Mummin nojatuoli

10.3.2009

Avaan tietokoneen  näytölle täyteen kokoon vanhan valokuvan mummini kodista Liisankadulla. Katseeni vaeltaa avautuvassa tilassa esineestä toiseen, ovista toisiin huoneisiin, kuin näytelmän lavasteissa esiripun noustua. Sohvaryhmän kaunis nojatuoli ikkunan ääressä on nyt minun olohuoneessani, uusin verhoiluin. Palaan mielikuvissani aikaan, jolloin Sirkan nuori kaunis tytär, minun äitini, täällä liikkui.

Kuulen ääniä: talon rouva ja palvelijatar neuvottelevat keittiössä. Neitonen lehahtaa ovesta, istahtaa flyygelin ääreen, nostaa kannen ja alkaa selailla nuottivihkoa.
— Toini, palmusta on pyyhittävä pölyt!  Helmi tulee kohta auttamaan siirtämisessä, sanelee Sirkka-rouva näyttäytyessään oviaukossa. Toini ei vastaa, hän hyräilee hiljaa ajatuksissaan ja alkaa tapailla sointuja flyygelin koskettimilta. Kuulen ovikellon kilahduksen jota seuraa askelten kopina. Eteisessä avataan ovi ja miehen ääni kiirii kaikuisasta rappukäytävästä ovien vaimentamana Toinin korviin. Sormet pysähtyvät, kalpeneeko tyttö? Käsi nousee rinnalle, alkaako sydän takoa?
— Toini-neiti, kapteeni on täällä taas.
Toini nousee nopeasti flyygelin ääreltä ja perääntyy palmun varjoon.

Peiliovet aukeavat, näkyviin tulee suuri ruusupuska jota kannattelee lyhyt mutta ryhdikäs upseeri. Minun silmissäni nuori, mutta Toinin mielestä vanha, jo 29 hän tietää. Sirkka-rouva kiirehtii huoneeseen täyttäen sen hyväntuulisuudellaan, hän tervehtii vierasta sydämellisesti. Paavo ohjataan nojatuoliin, Toini istahtaa seuraksi vaiteliaana, kavaljeerin katsetta väistellen. Toini on niin kovin nuori, onko sydämessä salainen unelma? Helmi odottaa ovella ohjeita kahvitarjoilusta.

Mukava nojatuolini, mitä oletkaan kuullut ja nähnyt!  Ehkä voisin kuulla tarinasi, jos oikein keskittyisin. Kuulisin miten Paavo, minun isäni, kertoo Salon kodistaan, suurenmoisesta äidistään ja isästään, mainioista veljistään, ja rakkaudestaan josta riittäisi heille molemmille. Paavon päätös saada tuo tyttö omakseen ei horju, ja Sirkka-äiti kannustaa tytärtään suostumaan avioliittoon. Ja niin oli määrä tapahtua, minun ja kolmen veljeni onneksi. Olemme täysin yksimielisiä siitä, että meillä on ollut maailman paras äiti. Sirkka-äiti järjesti häät Kämpissä, vuosi oli 1926. Sen jälkeen tuli aika purkaa kauniit kulissit.

Suuren laman, paljon nykyistä vaikeamman, lähestyessä  tuo kaunis koti joutui vasaran alle  pian häiden jälkeen. Sohvakalusto nojatuoleineen pääsi mukaan seuraavaan, pienempään kotiin. Sisukas mummini pääsi pian jaloilleen. Kohta istahti nojatuoliin työpäivän päätteeksi menestyvän yrityksen johtajatar, joka toimi virassaan kuolemaansa asti 1953. Olin silloin 11-vuotias, ja mummi kuollessaan juuri  minun ikäiseni.

Yritän muistella mummia ja hänen pientä kotiaan. Hän oli mielestäni aika vanha, mutta aina hyvin pukeutunut ja kauniisti kammattu, vielä sairaudenkin päivinä. Näen täyteen kalustetun olohuoneen, kirjahyllyn ja posliiniastioita, jotka hän oli  itse maalannut. Ja nojatuolin, nyt sinisellä sametilla päällystettynä. Näkymä nousee sumusta, millon matkani kulkee hänen kotitalonsa ohi Topeliuksenkadulla.

Ja sitten nojatuoli ilmestyi minun lapsuudenkotiini Lapinlahdenkadulle. Sohvan kohtalosta ei minulla ole tietoa.

Vuodet kuluivat, äitini kasvatti lapset, jäi leskeksi, ja muutti vanhuutensa päivinä pieneen kotiin, jonka piti aina kauniisti hoidettuna. Tuli aika, jolloin hänen oli suostuttava pyörätuolin käyttäjäksi.  Sille oli tehtävä tilaa,  oli poistettava joko nojatuoli tai keinutuoli. Ja silloin löytyi meidän kodistamme  Mussalossa paikka nojatuolille. Otin sen kiitollisena vastaan, ikäänkuin ennakkoperintönä.  Kuuntelen tuolissa  musiikkia tai lueskelen, milloin viereinen televisio on suljettuna.
Nojatuoli on vankkaa tekoa, mutta kaipaisi hiukan kunnostusta. Olisipa mukavaa, jos se säilyisi suvussa minunkin jälkeeni.

Tänään istun Mummin tuolissa  ja mietin, onko elämässä mitään mieltä. Miksi jotkut täällä temmataan  pois kesken työn ja touhun, ja toiset joutuvat kulkemaan tien loppuun asti ja luopumaan kaikesta ennen armahdusta? 

Suloinen Toini, minun äitini, täytti tammikuussa 103 vuotta sairaalassa, eikä tule enää kesällä puutarhaani, kuten tähän asti.

Ehkä vielä tulee aika, jolloin kärsimys on poissa, ja kauniit muistot ja tarinat  jäävät lohduksi.

Elämäni huoneet

  

 Tryggare kan ingen vara
    än Guds lilla barnaskara,
    stjärnan ej på himlafästet,
    fågeln ej i kända nästet.

    (Lina Sandell-Berg)


27.2.2009

 Vaalea avara tila. Huoneessa ihmisiä, lapsia. Äiti on jossakin lähellä, en pelkää. Muistan laulun, vai muistanko, että olen joskus muistanut? "Trykkareeka, ingefaara, engus lilla baarnaskaara...." Kyllä, se on elämäni varhaisin muisto. Äitini on myöhemmin kertonut, että jatkosodan aikana hän viipyi jonkin aikaa Ruotsissa, lastenkodissa, ja veljeni ja minä olimme mukana. Olin siis korkeintaan kaksivuotias. -  Vain laulu ja vaalea huone häilyvine hahmoineen nousevat esiin muistini hämärästä.

Rappukäytävä  on suuri, ehkä ääretön. En uskalla kiivetä ylempiin kerroksiin. Syvällä hissikuilun pohjalla on pimeää. Pimeästä kuuluu lepattavia, hihittäviä  ääniä.
Kiipeän huohottaen neljänteen kerrokseen, ja tuttu turvallinen ovi aukeaa.

Kotona on paljon huoneita, mutkainen välikkö, ovia joka suuntaan, yläkomero, jonne voi nousta narua pitkin kuin vuorikiipeilijä ja rakentaa piilopaikan missä kuiskailla salaisuuksia ikioman leikkitoverin kanssa. Salissa, kaksoisovien takana, äiti soittaa pianoa ja laulaa, laulaa  niin että helmeilevä sopraano soi vielä vanhanakin mielessäni kuin lohdutus. "Kas oksa värähtää, kun istuu lintunen..."  Eteisen ovi kolahtaa, laulu keskeytyy, askelten ääni vie välikön kautta keittiöön. Kitarat soivat poikien huoneessa, jalat naputtavat tahtia, ja alakerran ankara täti kuulee sen. Isä kääntää sanomalehden sivuja nojatuolissaan, kalat uivat ylhäisinä akvaarioissaan, jotka heijastavat huoneeseen vihreää satuvaloa. Katto on korkealla, korkeista ikkunoista lankeaa auringon valo verhon kuvioiden läpi. Tuota huonetta etsin aikuisena unissani, enkä löydä.

Kirkon holvit piirtävät korkeaa tilaa. Keskikäytävä on suunnattoman pitkä. Sen toisessa päässä odottelee  rakas, bestman seuranaan. Häämarssi alkaa soida, keskimmäinen veli on saattajani. Urkuri soittaa hitaasti ja juhlallisesti, me kävelemme tahdissa, hitaasti, hitaasti. Eihän epätahtiin voi kävellä?
Käytävä tuntuu loputtoman pitkältä, ja hääväki luulee, että morsiamella on jalka kipeä. Lopulta astumme alttarille, ja edessä on yhteisen huoneen rakentaminen.

Monta elämää, monta kaupunkia, monta huonetta näen, jos silmäilen taaksepäin. Aina  on uusi tyhjä koti odottamassa, seikkailu  edessä, entinen elämä takana.Tyhjän huoneen lumous seuraa mukanani, ja tulee uniini.
Saavumme ennen muuttokuormaa uuteen, siistiin asuntoon, istumme lattialla, silmäilemme tulevan elämämme ääriviivoja. Kaikki on mahdollista, ja edessä oleva aika rajaton!  Koskaan en kaipaa entisiä huoneitamme, sillä yhteinen koti, lisääntyvä tavaramäärä ja kasvava perhe kulkee  mukana. Ovia sinne ja tänne, auki ja kiinni, - kenkiä, suksia, kitaroita,  reppuja, tuloa, menoa, ääntä, koiran tassujen rapinaa kiiltävällä parketilla. Missä tuo kaikki on nyt? Taas meitä on kaksi, kuten alussa.

Seuraavassa huoneessa katto on korkealla, juuri niin kuin syntymäkodissani. Sinne palaan työpäivän päätyttyä mielelläni. Ilmaa ja hiljaisuutta, ikioma  tila levitellä värejä ja papereita. Seinät vastaavaat huilun sointiin. Etsinkö ihanaa ääntä, jonka kuulin jo kohdun suojassa? Vielä saan unelmoida.  Ikkunoista näkyy kaunis puisto, jossa kasvaa suuria, humisevia puita.

Puutarha!  Salainen oma puutarha on huone, josta en edes uskaltanut tosissani uneksia. Koitti päivä, jolloin meillä kaupunkilaisilla oli oma talo ja oma puutarha. Niin vain tapahtui, ja vielä kerran alkoi aivan uudenlainen elämä.
Puutarha on kuin näyttämö, jonka lavastukset ovat jatkuvassa, hitaassa liikkeessä. Kukkivat köynnökset kiipeilevät vihreillä seinillä ja linnut piirtävät lentoratojaan  korkeaan kattoon.  Esitettävän näytelmän aiheena on  elämän ja kuoleman kiertokulku. Nyt on minun aikani touhuta täällä, väsyä kätteni työstä ja virkistyä kauneudesta.

Vieläkö uneksin uusista huoneista? Ehkä. Ajattelen kaukaisia rakkaitani, ja haluaisin olla lähempänä heitä. Kuitenkin puutarhassa voin saavuttaa tilan, jossa en muistele, en uneksi .

Puutarhassa aika ei kulu, aika on. Mieheni  kanssa istutimme sinne  puun,  joka elää ikuisesti.
                                                                                     

Minäkö vanha?

Kihlapari 1962

"Vanhan naisen silmärei'istä katselee maailmaa ja kanssaihmisiään nuori tyttö, se sama jonka katseen hän kohtasi Jussin näyttämissä valokuvissa ja omien lastenlastensa silmissä heidän istuessaan auton takapenkillä Suomeen palattuaan, kanelikorppua pureskellessaan. Se katse ei sammu, sisäiset silmät eivät vanhene, niillä tähyillään elämää vielä vanhuuden naamion takaakin yhtä nuorena, samana, vaikka kukaan ei sitä tiedä. Se on vanhuuden salaisuus."        Eeva Kilpi, UNTA VAIN

23.1.2009

Toisinaan nimitän itseäni 'vanhaksi rouvaksi', ja ihmettelen, miksi kukaan ei naura. Ostan pääsylipun eläkeläishintaan, eikä myyjän ilmekään värähdä. Tänään keski-ikäinen nainen kohteliaasti päästi minut ohi bussipysäkillä.

Katson peiliin, enkä huomaa mitään erikoista; olen niin tottunut naamaani.Kaikki on hyvin jos tukka on hyvin. Hymyilen peilikuvalleni, ja käännän paremman puolen kasvoistani näkyviin. Mutta toisinaan kadulla saattaa tapahtua kumma kohtaaminen. Vastaan kävelee outo mummo, jossa on jotakin tuttua: - olen varoittamatta lähestymässä peiliä! Ja valokuvat alkavat usein epäonnistua. Olivatko kamerat ennen parempia? Näitä sattuu, uskottava se on, olen siis harmaa pantteri, seniorkansalainen, ikäihminen, ikääntynyt... Hyi olkoon! Ärsyttäviä kiertoilmaisuja. Tietenkin olen v-a-n-h-a, ilman kiertelyitä ja kaarteluita. Se sana vaan tarkoittaa ihan muuta kuin luulin tietäväni.

Muistan hyvin, mitä ajattelin

Lapsena minulla oli selkeä kuva ikäkausista: lapset ja nuoret, aikuiset ja vanhat. Tiesin myös, että vanhat ovat joskus olleet nuoria, tosin vain teoriassa. Vanhat edustivat eri ihmislajia kuin nuoret. Kaikki oli turvallista ja pysyvää. Kunhan vaan toiset ymmärtäisivät, että minä en enää ole mikään lapsi. ’Teenage’ keksittiin 50-luvulla.

14-vuotiaana halusin kiihkeästi olla 16-vuotias. Katselin kateellisena lukion ekaluokkalaisia, niin varmoja, niin vapaita! Miten jaksaisin odottaa. - Mutta enemmän olisi jo liikaa. Kuiskailimme salaa tyttöjen kesken yhteisestä kaveristamme: - Hän on jo 19, ihan täti...

Nuorena aikuisena tätiraja siirtyi neljäänkymppiin. Sen jälkeen saisi kaiken toivon heittää. -En muista isompaa neljänkympinkriisiä, tosin pelästyin erään videon takia ja riensin kampaajalle leikkauttamaan nutturani. Näin unta, jossa ystäväni sanoivat minun vanhentuneen, ja se minua hiukan masensi. Vei aikaa, ennenkuin hoksasin, että vanheneminen ei ole henkilökohtainen onnettomuus. Sama tapahtuu koko sukupolvelleni, leikkitovereilleni, kaikille ystävilleni, ja meillä on yhtä mukavaa keskenämme kuin ennenkin.

Vaan mitä ajattelee nelikymppinen kuuskymppisistä? Minulla oli sovittu tapaaminen erään vanhan 62-vuotiaan rouvan kanssa. Olin ujo ja kunnioittava, pidin ovea auki, tarjouduin auttamaan takin pois. Hän tempaisi itse takkinsa, nauroi minulle: -Kuule, seison vielä vaikka päälläni!

Nyt yli kuusikymppisenä mietin, miksi en tunne olevani se jämäkkä ja itsevarma täti, joksi kuvittelin tulevani? Miksi en muuttunut toiseksi? Tuntuu ihan samalta olla minä. Olen aivan yhtä lapsellinen, ujo, innostuva, hajamielinen kuin ennenkin. Tämä on käsittämätön yllätys, ja luulenpa että kukaan nuori ei sitä usko. Lapsenlapset eivät varsinkaan, ja oikein mielelläni näytänkin vanhalta ja luotettavalta mummolta heidän silmissään. Pidänpä tämän omana salaisuutena ;-)

Leikkitoverit

Lapsuudenystäväni, leikkitoverini, jakaa kanssani tämän salaisuuden. Kun tapaan hänet, näen edessäni eri-ikäisten kasvojen sulautuvan tutuiksi, iättömiksi. Ilmeet, ääni, puheen sävy, temperamentti, kaikki tallella. Näen kokonaisen ihmisen, ja tiedän että ystäväni näkee myös. - Aivan etuoikeutetuksi koen itseni siksi, että oma elämänkumppanini on myös nuoruudenystävä. Omaiset, sisarukset eivät myöskään vanhene koskaan, oikeasti.

Valtaosa ystävistä ja tuttavista on matkan varrella saatuja. Uuden tuttavan ikä on helppo määritellä, jos on tarpeen. Tutustuminen alkaa nollapisteestä. Hyviä ja arvokkaita ystäviä elämä on tielleni tuonutkin. Uusi ystävä on arvoitus, en ehkä koskaan saa tietää, miten hänestä tuli se mikä hän nyt on. Se ei ole välttämättä huono asia ollenkaan sille, joka haluaa aloittaa kaiken alusta.

Mutta lapsuudenystävä on harvinainen aarre. Useimmat heistä kadotamme matkan varrella. Jotkut löydämme uudelleen. Kun tapaamme, emme haikaile nuoruutta, emme muistele sitä. Se nuoruus on meissä läsnä.

"... mut tiedän: yhtä en takaisin saa, on nuoruuspäivät jääneet taa."

Mahtaako joku todella kaivata nuoruuttaan, niin kuin lauluntekijät väittävät? Ettäkö oikeasti joku haluaisi takaisin kaikki nuoruuden kärvistelyt? Kaikella kunnioituksella, nuoruus tämän päivän maailmassa näyttää vaativalta selviytymissuoritukselta. Maailma on muuttunut valtavasti, mutta ihmisen ikäkaudet seuraavat toisiaan samalla tavalla, ja kovin vähän elämäntaitoa voi siirtää seuraaville sukupolville. Jokaisen on aloitettava alusta.

Nuoruudesta selviää useimmiten , mutta yksi kerta riittää. En kadehdi notkeita vartaloita, keveitä askelia, niitähän on suuri ilo katsella. Nuoret, sileät kasvot ovat suloiset kuin nukella, (vaikka monet tekevät parhaansa kätkeäkseen ne oudoilla meikeillä ja lävistyksillä), hymyt ja huolet eivät ole vielä piirtäneet persoonallisia merkkejään.

Tätä eläkeläisen ihanaa vapautta en vaihtaisi mihinkään. En ole nuoruudelle kateellinen, ne vuosikymmenet jotka meitä erottavat, ovat kaikki minun. Minussa on kaikki ikäkaudet. - Vain yhtä asiaa voisin kadehtia: nuoruuden uskoa elämän ikuisuuteen, ajan suunnattomaan pituuteen. Siitä illuusiosta luopuminen on vaikea tie, mutta vähitellen se tuo aivan uuden merkityksen tälle päivälle, tälle ohikiitävälle hetkelle.

Suhteellista

Siirtyessäni eläkkeelle, olin minä se kaikista vanhin työpaikallani. Eläkeläisillanviettoon eksyttyäni kuulin kuiskailtavan: - Mitä tuo nuori tyttö täällä tekee? Ehkä tänään voisin toivoa samaa kommenttia vanhainkodissa vieraillessani. Vanhus onkin jo vaativampi nimitys kuin vanha. Vanhus on se, joka ei ole enää kenellekään nuori.

Eeva Kilpi teoksessaan Unta vain on kertonut vanhenemisesta verrattoman puhuttelevasti. Mutta se tulee todeksi vasta kun itse kokee. Tämä on minun kokemukseni, ehkä toinen näkee toisin. Mutta yhdestä olen varma: vanheneminen on jokaiselle yllätys. MHu