Kairos

2.4. 2009 Sydäntalven yönä valahti alas musta painava verho, ja kun se hitaasti nousi, aika pysähtyi. Aika pysähtyi ja sulkeutui kehäksi, ja vuoret ajan reunalla peittivät kaiken valon. Ei ollut mitään; - vain sanaton, muodoton kysymys. Kuiskasit: - niin, ja suljit silmäsi. Sydäntalven yönä sanojen lipasto lukittiin, eikä kukaan saa tietää, kukaan ei koskaan saa tietää mitä sinä ajattelet, mitä muistat ja ymmärrät. Ja rakkaasi kyselevät, eikä sinulla ole vastauksia. Ja sinä kyselet, mutta sanat ovat toisesta maailmasta muille tuntemattomasta. Sinä  nukut, heräät ja nukut, heräät ja olet hereillä. Silmäsi tottuvat vastahakoisesti valkoisiin seiniin ja päivänvaloon, joka yhä kauemmin viivähtää ikkunan takana. Aika laajentuu ja sallii valon, sillä tänään on kevät. Tänään on kevät ja huomista ei ole. Oletko se sinä Äiti?  Oletko sinä? Tänään on kevät, ja aurinkoinen tuuli liikuttaa oksia ikkunan takana. Nouset pyörätuoliisi, tutkit uutta huonettasi hoivakodissa. Avaat ovia ja kurkistat kaappeihin, mutta sanojen lipastoon ei löydy avainta. Rakkaasi oppivat sanattoman kielen, ilmeet, vilkkaat eleet, halauksen, käden hellän kosketuksen ja ilon, mutta eivät koskaan saa tietää: - Muistatko sinä Äiti, tiedätkö mitä on? Olkoon niin. Ilo ja suru ovat nyt tässä. Aika ei kulu. Se on.