein Gallen-Kallelan ja Warénin suunnitelmista, ja pohtii myös väärinkäsityksen syitä todeten kuitenkin:

”On helpompaa kertoa kuka puvun on todella suunnitellut, kuin pohtia, miksi harhaluulo on syntynyt.”

Kirjassa Kadettiupseerit 1920-1985 mainitaan että Wariksen työparina oli kurssitoveri Carl-Gustav Wahren. ”Signeerauksia piirroksessa on kuitenkin vain yksi, Warénin" kertoo Uusi Suomi. Piirustus on talletettu Sotamuseoon. 

    Tuo liki kokosivuinen Uuden Suomen artikkeli joutui pian kalankääreeksi, unohtui,  eikä muuttanut mitään. 

Toinen tallettamani puheenvuoro julkaistiin Helsingin Sanomissa 23.1.1989. Suomen Pukuhistoriallisen seuran ry puheenjohtaja Juha E. Tetri kertoo tarkkoja tietoja sotilaspukujen historiasta, ja selvittää myös, että Paavo Warénin piirtämä puku oli ensimmäistä kertaa käytössä 6.12.1919, vaikka sen malli merkitään m/22. 

    Tämäkään pätevä puheenvuoro ei muuttanut mitään.

    

Gallen-Kallelan taiteen merkitys oli suuri suomalaisen identiteetin vahvistajana. Sen asemaa tuskin horjuttaa se, että suomalaisen kadetin juhlaunivormu ei ole hänen käsialaansa.

                                                                                                               Marjatta Huuskonen

Kirjoitettuani ylläolevan otin yhteyttä Sotamuseoon ja sain arvokasta lisätietoa tutkija Johanna Keinäseltä: 

Kirjoituksia kadetin juhlapuvusta:

"Kestävää koristaa kunnia",  kadettiperinteitä ja -kasvatusta 90 vuotta itsenäisessä Suomessa. (toim.) Marko Palokangas. Kadettikoulu ja Kadettikunta r.y. 2009.

"Kadetin juhlapuku", Marko Palokangas, Kylkirauta 1/1996.

Näistä teoksista löytyy kirjallisuus- ja lähdeviitteitä.

Piirustukset ovatkin Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä(ent. Sota-arkisto). Kirjassa "Kestävää koristaa kunnia" on kuva Warénin piirustuksesta ja siinä on virheellinen lähdemerkintä "Sotamuseo". Sotamuseolla on joskus ollut valokopio piirustuksesta.

Kairos

2.4. 2009 Sydäntalven yönä valahti alas musta painava verho, ja kun se hitaasti nousi, aika pysähtyi. Aika pysähtyi ja sulkeutui kehäksi, ja vuoret ajan reunalla peittivät kaiken valon. Ei ollut mitään; - vain sanaton, muodoton kysymys. Kuiskasit: - niin, ja suljit silmäsi. Sydäntalven yönä sanojen lipasto lukittiin, eikä kukaan saa tietää, kukaan ei koskaan saa tietää mitä sinä ajattelet, mitä muistat ja ymmärrät. Ja rakkaasi kyselevät, eikä sinulla ole vastauksia. Ja sinä kyselet, mutta sanat ovat toisesta maailmasta muille tuntemattomasta. Sinä  nukut, heräät ja nukut, heräät ja olet hereillä. Silmäsi tottuvat vastahakoisesti valkoisiin seiniin ja päivänvaloon, joka yhä kauemmin viivähtää ikkunan takana. Aika laajentuu ja sallii valon, sillä tänään on kevät. Tänään on kevät ja huomista ei ole. Oletko se sinä Äiti?  Oletko sinä? Tänään on kevät, ja aurinkoinen tuuli liikuttaa oksia ikkunan takana. Nouset pyörätuoliisi, tutkit uutta huonettasi hoivakodissa. Avaat ovia ja kurkistat kaappeihin, mutta sanojen lipastoon ei löydy avainta. Rakkaasi oppivat sanattoman kielen, ilmeet, vilkkaat eleet, halauksen, käden hellän kosketuksen ja ilon, mutta eivät koskaan saa tietää: - Muistatko sinä Äiti, tiedätkö mitä on? Olkoon niin. Ilo ja suru ovat nyt tässä. Aika ei kulu. Se on.