Lähtemätön koulumuisto

Kaisu Sinervä ja Toini Pietikäinen

Yritän nähdä  mielessäni tuon helsinkiläisen koululuokan kauan sitten, 1920-luvun alussa. Lukiolaiset puisissa pulpeteissaan kirjoittavat vihkoihinsa mustekynät rapisten. Opettaja kateederinsa korkeuksissa voi rauhassa syventyä kokeiden korjaukseen.

     Hiljaisuuden läpi alkaa kuulua sipinää ja supinaa, naurun  kiherrystä. Lappu kiertää salaa kädestä käteen ja saavuttaa Toinin joka lehahtaa punaiseksi. 

”Toinin maailma ja ääret

on Bertilin pitkät sääret”

Opettaja kohottaa ärtyneenä silmänsä vihkopinosta. Tuikea silmäys lasien yli riittää palauttamaan hiljaisuuden. Katse kiertää luokassa, etsii kohdetta ja pysähtyy hetkeksi ruskeatukkaiseen Toiniin.— Kumma tyttö, umpimielinen, aina aiheuttamassa epäjärjestystä. Naamasta näkee että hän on nytkin syyllinen. No, antaa asian olla tällä kertaa, riittäköön kulmien rypistys ojennukseksi. 

     Päät kumartuvat vihkojen ja mustepullojen puoleen. Toini tuntee  tuijotuksen niskassaan. Jos hän nyt katsoisi taakseen, hän näkisi Auliksen mustat silmät.  Ne seuraavat häntä koko koulupäivän, ja vielä senkin jälkeen. Aulis on hänen varjonsa.

— Miksi ei äiti anna minun lopettaa, miksi ei äiti laita minua tyttökouluun!

On vaikea taistella kyyneleitä vastaan mutta tahdonvoimalla se taas onnistuu. Jos vielä oppisi estämään punastumisen, siksi ne varmaan kiusaavat. ”Sinervä, punerva, punerva”!

— Bertil on toisenlainen. Bertil huomasi minut luistinradalla, ihan sattumalta,  ja veti remmillä pari kierrosta,  siinä kaikki. Kun  luistelin takaisin tyttöjen seuraan, näin taas Allanin sivussa tuijottavan minua synkkänä.

— En aio tätä enää sietää! 

— Äiti ei kuuntele. Jos yritän puhua, hän ei välitä.  Hänellä on juuri nyt niin paljon kaikkea. Ulkomaanmatkoja, laulutunteja, ja pikku-Heikkikin siinä sivussa.

Mutta Toini on tehnyt päätöksensä. Hän lopettaa koulunkäynnin. Joululoman jälkeen hän ei palaa kouluun, kuudes luokka saa jäädä kesken.

Äidit ja tyttäret

Äidit ja tyttäret

Tytär ja äiti Liisankadun kodissa 

Keskusteluja Mussalossa, elokuussa 2006

Vuosia sitten äitini ojensi minulle nipun koneella kirjoitettua tekstiä. Hiukan empien hän huomautti: - Tässä nyt on nämä minun äidin muistelmat. Hän kyllä kaunistelee totuutta, liioittelee. "Sirkka Sinervän muistiinpanot" lukee kansilehdellä.—Minun mummini päiväkirja, mielenkiintoista. Ehkä hän kertoo myös avioerostaan? Se ei tuohon aikaan tosiaan ollut tavallista. Silmäilin tekstit läpi, kätkin kaappiini ja unohdin. Ei ollut vielä sen aika.

Tänä kesänä etsin tuon aarteen käsiini. Nyt tahtoisin tutustua mummiini, jonka sain tuntea itse niin lyhyen aikaa. Muistoihini hänestä ei liity mitään levottomuutta tai ristiriitaa, mummi asui kauniissa kodissaan pienen kävelymatkan päässä ja tapasimme usein. Hän oli ystävällinen, vaikka en voi muistaa mitään hellyydenosoituksia. Hänen kuollessaan olin kymmenvuotias.

Äidin kesävierailu lähenee taas loppuaan, ja yhä vaikeammalta tuntuu viedä hänet takaisin pienen kotinsa yksinäisyyteen. Aamulla keittiön pöydän ääressä luen hänelle ääneen katkelmia Sirkka-mummin, hänen äitinsä, muistelmista:

"Helmikuussa 1922. Tuhlaan armaille lapsukaisilleni rakkauttani, ehkä hemmottelen heitä liiaksikin. He ovat muuttuneet elämäni pääsisällykseksi. Kyllä olisikin kurjaa ilman lapsia, ilman omaa herttaista pojuani. Pojuseni onkin herttaisimmillaan, juttelee ja tepastelee ja rakastaa omaa äiti kultaansa."

Toini, minun äitini, pyörittää lusikkaa kahvikupissaan ja huomauttaa hiukan tuohtuneella äänellä:
—Entäs neljä pientä hylättyä tytärtä! Kaipasiko hän milloinkaan minun ikiomia siskojani? Mutta se on totta, tätä uuden avioliiton Heikkiä hän jumaloi ja hemmotteli. Äidintunteet heräsivät kai vasta silloin. 
—Niinpä sisarpuoleesi ja sinuunkin osui sitä paistetta... Kuulehan mitä teistä sanotaan, sinä olet siis 16-vuotias tässä:

"Kaisu tyttöseni on pirteä ja terve, lauleskelee ja leikkii oikein ahkeraan. Toini typykkäni on soma ja kaino ja hiljainen tyttönen. Hän on niin sievä, mutta hiukan hermostunut. Kuinkahan oikein lienee? Haluaisin päästä lähemmäksi hänen ajatusmaailmaansa, mutta hän on niin ujo ja ei tahdo puhua, yksiksensä oleilee mieluummin."

Toini vaipuu hetkeksi mietteisiinsä. Eilen föönattu tukka hohtaa valkohopeisena. Hän on yhä, satavuotiaana, niin sievä.
 —"Hermostunut"? Olin onneton! Äiti ei ymmärtänyt. Ei, hän ei kuunnellut. Pyysin ja rukoilin, että hän antaisi minun mennä tyttökouluun.
 — Niin, olet kertonut. Se poika, Aulis, kiusasi sinua. Sinä olit kovin nätti, sehän oli selvästi mustasukkaisuutta! Poika oli sinuun ihastunut.
— Mitä vielä! Olin ujo, en osannut pitää puoliani. Se vakoili minua, ja laittoi liikkeelle ikäviä juoruja. 

En millään raaskisi nostaa ikäviä muistoja pintaan, mutta tahdon tietää, miten tuosta tahtojen taistelusta selvittiin. Syötyämme ojennan kuulolaitteen. Äiti nostaa sen korvalleen, ja säätää äänen sopivaksi.
— Mitäs äitisi siitä tuumasi, kun et suostunut jatkamaan kuudetta luokkaa?
— Äitihän suuttui! Hän lähetti minut pois silmistään, maaseudulle. Kasvatettavaksi, niin hän sanoi.Taisi hän lopulta leppyä, hän ei ollut pitkävihainen luonne. Minulle järjestyi sitten opiskelupaikka käsityökoulusta.
— Itse taisit leppyä vasta aikuisena, perheenäitinä?
— Se on totta. Teillä lapsilla oli ihan mukava mummi. Muistatko, että hän tuli vielä uskoonkin ?

Valkotukkainen äitini laskee kuulolaitteen pöydälle, ja keskittyy aamiaiseen. Kahvin hyväilevä aromi nostaa huulille hymyn ja tutun laulunpätkän: "Kaffetåren den bästa är av alla jordiska drycker!" Hän on hyväntuulinen kuten melkein aina seurassa. Voitelen paahtoleipiä, ja mietin jo monasti kuulemiani koulumuistoja. Ne eivät ole mukavia. Aamiaisen jälkeen äiti siirtyy huoneeseensa, ja sulkee oven. Tiedän, että hän haluaa selviytyä itse pukeutumisesta ja vuoteen sijaamisesta, vaikka siihen kuluisi koko aamupäivä. Minulla on taas hetki aikaa syventyä Sirkka-mummini muistelmiin.

Pasuunakukka aukeaa

25.2.2010

Keskusteluja Mussalossa, elokuussa  2006

Olemme odottaneet monta päivää. Hitaasti, hitaasti terälehtien kärjet purkautuvat ulos tupestaan, kuin perhonen kotelostaan. Äiti kävelee koko matkan patiolta puutarhamajalle. Polku on kyllin leveä rollaattorille. Pasuunakukan tuoksu palkitsee vaivan. Kukka on sopivasti silmän korkeudella ja niin iso että melkein sokea voi siitä iloita. Päätän istua äidin seuraksi majan edustalle, puhellaan nyt kaikessa rauhassa. 

Äiti luettelee venäjänkielisiä sanoja ja lauseita jotka upposivat lapsen mieleen kauan sitten:  — Vy ne poluchite, — hleb, — chto vy platite za. — Krasivye devushki,   sen sain kuulla usein.       

— Olit siis 6-vuotias kun äitisi kidnappasi sinut Moskovaan?

— Niin. Isä ja neljä siskoa, nuorin Pirkko vielä vauva, jäivät Suomeen. Minut äiti sieppasi mukaansa, Helmin myös.

— Helmin?  Sitä en tiennytkään! Eihän Helmi...?

Näin varmaan tapahtui: Viipurin kaupunkikodissa pikkutytöt saivat aistia kireän tunnelman, riitoja, painostavaa puhumattomuutta. Isäkään ei leikkinyt ja laulellut heidän kanssaan kuten aina ennen. Sitten koitti päivä jolloin oma äiti lähti eikä enää palannut. 

    Toini ei ole varma mikä on muistikuvaa, mikä kerrottua. Miten Sirkka-rouva sai kätensä riittämään kahden pikkutytön ja matkatavaroiden kuljettamiseen? Pikku Toiniko talutti 2-vuotiasta siskoaan? Yltyikö Helmi parkumaan Viipurin asemalla, tekikö tenän kerta kaikkiaan? Sillä voi kauheaa, Helmi jätettiin asemalle, Sirkka ja Toini jatkoivat kahdestaan matkaa kohti Moskovaa. Asuihan siellä varmaan asemapäällikön perhe, he ottivat pikkuisen huostaansa ja toimittivat takaisin kotiin? Niin, tai hänet haettiin sieltä. Niin se varmaan tapahtui. Telefoonin kilinää, kiivasta puhetta, kiirettä, uteliaita katseita.Äidin muisti ei poimi tuota tilannetta, meidän on kuviteltava.

     Helmin itku jäi korviin kun kaksi hentoa matkustajaa kiipesi junanvaunun portaita. Kauas pois, kauas kuulemasta suvun ja tuttavien soimauksia .

Puutarhamajan varjossa hellepäivän lämpö tekee olon raukeaksi. Eikö juuri nyt ole hyvä olla tässä?  Silti minunkin mieleni lähtee vaeltamaan kaukaiseen päivään Moskovassa. 

     Nuori nainen matkavaatteissaan rientää katua  pitkin pikku tyttöä taluttaen kohti vossikkapysäkkiä. - Sirkka, minun mummini, itketkö? Yritän nähdä kyyneleitä, mutta ehkä erehdyn. Näytät päättäväiseltä. Et katso taaksesi. Pikku-Toini, minun äitini, yrittää pysyä mukana vauhdissa, hengästyy ja tuntee vielä tänäänkin miten sydän hakkaa kauhusta, sillä pelottavat tapahtumat seuraavat kulkijoita.  Kerjäläiset huutelevat oudolla kielellä ja kurkottelevat vammojaan nähtäväksi.  Usvasta nousee näkyjä, sanoja, kasvoja. Hevosta hakataan, hakataan, se vaipuu maahan, ei nouse. Ihmiset kulkevat ohi, Toinia kiirehditään. Hevosmiehen raivo ja kiroilu laantuu lopulta kun hevonen ei enää liiku. Se on kuollut. Vaunut lähtevät liikkeelle, näky katoaa.

— Millaista oli asua Moskovassa? 

— Piirtelin hevosenkuvia, sen muistan. Piirsin niitä läpi ohuelle paperille ikkunaa vasten. Hevosia, aina hevosia. Äiti oli päivät töissä, olin yksin, ja katselin ikkunasta ulos. Naapurihuoneessa asui venäläinen nainen vauvan kanssa. Kerran avasin oven, kun kuulin laulua sieltä.  Näin sen naisen, ja miten hän  lallatteli ja hypitti vauvaansa. Hän ei vilkaissutkaan minuun, ja hiivin sitten pois ihan hiljaa.

— Uuno vieraili usein Moskovassa. Olin itsepäinen. En edes pakottamalla suostunut sanomaan häntä isäksi. Kuinka voisin, minullahan on ikioma isä! Sain vitsaa. Sitä en antanut ikinä anteeksi. Omaa isää en saanut edes mainita. Vieläkin ikävöin häntä.

Juuri tänä kesänä haluan kuunnella äitiäni.  Yritän olla sanomatta: — Tuon olet jo kertonut. Nyt kuuntelen tarkasti. Juuri niin, kirjoitan kaiken muistiin. Tänä kesänä yritän ymmärtää, että koko käsittämättömän pitkä elämä on nyt tässä. Kaikki 100 vuotta ovat hänen, hän voi vapaasti kulkea ajassa. Ikätoverit ja vanhemmat ovat aikoja sitten poistuneet tästä elämästä. He näyttävät nyt palaavan kuin vasta eilen olisi erottu. Joka päivä joku heistä liittyy seuraamme. Iloisia, onnellisia hetkiä mahtuu muistoihin paljon, mutta miksi ne vaikeat, ylipääsemättömät asiat palaavat yhä uudelleen? 

Ja yhtäkkiä äiti on luonani taas, hymyilee ja tuntee pasuunakukan tuoksun. Menneisyyden painajaiset ovat kadonneet, enkä tiedä, tohdinko niitä nostaa kysymyksilläni taas esille. Tämä hetki on nyt talletettava kylmää talvea varten.