Minäkö vanha?

Kihlapari 1962

"Vanhan naisen silmärei'istä katselee maailmaa ja kanssaihmisiään nuori tyttö, se sama jonka katseen hän kohtasi Jussin näyttämissä valokuvissa ja omien lastenlastensa silmissä heidän istuessaan auton takapenkillä Suomeen palattuaan, kanelikorppua pureskellessaan. Se katse ei sammu, sisäiset silmät eivät vanhene, niillä tähyillään elämää vielä vanhuuden naamion takaakin yhtä nuorena, samana, vaikka kukaan ei sitä tiedä. Se on vanhuuden salaisuus."        Eeva Kilpi, UNTA VAIN

23.1.2009

Toisinaan nimitän itseäni 'vanhaksi rouvaksi', ja ihmettelen, miksi kukaan ei naura. Ostan pääsylipun eläkeläishintaan, eikä myyjän ilmekään värähdä. Tänään keski-ikäinen nainen kohteliaasti päästi minut ohi bussipysäkillä.

Katson peiliin, enkä huomaa mitään erikoista; olen niin tottunut naamaani.Kaikki on hyvin jos tukka on hyvin. Hymyilen peilikuvalleni, ja käännän paremman puolen kasvoistani näkyviin. Mutta toisinaan kadulla saattaa tapahtua kumma kohtaaminen. Vastaan kävelee outo mummo, jossa on jotakin tuttua: - olen varoittamatta lähestymässä peiliä! Ja valokuvat alkavat usein epäonnistua. Olivatko kamerat ennen parempia? Näitä sattuu, uskottava se on, olen siis harmaa pantteri, seniorkansalainen, ikäihminen, ikääntynyt... Hyi olkoon! Ärsyttäviä kiertoilmaisuja. Tietenkin olen v-a-n-h-a, ilman kiertelyitä ja kaarteluita. Se sana vaan tarkoittaa ihan muuta kuin luulin tietäväni.

Muistan hyvin, mitä ajattelin

Lapsena minulla oli selkeä kuva ikäkausista: lapset ja nuoret, aikuiset ja vanhat. Tiesin myös, että vanhat ovat joskus olleet nuoria, tosin vain teoriassa. Vanhat edustivat eri ihmislajia kuin nuoret. Kaikki oli turvallista ja pysyvää. Kunhan vaan toiset ymmärtäisivät, että minä en enää ole mikään lapsi. ’Teenage’ keksittiin 50-luvulla.

14-vuotiaana halusin kiihkeästi olla 16-vuotias. Katselin kateellisena lukion ekaluokkalaisia, niin varmoja, niin vapaita! Miten jaksaisin odottaa. - Mutta enemmän olisi jo liikaa. Kuiskailimme salaa tyttöjen kesken yhteisestä kaveristamme: - Hän on jo 19, ihan täti...

Nuorena aikuisena tätiraja siirtyi neljäänkymppiin. Sen jälkeen saisi kaiken toivon heittää. -En muista isompaa neljänkympinkriisiä, tosin pelästyin erään videon takia ja riensin kampaajalle leikkauttamaan nutturani. Näin unta, jossa ystäväni sanoivat minun vanhentuneen, ja se minua hiukan masensi. Vei aikaa, ennenkuin hoksasin, että vanheneminen ei ole henkilökohtainen onnettomuus. Sama tapahtuu koko sukupolvelleni, leikkitovereilleni, kaikille ystävilleni, ja meillä on yhtä mukavaa keskenämme kuin ennenkin.

Vaan mitä ajattelee nelikymppinen kuuskymppisistä? Minulla oli sovittu tapaaminen erään vanhan 62-vuotiaan rouvan kanssa. Olin ujo ja kunnioittava, pidin ovea auki, tarjouduin auttamaan takin pois. Hän tempaisi itse takkinsa, nauroi minulle: -Kuule, seison vielä vaikka päälläni!

Nyt yli kuusikymppisenä mietin, miksi en tunne olevani se jämäkkä ja itsevarma täti, joksi kuvittelin tulevani? Miksi en muuttunut toiseksi? Tuntuu ihan samalta olla minä. Olen aivan yhtä lapsellinen, ujo, innostuva, hajamielinen kuin ennenkin. Tämä on käsittämätön yllätys, ja luulenpa että kukaan nuori ei sitä usko. Lapsenlapset eivät varsinkaan, ja oikein mielelläni näytänkin vanhalta ja luotettavalta mummolta heidän silmissään. Pidänpä tämän omana salaisuutena ;-)

Leikkitoverit

Lapsuudenystäväni, leikkitoverini, jakaa kanssani tämän salaisuuden. Kun tapaan hänet, näen edessäni eri-ikäisten kasvojen sulautuvan tutuiksi, iättömiksi. Ilmeet, ääni, puheen sävy, temperamentti, kaikki tallella. Näen kokonaisen ihmisen, ja tiedän että ystäväni näkee myös. - Aivan etuoikeutetuksi koen itseni siksi, että oma elämänkumppanini on myös nuoruudenystävä. Omaiset, sisarukset eivät myöskään vanhene koskaan, oikeasti.

Valtaosa ystävistä ja tuttavista on matkan varrella saatuja. Uuden tuttavan ikä on helppo määritellä, jos on tarpeen. Tutustuminen alkaa nollapisteestä. Hyviä ja arvokkaita ystäviä elämä on tielleni tuonutkin. Uusi ystävä on arvoitus, en ehkä koskaan saa tietää, miten hänestä tuli se mikä hän nyt on. Se ei ole välttämättä huono asia ollenkaan sille, joka haluaa aloittaa kaiken alusta.

Mutta lapsuudenystävä on harvinainen aarre. Useimmat heistä kadotamme matkan varrella. Jotkut löydämme uudelleen. Kun tapaamme, emme haikaile nuoruutta, emme muistele sitä. Se nuoruus on meissä läsnä.

"... mut tiedän: yhtä en takaisin saa, on nuoruuspäivät jääneet taa."

Mahtaako joku todella kaivata nuoruuttaan, niin kuin lauluntekijät väittävät? Ettäkö oikeasti joku haluaisi takaisin kaikki nuoruuden kärvistelyt? Kaikella kunnioituksella, nuoruus tämän päivän maailmassa näyttää vaativalta selviytymissuoritukselta. Maailma on muuttunut valtavasti, mutta ihmisen ikäkaudet seuraavat toisiaan samalla tavalla, ja kovin vähän elämäntaitoa voi siirtää seuraaville sukupolville. Jokaisen on aloitettava alusta.

Nuoruudesta selviää useimmiten , mutta yksi kerta riittää. En kadehdi notkeita vartaloita, keveitä askelia, niitähän on suuri ilo katsella. Nuoret, sileät kasvot ovat suloiset kuin nukella, (vaikka monet tekevät parhaansa kätkeäkseen ne oudoilla meikeillä ja lävistyksillä), hymyt ja huolet eivät ole vielä piirtäneet persoonallisia merkkejään.

Tätä eläkeläisen ihanaa vapautta en vaihtaisi mihinkään. En ole nuoruudelle kateellinen, ne vuosikymmenet jotka meitä erottavat, ovat kaikki minun. Minussa on kaikki ikäkaudet. - Vain yhtä asiaa voisin kadehtia: nuoruuden uskoa elämän ikuisuuteen, ajan suunnattomaan pituuteen. Siitä illuusiosta luopuminen on vaikea tie, mutta vähitellen se tuo aivan uuden merkityksen tälle päivälle, tälle ohikiitävälle hetkelle.

Suhteellista

Siirtyessäni eläkkeelle, olin minä se kaikista vanhin työpaikallani. Eläkeläisillanviettoon eksyttyäni kuulin kuiskailtavan: - Mitä tuo nuori tyttö täällä tekee? Ehkä tänään voisin toivoa samaa kommenttia vanhainkodissa vieraillessani. Vanhus onkin jo vaativampi nimitys kuin vanha. Vanhus on se, joka ei ole enää kenellekään nuori.

Eeva Kilpi teoksessaan Unta vain on kertonut vanhenemisesta verrattoman puhuttelevasti. Mutta se tulee todeksi vasta kun itse kokee. Tämä on minun kokemukseni, ehkä toinen näkee toisin. Mutta yhdestä olen varma: vanheneminen on jokaiselle yllätys. MHu