Äidit ja tyttäret

Tytär ja äiti Liisankadun kodissa 

Keskusteluja Mussalossa, elokuussa 2006

Vuosia sitten äitini ojensi minulle nipun koneella kirjoitettua tekstiä. Hiukan empien hän huomautti: - Tässä nyt on nämä minun äidin muistelmat. Hän kyllä kaunistelee totuutta, liioittelee. "Sirkka Sinervän muistiinpanot" lukee kansilehdellä.—Minun mummini päiväkirja, mielenkiintoista. Ehkä hän kertoo myös avioerostaan? Se ei tuohon aikaan tosiaan ollut tavallista. Silmäilin tekstit läpi, kätkin kaappiini ja unohdin. Ei ollut vielä sen aika.

Tänä kesänä etsin tuon aarteen käsiini. Nyt tahtoisin tutustua mummiini, jonka sain tuntea itse niin lyhyen aikaa. Muistoihini hänestä ei liity mitään levottomuutta tai ristiriitaa, mummi asui kauniissa kodissaan pienen kävelymatkan päässä ja tapasimme usein. Hän oli ystävällinen, vaikka en voi muistaa mitään hellyydenosoituksia. Hänen kuollessaan olin kymmenvuotias.

Äidin kesävierailu lähenee taas loppuaan, ja yhä vaikeammalta tuntuu viedä hänet takaisin pienen kotinsa yksinäisyyteen. Aamulla keittiön pöydän ääressä luen hänelle ääneen katkelmia Sirkka-mummin, hänen äitinsä, muistelmista:

"Helmikuussa 1922. Tuhlaan armaille lapsukaisilleni rakkauttani, ehkä hemmottelen heitä liiaksikin. He ovat muuttuneet elämäni pääsisällykseksi. Kyllä olisikin kurjaa ilman lapsia, ilman omaa herttaista pojuani. Pojuseni onkin herttaisimmillaan, juttelee ja tepastelee ja rakastaa omaa äiti kultaansa."

Toini, minun äitini, pyörittää lusikkaa kahvikupissaan ja huomauttaa hiukan tuohtuneella äänellä:
—Entäs neljä pientä hylättyä tytärtä! Kaipasiko hän milloinkaan minun ikiomia siskojani? Mutta se on totta, tätä uuden avioliiton Heikkiä hän jumaloi ja hemmotteli. Äidintunteet heräsivät kai vasta silloin. 
—Niinpä sisarpuoleesi ja sinuunkin osui sitä paistetta... Kuulehan mitä teistä sanotaan, sinä olet siis 16-vuotias tässä:

"Kaisu tyttöseni on pirteä ja terve, lauleskelee ja leikkii oikein ahkeraan. Toini typykkäni on soma ja kaino ja hiljainen tyttönen. Hän on niin sievä, mutta hiukan hermostunut. Kuinkahan oikein lienee? Haluaisin päästä lähemmäksi hänen ajatusmaailmaansa, mutta hän on niin ujo ja ei tahdo puhua, yksiksensä oleilee mieluummin."

Toini vaipuu hetkeksi mietteisiinsä. Eilen föönattu tukka hohtaa valkohopeisena. Hän on yhä, satavuotiaana, niin sievä.
 —"Hermostunut"? Olin onneton! Äiti ei ymmärtänyt. Ei, hän ei kuunnellut. Pyysin ja rukoilin, että hän antaisi minun mennä tyttökouluun.
 — Niin, olet kertonut. Se poika, Aulis, kiusasi sinua. Sinä olit kovin nätti, sehän oli selvästi mustasukkaisuutta! Poika oli sinuun ihastunut.
— Mitä vielä! Olin ujo, en osannut pitää puoliani. Se vakoili minua, ja laittoi liikkeelle ikäviä juoruja. 

En millään raaskisi nostaa ikäviä muistoja pintaan, mutta tahdon tietää, miten tuosta tahtojen taistelusta selvittiin. Syötyämme ojennan kuulolaitteen. Äiti nostaa sen korvalleen, ja säätää äänen sopivaksi.
— Mitäs äitisi siitä tuumasi, kun et suostunut jatkamaan kuudetta luokkaa?
— Äitihän suuttui! Hän lähetti minut pois silmistään, maaseudulle. Kasvatettavaksi, niin hän sanoi.Taisi hän lopulta leppyä, hän ei ollut pitkävihainen luonne. Minulle järjestyi sitten opiskelupaikka käsityökoulusta.
— Itse taisit leppyä vasta aikuisena, perheenäitinä?
— Se on totta. Teillä lapsilla oli ihan mukava mummi. Muistatko, että hän tuli vielä uskoonkin ?

Valkotukkainen äitini laskee kuulolaitteen pöydälle, ja keskittyy aamiaiseen. Kahvin hyväilevä aromi nostaa huulille hymyn ja tutun laulunpätkän: "Kaffetåren den bästa är av alla jordiska drycker!" Hän on hyväntuulinen kuten melkein aina seurassa. Voitelen paahtoleipiä, ja mietin jo monasti kuulemiani koulumuistoja. Ne eivät ole mukavia. Aamiaisen jälkeen äiti siirtyy huoneeseensa, ja sulkee oven. Tiedän, että hän haluaa selviytyä itse pukeutumisesta ja vuoteen sijaamisesta, vaikka siihen kuluisi koko aamupäivä. Minulla on taas hetki aikaa syventyä Sirkka-mummini muistelmiin.