Kaksi loistavaa isoäitiä

Sain vastikään luetuksi:

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat — Suomen kultakauden naisia

Nuo loistavat julkisuuden naiset tulevat ihmeen eläviksi kirjailijan otteessa. Myös tuohon erikoiseen kultakauden aikaan on kiehtovaa sukeltaa. Lähdeluetteloa selatessani huomaan, miten valtavasti taustatyötä kirjailija on tehnyt. Lukija voi luottaa että faktat ovat kohdallaan, ja siitä huolimatta kerronta on elävää ja mukaansa tempaavaa.

Sirkka Sinervä ja Toini-tytär 1918

Tuohon aikakauteen asettuvat myös kaksi isoäitiäni, isänäiti Elina Warén o.s. Ignatius  ja äidinäiti Sirkka Sinervä o.s. Ryynänen. Lukiessani en voinut olla näkemättä heitä samoja teitä kulkemassa, samoja uutisia seuraamassa, samoja muotilehtiä selaamassa. Heidän kohtalonsa ja ratkaisunsa saivat taustaa ja ulottuvuuksia.

En ole löytänyt mitään vihjettä siitä, tapasivatko nämä vanhempieni anopit koskaan? Tuota en keksinyt kysyä 100-vuotiaalta äidiltäni. Olivatko molemmat anopit hääjuhlassa mukana? Elina W. kuoli 1926, ja äitini kertoi miten häämatkalta palattiin järkyttyneinä suoraan kuolinvuoteen ääreen.

Hyvin erilaisia ovat kaksi isoäitiäni. Sirkka-mummi oli  20 vuotta Elina Warénia nuorempi. Minulla on muistoja, hänen kuollessaan olin 11-vuotias. Hän on esimerkki sisukkaasta oman tien kulkijasta, itsenäisestä naisesta joka ei suostunut miehen kotihengettäreksi. – Suuren sisarusparven esikoinen solmi avioliiton jo 16-vuotiaana. Synnytysten välillä hän kerkisi opiskella itselleen ammatin ja käydä töissä milloin lapsivuoteelta kykeni. Avioero 1900-luvun alussa oli sosiaalinen itsemurha, mutta siitä hän ponnisti jaloilleen. Liikeuran ohella mummini kehitti itseään monin tavoin, otti laulutunteja, harrasti taiteita, luki filosofiaa ja matkusteli. Hänen seurassaan olen viime vuosina viipynyt, kirjoitellut ja rakentanut nukkekuvaelmia.  – Tässä kerron Taidevärjäämön synnystä: Mummini ja Yrjö Ollila

Tällä vuosisadalla Taidevärjäämön, Marimekon edelläkävijän johtajatar olisi arvatenkin joutunut julkisuuden valokeilaan.

Myös senaattorin tytär Elina Ignatius varttui suuressa sisarusparvessa. Hämmästelen hänen kaunista suomen kieltään, vaikka äiti Amanda oli ummikkoruotsalainen. Tämä kuitenkin halusi kasvattaa lapsistaan suomenkielisiä.

Eliel  ja Elina Warén aloittivat yhteisen elämänsä Keuruulla. Viiden vuoden kuluttua Eliel W. aloitti piirilääkärinä Saarijärvellä 1892. Viimeinen joulu Koivuniemen kodissa sai Elina W:n aloittamaan joululehden  1906. Siitä tuli pitkä traditio: Salon Joulu. 

Arna Inkari (Salon akateemiset naiset ry:n 30v-juhlajulkaisun artikkeli ”Salolaisia toimen naisia 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella”) kertoo  Elina Warénista mm.: 

Rva B ja Elina Ignatius 1907

”Hän oli henkevä, tulisieluinen ja temperamenttinen nainen, vaikka olikin pienikokoinen. Hän soitti ja lauloi taitavasti ja oli kiinnostunut kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Tosin hän esitti usein kirpeääkin arvostelua olevia oloja ja hänen mielestään vääriä päätöksiä vastaan ja oli tukkanuottasilla kauppalan isien kanssa. Forumina oli aluksi kai turkulainen sanomalehti Uusi Aura, ja sitten kun Salon Seudun Kunnallislehti rupesi ilmestymään v.1919, julkaistiin siinä usein Elina Warénin kirjoituksia. ”

Arna Inkari jatkaa: – Naisasialiike oli Elina W:n sydämellä, ja hänet valittiinkin vasta perustetun naisliiton paikallisosaston puheenjohtajaksi 1907. Hän hoiti puheenjohtajuutta 12 vuotta ja innosti naisliittolaiset monenlaiseen toimintaan: esitelmätilaisuuksia, iltamia, isänmaallisia juhlia, arpajaisia. Hän kokosi korkeatasoisen laulukuoron jota johti innostavasti. Hän piti puheita, harjoitti näytelmiä, varasi kokoushuoneet ja tarjoilut, huolehti esitelmävieraiden majoituksesta. 

Elina W:n sisaren Katri Bergholmin kuvauksen luen mielihyvällä: ”Hän oli kaunis, iloinen ja leikillinen ihminen.  Hän oli aina valmis kaikkia jaloja rientoja auttamaan, mutta myös aina valmis kujeisiin, jotka saattoivat tyydyttää hänen huumorintajuaan ja nauruntarvettaan.”

Tänä syksynä olen uppoutunut Salon Joulun maailmaan. Yksityinen Elina W. on siinä läsnä. Julkisista hankkeistaan huolimatta hän on täydestä sydämestään perheenäiti. Rakkaus lapsiin, kotiin  ja puolisoon paistaa kaikkien kirjoitusten läpi. Palvelusväen työ saa häneltä täyden arvon, eikä hän säästä kiitoksiaan. Vain kerran hän kertoo vaikeasta sairaudestaan, munuaiskivistä, jonka tähden hän joutui 8 kertaa leikkaukseen ja toistuvasti vuoteenomaksi.

Isoäitini yltyi usein runoilemaan. Tässä jouluruno Salon Joulussa 1919

Kuvat perhekokoelmista.

Joulunviettoa Sigridin salongissa

Uuno Sinervä, Kaisu Sinervä, Toini Warén, Pirkko Pietikäinen, Sirkka (Sigrid) Sinervä, Heikki Sinervä, Lauri Ollila, Sirkka Pietikäinen, Paavo G. Warén, Helmi Pietikäinen, 1927

Uuno Sinervä, Kaisu Sinervä, Toini Warén, Pirkko Pietikäinen, Sirkka (Sigrid) Sinervä, Heikki Sinervä,

Lauri Ollila, Sirkka Pietikäinen, Paavo G. Warén, Helmi Pietikäinen, 1927 

Äitini albumista löytynyt vanha kuva kätkee kadonneen hetken. Olen yrittänyt määritellä ajan ja paikan, ja uskon nyt osuneeni oikeaan. Johtolanka on poika, joka ei kuulu perheeseen, pöydän oikeassa nurkassa. Hänen perheensä palasi Pariisista syksyllä 1927. Samana syksynä Sinervän perhe muutti Liisankadulta Kulosaareen (Brändö). Seuraavana kesänän maalattiin "Lentäjän madonna".

Sigrid-mummini säteilee emäntänä pöydän päässä. Miten mukavaa saada tyttärensä jouluvieraiksi! Vain esikoinen Kaiju puuttuu joukosta. Ehkäpä matka Lieksasta asti oli hänelle liian pitkä ja kallis?

Uuno, Sigridin satuprinssi vuosien takaa,  on nyt leppoisa perheenisä ja liikemies. Tänään on kaikki ulkonaisesti hyvin, mutta lähestyvä lama heittää synkkiä varjoja. Liikeyritys on suistumassa kohti vararikkoa. Takana on muuttoja. Ensin myytiin oma asunto, ja kalustettiin suuri vuokrahuoneisto Liisankadulla. Siellä asuessa järjestettiin kalliit hääjuhlat  hotelli Kämpissä  Toinille, kun hänet vei vihille  mieluisa vävyehdokas Paavo, ilmavoimien kapteeni. Tänä syksynä on muutettu Brändön huvilakaupunginosaan.  Sigrid on taas täynnä suunnitelmia.  Uuno yrittää karkottaa huolet mielestään nyt jouluna.

—Mitähän lyhyttukkainen Kaisu tutkii? Kolmetoistavuotias tyttö näyttää erehdyttävästi nykynuorelta kännykkää näppäilemässä.
—Toinin hymy kääntyy sisäänpäin. Juhani-vauva  uinuu viereisessä huoneessa, ja äidin tarkkavaisuus on siellä.
—Pirkko on vaipunut  ajatuksiinsa. Miten hän unelmoikaan äidistään koko lapsuusaikansa! Tyttäret ovat viimein aikuisuuden kynnyksellä tutustuneet äitiinsä, Toini-sisareensa ja sisaruspuoliinsa. Hämmentävää, että  isä Edvard ja äitipuoli Iida eivät kuulu tähän piiriin.  Pirkko aikoo vielä kirjoittaa päiväkirjaansa kaikesta tästä.
—Sirkka ja Helmi rupattavat keskenään Paavon  ohi.   Helmi on jo kotiutunut äitinsä perheeseen jonne sai kutsun Toinin mentyä naimisiin.  Hän auttelee kotona ja konttorissa, ja on saanut myös opinnot vauhtiin. Sirkka ihastelee Helmin rohkeaa kampausta, vaikka on hyvin tyytyväinen omaansakin.
—Paavo on juuri tarjonnut kohteliaisuuden  belle-mèrelleen  ja saa   hymyn palkakseen. Aivan varmasti he puhuvat Pariisista, sillä Sigrid on ankaran matkakuumeen vallassa. Paavolla on sieltä paljon kertomista. Yhdistetty hää- ja työmatka vietettiin Ranskassa.  Keskustelu pysähtyy hetkeksi, kaikki odottavat salamavalon välähdystä. Kyllä, joulun jälkeen Sigrid lähtee matkalle Berliiniin ja Pariisiin, yksin!

Kuka otti valokuvan? Hiukan epäilen Yrjö tai Lyyli Ollilaa, sillä heidän poikansa on kuvassa mukana, Heikin vieressä. (Äitini muisteli, että poikaa kutsuttiin Pojuksi.) Sinervät ja Ollilat pitivät tiiviisti yhteyttä tuohon aikaan. Yhteinen yritys, Helsingin Taidevärjäämö, oli juuri perustettu.  Se antoi toivoa taloudellisessa ahdingossa. Kulosaaressa perheet asuivat naapureina, ja helposti pistäytyivät kylässä puolin ja toisin. Ehkäpä Paavo, minun isäni, ojensi oman kameransa kuvaajalle. Paavo oli innokas valokuvaaja nuoresta pitäen.

Ruokasali on pieni ja kodikas, huvilatyylinen. Posliinivadit seinällä kertovat Sigridin uudesta harrastuksesta.  Kattolamppu näyttää kovin tutulta. Lapsuuden hämäristä nousee muistikuva ruokasalistamme Lapinlahdenkadulla. Mummini asui silloin leskenä Topeliuksenkadulla, ja oli hiukan jakanut kalustoaan tyttärilleen. Sigridin sivellin on kirjaillut unelmia ja haaveita värikkääseen posliinivatiin, joka on saanut paikkansa meidän olohuoneemme seinällä.

Mummini ja Yrjö Ollila

Mummini Sirkka Sinervä  katsoo minua suoraan silmiin. Maalaus on Yrjö Ollilan siveltimestä ajalta jonne muistini ei yllä. Tunnen piirteet, vaikka mummi oli jo kovin vanha minun lapsuusmuistoissani. Taulu on yksityiskodissa, serkkuni hallussa, ja hänen luvallaan julkaisen valokuvan.

Lyyli Ollila (os. Toikka) oli mummini Sigrid Ryynäsen koulutoveri, ja ystävyys jatkui Sigridin solmittua ensimmäisen avioliittonsa Edvard Pietikäisen kanssa. "Hän oli hyvin henkevä ja sivistynyt neitonen" kertoo Sirkka muistelmissaan.

"Mieliharrastukseni näihin aikoihin oli taide, koetin lukea sitä koskevaa kirjallisuutta. Uudistin tuttavuuteni entisen koulutoverini ja ystävättäreni Lyyli Ollilan kanssa. Hänen kanssaan filosofeerasimme, hänen kauttaan jouduin läheltä seuraamaan taidetta täällä Suomessa ja tutustuin niin moneen taidemaalariin."

 Avioeron jälkeen monet kontaktit katkesivat, mutta ystävyys Lyyliin  säilyi. Lyyli oli taidemaalari myös ja avioitui Yrjö Ollilan kanssa 1912. He molemmat kuuluivat Septem-ryhmään. Olliloiden poika aloitti koulunkäynnin Ranskassa. Ehkäpä juuri pikku koulupojan takia Ollilat päättivät palata  Suomeen. He eivät halunneet hänen ranskalaistuvan.

Palattuaan seitsemän vuoden Pariisin-matkaltaan v. 1927 Ollilat muuttivat Sinervän perheen naapureiksi Kuloraareen. Kerkisin kuulla äidiltäni muistoja tuosta ajasta. Hänkin sai istua vaiteliaan taiteilijan mallina nuorena äitinä, esikoispoika sylissään. "Lentäjän madonna" syntyi Kulosaaressa, samoin tämä muotokuva mummistani keski-iän kukoistuksessa. Sigrid oli avioiduttuaan Uuno Sinervän kanssa ottanut nimekseen Sirkka.

Hätkähdin nähdessäni kuvan  ensimmäistä kertaa. Näin katseessa kylmyyttä ja laskelmointia, ylpeyttä, itsetietoisuutta. Muotokuva oli mielestäni armoton kuin Goyan maalaama Kaarle IV:n perhekuva. Nyt olen kuvaan mielistynyt ja tunnistan saman tyylin joka Setpem-ryhmän impressionismin jälkeen astui Ollilan taiteeseen. Jäntevää muotoilua, uuden uljaan ajan henkeä, Art Decon viehkeyttä.

Hymyileekö Sirkka tuttavallisesti, hiukan ilkikurisesti taiteilijalle? He ovat nyt työtovereita. Sinervän pariskunta ja Ollila olivat perustaneet Helsingin Taidevärjäämön heti Pariisista paluun jälkeen syksyllä 1927. Ollilalla oli kokemusta käyttöesineiden värjäyksestä, lampunvarjostimista, lipuista, sillä ennen taiteellista menestymistä hän oli Pariisissa elättänyt perheen vastaavilla töillä.

Ennen pitkää Taidevärjäämö keskittyi painokankaisiin. Sirkka toi Berliinin-matkaltaan tuomisina uuden tekniikan: filmipainon, jota nyt yhdessä ruvettiin kehittämään.Tuttu silkkipainanta toteutettiin valotetuilla sabloonilla. Taiteilija Ollila suunnnitteli kuosit, ja työntekijät painoivat.

 Ollila sai huomattavan tilauksen v.1929 ja luopui Taidevärjäämöstä. Upea Kansallisteatterin kattomaalaus koitui hänen kohtalokseen. Hän menehtyi värimyrkytykseen. Sirkka Sinervästä tuli nyt toiminnanjohtaja, ja hän toimi siinä virassa kuolemaansa asti (1953). Liike menestyi ja kasvoi, ja  valtio palkitsi Sirkka Sinervän stipendillä. Myös Käsiteollisuusyhdistykseltä tuli stipendi, ja mummini käytti ne opintomatkoihin muistelmiensa mukaan.

Olisinpa opiskeluaikoinani Ateneumissa, Taideteollisessa oppilaitoksessa tiennyt, että arvostamani opettaja Kaj Franck oli toiminut mallinsuunnittelijana Helsingin Taidevärjäämössä minun mummini aikana 1940-45. Olisinpa ymmärtänyt haastatella! Nyt olen keräillyt tiedon sirpaleita Kansallisarkistosta, taidekirjoista, Sirkka Sinervän muistelmista, äitini Toini Wariksen kertomuksista. Palapelin osia on kateissa.
.