Tämä kesä

Puutarhassa 2008

17.6.2009

syreenin kukat

näkevät yli muurin

hautausmaalla

— Jos kertoisin elämäni Laila Hietamiehelle, ja hän kirjoittaisi siitä romaanin...— Kukaan ei uskoisi!  Kirjailijan mielikuvitusta, niin he sanoisivat.

Kuka voisikaan kertoa kokonaisen elämän! Satakolme vuotta, siinä on enemmän kuin pystyn käsittämään. Sekin, minkä tiedän on uskomatonta, — todella, ansaitsisi tulla kirjoitetuksi.  Vielä viime kesänä, täällä kodissamme ’kesälomalla’  Äiti kertoi muistoistaan, tosin yhä vähemmän. Mieluiten hän istui puutarhassa ja tarkkaili kukkia, joista värikkäimmät hän vielä pystyi näkemään ja tuoksut tuntemaan. Miten hän osasikin iloita hyvistä hetkistä, aamukahvista, kylpyhetkestä, elämän yksinkertaisista asioista, vaikka kuulo oli mennyt ja liikkuminen vaikeaa, kivuliastakin. Hän ei koskaan, milloinkaan valittanut.

Ensimmäinen kesä ilman Äitiä. Kun on tottunut, että hän on aina. On tottunut puhumaan puhelimessa, ja kertomaan kaikki hankkeensa. On tottunut, että hän välittää, rakastaa, rukoilee. On tottunut, että hän on huolissaan lapsistaan, lapsenlapsistaan, tosiaan aina viidenteen polveen! On tottunut, että hän kannustaa ja arvostaa lapsiaan. On tottunut siihen aivan uskomattoman kauan. Kaipauksen itsekäs puoli on tämä.

Sillä Äidin aika oli tullut täyteen. Tässä elämässä ei ollut enää hänelle hyviä vaihtoehtoja tarjolla. Hän oli ”elämästä kyllänsä saanut”. Siksi kaipaukseen ei sisälly katkeruutta. Näin on oikein. Näin on hyvä. Kärsimys on poissa häneltä, huoli on poissa omaisilta. Rakkaus on jäljellä, se ei katoa.

Kävin kesäkuun alussa ensimmäisen kerran hautausmaalla, kaiken jälkeen. Kumpu kuivaneita kukkavihkoja oli vielä paikoillaan. Avulias työntekijä riensi kunnostamaan hautaa, ja istutin pienen begonian. Muistelin nuoruuteni kesätyöpaikkaa, minäkin haravoin ja kunnostin hautoja täällä Hietaniemessä monena kesänä! Kaunis ja  tunnelmallinen  työpaikka hänenkin mielestään. Kyynelet, jotka olin arvellut vuodattavani, tulivat vasta kadulla, kun sinililat syreeninkukat reunustivat reittiäni muurin takaa katsellen.

Tiedän nyt kuuluvani vanhojen sukupolveen. Vielä se tuntuu vain teorialta, mutta huomaan kyllä, että enää ei tehdä suunnitelmia kauas tulevaisuuteen. Taas huomaan kesän tulleen ja auringon lämmittävän. Tutut kukkijat nousevat maasta kukin vuorollaan puutarhassani, ja kertovat elämän jatkumisesta, ikuisuudesta.