Mummin nojatuoli

10.3.2009

Avaan tietokoneen  näytölle täyteen kokoon vanhan valokuvan mummini kodista Liisankadulla. Katseeni vaeltaa avautuvassa tilassa esineestä toiseen, ovista toisiin huoneisiin, kuin näytelmän lavasteissa esiripun noustua. Sohvaryhmän kaunis nojatuoli ikkunan ääressä on nyt minun olohuoneessani, uusin verhoiluin. Palaan mielikuvissani aikaan, jolloin Sirkan nuori kaunis tytär, minun äitini, täällä liikkui.

Kuulen ääniä: talon rouva ja palvelijatar neuvottelevat keittiössä. Neitonen lehahtaa ovesta, istahtaa flyygelin ääreen, nostaa kannen ja alkaa selailla nuottivihkoa.
— Toini, palmusta on pyyhittävä pölyt!  Helmi tulee kohta auttamaan siirtämisessä, sanelee Sirkka-rouva näyttäytyessään oviaukossa. Toini ei vastaa, hän hyräilee hiljaa ajatuksissaan ja alkaa tapailla sointuja flyygelin koskettimilta. Kuulen ovikellon kilahduksen jota seuraa askelten kopina. Eteisessä avataan ovi ja miehen ääni kiirii kaikuisasta rappukäytävästä ovien vaimentamana Toinin korviin. Sormet pysähtyvät, kalpeneeko tyttö? Käsi nousee rinnalle, alkaako sydän takoa?
— Toini-neiti, kapteeni on täällä taas.
Toini nousee nopeasti flyygelin ääreltä ja perääntyy palmun varjoon.

Peiliovet aukeavat, näkyviin tulee suuri ruusupuska jota kannattelee lyhyt mutta ryhdikäs upseeri. Minun silmissäni nuori, mutta Toinin mielestä vanha, jo 29 hän tietää. Sirkka-rouva kiirehtii huoneeseen täyttäen sen hyväntuulisuudellaan, hän tervehtii vierasta sydämellisesti. Paavo ohjataan nojatuoliin, Toini istahtaa seuraksi vaiteliaana, kavaljeerin katsetta väistellen. Toini on niin kovin nuori, onko sydämessä salainen unelma? Helmi odottaa ovella ohjeita kahvitarjoilusta.

Mukava nojatuolini, mitä oletkaan kuullut ja nähnyt!  Ehkä voisin kuulla tarinasi, jos oikein keskittyisin. Kuulisin miten Paavo, minun isäni, kertoo Salon kodistaan, suurenmoisesta äidistään ja isästään, mainioista veljistään, ja rakkaudestaan josta riittäisi heille molemmille. Paavon päätös saada tuo tyttö omakseen ei horju, ja Sirkka-äiti kannustaa tytärtään suostumaan avioliittoon. Ja niin oli määrä tapahtua, minun ja kolmen veljeni onneksi. Olemme täysin yksimielisiä siitä, että meillä on ollut maailman paras äiti. Sirkka-äiti järjesti häät Kämpissä, vuosi oli 1926. Sen jälkeen tuli aika purkaa kauniit kulissit.

Suuren laman, paljon nykyistä vaikeamman, lähestyessä  tuo kaunis koti joutui vasaran alle  pian häiden jälkeen. Sohvakalusto nojatuoleineen pääsi mukaan seuraavaan, pienempään kotiin. Sisukas mummini pääsi pian jaloilleen. Kohta istahti nojatuoliin työpäivän päätteeksi menestyvän yrityksen johtajatar, joka toimi virassaan kuolemaansa asti 1953. Olin silloin 11-vuotias, ja mummi kuollessaan juuri  minun ikäiseni.

Yritän muistella mummia ja hänen pientä kotiaan. Hän oli mielestäni aika vanha, mutta aina hyvin pukeutunut ja kauniisti kammattu, vielä sairaudenkin päivinä. Näen täyteen kalustetun olohuoneen, kirjahyllyn ja posliiniastioita, jotka hän oli  itse maalannut. Ja nojatuolin, nyt sinisellä sametilla päällystettynä. Näkymä nousee sumusta, millon matkani kulkee hänen kotitalonsa ohi Topeliuksenkadulla.

Ja sitten nojatuoli ilmestyi minun lapsuudenkotiini Lapinlahdenkadulle. Sohvan kohtalosta ei minulla ole tietoa.

Vuodet kuluivat, äitini kasvatti lapset, jäi leskeksi, ja muutti vanhuutensa päivinä pieneen kotiin, jonka piti aina kauniisti hoidettuna. Tuli aika, jolloin hänen oli suostuttava pyörätuolin käyttäjäksi.  Sille oli tehtävä tilaa,  oli poistettava joko nojatuoli tai keinutuoli. Ja silloin löytyi meidän kodistamme  Mussalossa paikka nojatuolille. Otin sen kiitollisena vastaan, ikäänkuin ennakkoperintönä.  Kuuntelen tuolissa  musiikkia tai lueskelen, milloin viereinen televisio on suljettuna.
Nojatuoli on vankkaa tekoa, mutta kaipaisi hiukan kunnostusta. Olisipa mukavaa, jos se säilyisi suvussa minunkin jälkeeni.

Tänään istun Mummin tuolissa  ja mietin, onko elämässä mitään mieltä. Miksi jotkut täällä temmataan  pois kesken työn ja touhun, ja toiset joutuvat kulkemaan tien loppuun asti ja luopumaan kaikesta ennen armahdusta? 

Suloinen Toini, minun äitini, täytti tammikuussa 103 vuotta sairaalassa, eikä tule enää kesällä puutarhaani, kuten tähän asti.

Ehkä vielä tulee aika, jolloin kärsimys on poissa, ja kauniit muistot ja tarinat  jäävät lohduksi.