än Guds lilla barnaskara,
stjärnan ej på himlafästet,
fågeln ej i kända nästet.
(Lina Sandell-Berg)
27.2.2009
Vaalea avara tila. Huoneessa ihmisiä, lapsia. Äiti on jossakin lähellä, en pelkää. Muistan laulun, vai muistanko, että olen joskus muistanut? "Trykkareeka, ingefaara, engus lilla baarnaskaara...." Kyllä, se on elämäni varhaisin muisto. Äitini on myöhemmin kertonut, että jatkosodan aikana hän viipyi jonkin aikaa Ruotsissa, lastenkodissa, ja veljeni ja minä olimme mukana. Olin siis korkeintaan kaksivuotias. - Vain laulu ja vaalea huone häilyvine hahmoineen nousevat esiin muistini hämärästä.
Rappukäytävä on suuri, ehkä ääretön. En uskalla kiivetä ylempiin kerroksiin. Syvällä hissikuilun pohjalla on pimeää. Pimeästä kuuluu lepattavia, hihittäviä ääniä.
Kiipeän huohottaen neljänteen kerrokseen, ja tuttu turvallinen ovi aukeaa.
Kotona on paljon huoneita, mutkainen välikkö, ovia joka suuntaan, yläkomero, jonne voi nousta narua pitkin kuin vuorikiipeilijä ja rakentaa piilopaikan missä kuiskailla salaisuuksia ikioman leikkitoverin kanssa. Salissa, kaksoisovien takana, äiti soittaa pianoa ja laulaa, laulaa niin että helmeilevä sopraano soi vielä vanhanakin mielessäni kuin lohdutus. "Kas oksa värähtää, kun istuu lintunen..." Eteisen ovi kolahtaa, laulu keskeytyy, askelten ääni vie välikön kautta keittiöön. Kitarat soivat poikien huoneessa, jalat naputtavat tahtia, ja alakerran ankara täti kuulee sen. Isä kääntää sanomalehden sivuja nojatuolissaan, kalat uivat ylhäisinä akvaarioissaan, jotka heijastavat huoneeseen vihreää satuvaloa. Katto on korkealla, korkeista ikkunoista lankeaa auringon valo verhon kuvioiden läpi. Tuota huonetta etsin aikuisena unissani, enkä löydä.
Kirkon holvit piirtävät korkeaa tilaa. Keskikäytävä on suunnattoman pitkä. Sen toisessa päässä odottelee rakas, bestman seuranaan. Häämarssi alkaa soida, keskimmäinen veli on saattajani. Urkuri soittaa hitaasti ja juhlallisesti, me kävelemme tahdissa, hitaasti, hitaasti. Eihän epätahtiin voi kävellä?
Käytävä tuntuu loputtoman pitkältä, ja hääväki luulee, että morsiamella on jalka kipeä. Lopulta astumme alttarille, ja edessä on yhteisen huoneen rakentaminen.
Monta elämää, monta kaupunkia, monta huonetta näen, jos silmäilen taaksepäin. Aina on uusi tyhjä koti odottamassa, seikkailu edessä, entinen elämä takana.Tyhjän huoneen lumous seuraa mukanani, ja tulee uniini.
Saavumme ennen muuttokuormaa uuteen, siistiin asuntoon, istumme lattialla, silmäilemme tulevan elämämme ääriviivoja. Kaikki on mahdollista, ja edessä oleva aika rajaton! Koskaan en kaipaa entisiä huoneitamme, sillä yhteinen koti, lisääntyvä tavaramäärä ja kasvava perhe kulkee mukana. Ovia sinne ja tänne, auki ja kiinni, - kenkiä, suksia, kitaroita, reppuja, tuloa, menoa, ääntä, koiran tassujen rapinaa kiiltävällä parketilla. Missä tuo kaikki on nyt? Taas meitä on kaksi, kuten alussa.
Seuraavassa huoneessa katto on korkealla, juuri niin kuin syntymäkodissani. Sinne palaan työpäivän päätyttyä mielelläni. Ilmaa ja hiljaisuutta, ikioma tila levitellä värejä ja papereita. Seinät vastaavaat huilun sointiin. Etsinkö ihanaa ääntä, jonka kuulin jo kohdun suojassa? Vielä saan unelmoida. Ikkunoista näkyy kaunis puisto, jossa kasvaa suuria, humisevia puita.
Puutarha! Salainen oma puutarha on huone, josta en edes uskaltanut tosissani uneksia. Koitti päivä, jolloin meillä kaupunkilaisilla oli oma talo ja oma puutarha. Niin vain tapahtui, ja vielä kerran alkoi aivan uudenlainen elämä.
Puutarha on kuin näyttämö, jonka lavastukset ovat jatkuvassa, hitaassa liikkeessä. Kukkivat köynnökset kiipeilevät vihreillä seinillä ja linnut piirtävät lentoratojaan korkeaan kattoon. Esitettävän näytelmän aiheena on elämän ja kuoleman kiertokulku. Nyt on minun aikani touhuta täällä, väsyä kätteni työstä ja virkistyä kauneudesta.
Vieläkö uneksin uusista huoneista? Ehkä. Ajattelen kaukaisia rakkaitani, ja haluaisin olla lähempänä heitä. Kuitenkin puutarhassa voin saavuttaa tilan, jossa en muistele, en uneksi .
Puutarhassa aika ei kulu, aika on. Mieheni kanssa istutimme sinne puun, joka elää ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti