Talvipäivänseisaus

Elina Warén ja Toivo, perheen kuopus, n.1908

21.12.2008
Tänään on totisesti pimeä päivä!  Mieleni on kiivennyt taas syksyn mittaan ylös mäkeä, jonka huipulla joulu tuo lempeää  kynttilänvaloa. Ja joulun jälkeen näkyy kukkulalta  rinne, joka viettää kohti valoa ja kesää. Joskus ennen tuo mäki oli valtava vuori, jolle kiipeäminen vaati kaiken tahtoni ja voimani. Mikä oli välttämätöntä, mikä oli turhaa, sitä sopii tuumia. 

Rauhallisiksi, kiireettömiksi ovat nyt joulupuuhamme käyneet. Kuitenkaan en tahdo enkä voi hypätä joulun yli. Rakennamme sitä  hyvillä mielin, vaikka lapsemme ovat kaukana, viettämässä omia joulujaan aivan erilaisissa ympäristöissä. Olemme jo kompromissimme tehneet, tiedämme, mikä kummallekin on tärkeää. Jotakin minun suvusta, jotakin sinun, mutta ennen kaikkea meidän joulu.

Vuosia  yritin niin vimmatusti tavoitella sitä oman lapsuudenkodin joulua, että usein tunsin epäonnistuvani. Kyllä kestikin kauan minulta oppia, mistä ruoista perhe pitää, ja mitkä kulkivat turhaan juhlapöydän ja jääkaapin väliä! Itse itseäni piiskasin, perhe olisi tyytynyt vähempäänkin.   Entä millä saisin nuo pojanvintiöt laulamaan! Niinkuin meillä kotona ennen. Eikä edes isä kannusta, kun ei heilläkään... No, kuunnellaan sitten kaunis levy. Tai ehkä äiti soittaa huilua? Jouluevankeliumia seuraava yhteisleikki oli kaikille mieleen. Lahjojen jaossa välittyi  jotakin omasta  lapsuudesta tuttua: suloinen jännitys, paketteihin kätketyt kauniit ajatukset, välittäminen.

Minun isäni oli taitava sanaseppo. Lahjapaketin päällä oli aina hauska runo, joka luettiin ääneen. Ja sitten yhdessä arvuuteltiin antajaa ja sisältöä. Isä toi tavan omasta lapsuudenkodistaan, missä tulee vastaan uskomaton, legendaarinen isoäitini Elina Warén (os. Ignatius), jota en koskaan ehtinyt tavata. Hän kuoli ennen vanhimman veljeni syntymää, vain 59-vuotiaana. Äidilleni oli kova järkytys  menettää tuo rakastettava anoppi niin lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Isän suvussa on säilynyt aarteena Elina-äidin toimittama joululehti "Salon Joulu",  jokavuotinen kokoelma perheen kirjoituksia ja piirroksia vuosilta 1906—1921. Menneen maailman lumo tulee vastaan noilla sivuilla. Täydellistä, tavoittamatonta, kadonnutta. Vai onko? 

Ehkä vasta  nyt  kun en enää tavoittele täydellisyyttä, osaan iloita joulun tuomasta jatkuvuudesta, hartaudesta ja hiljaisuudesta,  ja annan suuren arvon omien vanhempieni halulle siirtää perinnettä eteenpäin, vaikka ajat olivat vaikeat. Jotakin isän, jotakin äidin suvusta, mutta ennen muuta: meidän perheen joulu!

Paavo-isäni, vielä poikamiehenä sai äidiltään varmaankin villapaidan lahjaksi jouluna 1921. Villapaita on ehkä jo tomuksi muuttunut, mutta rakkaus siirtyy sukupolvesta toiseen.  Näin runoili Elina-äiti:

Lentäjä Luutnantti

Kun väsyneenä pilvihin ja ilmamatkoihin

sä huoneeseesi pääset ja savupilvihin

niin tämä ota ylles ja nojaa tuolihis

ja aatoksesi liitää suo Salon kotihis.

Sä tiedä, siellä hellin sua äitis aattelee

ja isän ajatukset sua aina seurailee.

Mont vertaa lämpimämpi kuin lahja tämä lie

on sydän, joka sykkii sull' minne tiesi vie.

Ja monta huokausta edestäs kohoaa.

Ain yli pilvein, tähtein —

Kirjettäs odottaa

äitisi