 |
| Kaisu Sinervä ja Toini Pietikäinen |
Yritän nähdä mielessäni tuon helsinkiläisen koululuokan kauan sitten, 1920-luvun alussa. Lukiolaiset puisissa pulpeteissaan kirjoittavat vihkoihinsa mustekynät rapisten. Opettaja kateederinsa korkeuksissa voi rauhassa syventyä kokeiden korjaukseen.
Hiljaisuuden läpi alkaa kuulua sipinää ja supinaa, naurun kiherrystä. Lappu kiertää salaa kädestä käteen ja saavuttaa Toinin joka lehahtaa punaiseksi.
”Toinin maailma ja ääret
on Bertilin pitkät sääret”
Opettaja kohottaa ärtyneenä silmänsä vihkopinosta. Tuikea silmäys lasien yli riittää palauttamaan hiljaisuuden. Katse kiertää luokassa, etsii kohdetta ja pysähtyy hetkeksi ruskeatukkaiseen Toiniin.— Kumma tyttö, umpimielinen, aina aiheuttamassa epäjärjestystä. Naamasta näkee että hän on nytkin syyllinen. No, antaa asian olla tällä kertaa, riittäköön kulmien rypistys ojennukseksi.
Päät kumartuvat vihkojen ja mustepullojen puoleen. Toini tuntee tuijotuksen niskassaan. Jos hän nyt katsoisi taakseen, hän näkisi Auliksen mustat silmät. Ne seuraavat häntä koko koulupäivän, ja vielä senkin jälkeen. Aulis on hänen varjonsa.
— Miksi ei äiti anna minun lopettaa, miksi ei äiti laita minua tyttökouluun!
On vaikea taistella kyyneleitä vastaan mutta tahdonvoimalla se taas onnistuu. Jos vielä oppisi estämään punastumisen, siksi ne varmaan kiusaavat. ”Sinervä, punerva, punerva”!
— Bertil on toisenlainen. Bertil huomasi minut luistinradalla, ihan sattumalta, ja veti remmillä pari kierrosta, siinä kaikki. Kun luistelin takaisin tyttöjen seuraan, näin taas Allanin sivussa tuijottavan minua synkkänä.
— En aio tätä enää sietää!
— Äiti ei kuuntele. Jos yritän puhua, hän ei välitä. Hänellä on juuri nyt niin paljon kaikkea. Ulkomaanmatkoja, laulutunteja, ja pikku-Heikkikin siinä sivussa.
Mutta Toini on tehnyt päätöksensä. Hän lopettaa koulunkäynnin. Joululoman jälkeen hän ei palaa kouluun, kuudes luokka saa jäädä kesken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti