sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Salon Joulu 1921

 

Kansi Matti Warén 1921 © Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

Salon Joulun viimeinen numero (joka on tallella kokoelmassa) ilmestyi  100 vuotta sitten. Se kertoo ilosta ja surusta. Kaikille rakas mormor, Amanda Ignatius on kuollut. Uusi lapsenlapsi on syntynyt, Anneli Warén, jonka onnellinen isä ikuisti kansikuvaan. Elina Warénin   sairaus on käynyt vaikeaksi. 

"Lapsuus- ja nuoruusajan kirkkaissa muistoissa on äitinne tämän joulun rakkailleen valmistanut. Se on surussa voimia antanut ja kaipaukselleni lievitystä tuonut. Ei tule enään rakkaan mormorin joululähetykset lapsille ja lastenlapsille. Hänen lämmin kaikille omilleen ja koko kansalleen niin hellästi sykkivä sydämensä on ijäksi laannut lyömästä, ahkerat kätensä kylmenneet ja hänen huolensa meidän tähtemme ja rukoukset onneksemme päättyneet. Hänellä on nyt suuri ihana Joulurauha. Mutta me olemme paljon köyhemmät. Mailma paljon tyhjempi. Ja kuitenkin sai hän elää 80v. vanhaksi onnellisena koko elämäsä ajan — siunattuna, rakastettuna ja kaivattuna kuollessaan", kirjoittaa Elina Warén lehden esipuheessa.

"Raskas vuosi on rakkailla omillani ollut. Minunkin pitkä sairauteni kysyi teiltä kaikilta, vaan etenkin isältä äärettömiä voimia ja uhrautuvaa rakkautta. Teidän rakkautenne ja rukoukset omaisten lahjoittivat elämän minulle, joka jo vaelsin ”kuoleman varjon maassa”. Jumala tahtoo vielä kypsyttää minuakin ikuista elämää varten. Pyrkikäämme kaikki elämään tämän lyhyen elämän niin kauniisti ja rikkaasti kuin isänne vanhemmat ja äidin vanhemmat, niin silloin ei kuolema tule kauhistuttavana  riistäjänä, vaan kutsuna ihanana sinne,”miss ikuinen on joulu”."

Elinan joulurunon loppuosaan on helppo eläytyä, nyt kun itse ymmärtää kuuluvansa suvun vanhimpiin:

– – – 

On vanha polvi poissa suvustamme 

me, isä, äiti tässä sitä edustamme , 

niin outo tunne valtaa mieltä nyt 

kun yksin ”vanhoiks” meitä jättänyt 

on rakas mormor, vanhin suvussamme.

Hän siellä ylhääll, — mutta seurassamme 

henkensä liitää tänä iltana 

viettäissään Isän luona joulunsa.

On äidin lapsuuskodin huonekalut 

on jouluruuat — kaikki pienet tavat 

mi mormor meille aina teroitti 

ja kotijuhlain arvoo selitti.

Ja siksi seisoo kuusi kirkkaampana 

ja koristukset kaikki kauniimpana  

kun joulu tämä muistojuhla on 

lapsuuden muistoille se loistakoon!


Eliel Warénin muistokirjoitus Mormorista sisältää kiehtovaa sukuhistoriaa.

"Kodissa oli vallinnut kristillinen, mutta valoisa ja iloinen elämänkatsomus, ja sen mukaisia olivat nuoretkin, täynnä elämänhalua ja — iloa ja leikillistä mieltä, täytyy sanoa , tosi ruotsalaista mielensävyä.  Laulua ja soittoa harjoitettiin myös ahkerasti kodissa. Sillä laulun lahjat olivat käyneet perintönä. Kitaran säestyksellä lauloi mormor usein iloksi vanhemmilleen kauniilla ja voimakkaalla sopraanollaan. Oli luonnollista että semmoiset neitoset vetivät puoleensa, ja näinpä varaton, mutta lupaava ylioppilas K.F. Ignatius rakastui Amanda Bergmaniin tämän ollessa 15-vuotias ja voitti hänet omakseen , ja niin tuli Amanda Bergman perheenemännäksi ja äidiksi Helsinkiin ja vähitellen mormoriksi ja vieläpä lasten lasten lasten isoäidiksi."

Koko kirjoitus tässä: Mormor 

Mutta kuka oli se nuori kuorolainen, joka muutti ruotsista Pohjanmaalle lukkarinvirkaan? Ja jonka poika Johan Bergman oli Amandan isä? Jäljet päättyvät Tukholmaan.

Viimeinen Salon Joulu on tuhti lukupaketti. Vakavien kirjoitusten lisäksi hilpeät runot, sydämelliset kirjeet, filosofiset pohdinnat ja vauhdikkaat matkakertomukset ovat ääneen luettuna tuoneet perheelle iloista joulutunnelmaa.

Harvinainen valokuva perheen joulunvietosta on vuodelta 1923. Ilmeisesti silloinkin syntyi joululehti, jota kuitenkaan ei ole liitetty tähän kokoelmaan:

Eliel ja Elina Warén lastensa perheiden ympäröimänä 1923 
Oikeassa reunassa isäni Paavo Warén, vielä poikamiehenä.



torstai 18. marraskuuta 2021

Matti Warén, vapaa taiteilija

Matti Warén 1908 ©Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]


 Kansikuvan maalasi perheen jokavuotista joululehteä varten 17-vuotias taidemaalarin urasta haaveileva Matti Warén. Jo seuraavana vuonna hän pääsi kiinni taideopintoihin. Kuvituksia ja kansia perhelehteen ilmestyykin runsaasti viimeiseen näkemääni numeroon 1921 asti. Kiehtovasti voi niissä huomata heijastumia taiteilijan varsinaisesta työstä ja ajan hengestä.

Salon taidemuseossa oli 110-vuotispäivän kunniaksi näyttely joulu-tammikuussa 2001-2002 : Matti Warén, vapaa taiteilija. Samanniminen Like-kustantamon kirja runsaine kuvineen  ilmestyi tuolloin. Elämäkerta on Erik Kruskopfin kirjoittama. ”Matti Warénin taidekäsitys juontaa juurensa lapsuuden ja nuoruuden elävään kosketukseen luontoon Saarijärvellä, Salon seudulla, Ahvenanmaalla, Oulunkylässä tai missä hyvänsä hän oleskelikin. Juuri luonto sai hänen ilmeisen vilkkaan mielikuvituksensa liikkeelle”, kertoo Kruskopf.


Taiteilija Wilho Sjöström sattui viettämään kesän Saarijärvellä ja oli usein nähty vieras Koivumäen kodissa. Vuosi oli ilmeisesti 1902, jolloin Paavo oli 5- ja Matti 13-vuotias. Pienestä pitäen oli Matti haaveillut taidemaalarin urasta ja sai nyt lisäpontta Sjöströmin työskentelyn seuraamisesta.  Pikku Paavon muotokuva syntyi Saarijärvellä, ja Matti  saattoi nähdä miten taiteilijan siveltimenvedot  loihtivat silmiin elävän katseen. Sama katse liikuttaa minua kovin aina kun silmäni osuvat pieneen tauluun olohuoneen seinällä. Minun isäni silmät! 


Wilho Sjöström n. 1902 © MH 2021

Kaikki Warénin pojat olivat  taitavia piirtäjiä. Samoin isä Eliel ja hänenkin isänsä. Matin kutsumus oli vahva,  ja opiskeltuaan vuoteen 1912 Taiteilijayhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa lähti hän rohkeasti vapaan taiteilijan tielle. Ura alkoi lupaavasti. Pariisinmatka Rudolf Koivun, opiskelutoverin kanssa avasi näkymiä uusiin tuuliin taidemaailmassa.  Salon kodissa oli Matti-pojalla oma ateljee. 


Perheen perustamisen jälkeen olivat vakaammat tulot tarpeen. Piirustuksenopettajana Matti Warén oli varsin pidetty. Parhaiten hän  on jäänyt historiaan Kansallisteatterin päälavastajana. Vaikka taidemaalaus jäi sivutoimeksi, maalasi hän kuitenkin vielä noin 80 muotokuvaa.


Taideteollisuusmuseon 100v-näyttely ”Matti Warén, lavastaja” antoi Jukka O.Miettiselle aiheen kirjoittaa HelsinginSanomissa 28.11. 1991 mm.:

”– – – Kiitos Warénin laajan kiinnostuksen ja monien matkojen lavastustaiteemme harppasikin heti heijastelemaan suuren maailman tyylisuuntia - ekspressionismia,  futurismin koneromantiikkaa jne.

Warén oli häkellyttävän monipuolinen henkilö. Elämäntyönsä hän teki Kansallisteatterin päälavastajana, mutta hän ehti toimia myös oopperassa, olla  mukana perustamassa tähtitieteellistä seuraa ja hankkia ensyklopedistisen tietämyksen, josta juontuu hänen lempinimensä ” kävelevä tietosanakirja”.”


Missä minä olin silloin? Kaiketi olin työhöni ja omaan taiteeseeni uppoutunut, ja vapaa-ajat laittelin uutta puutarhaamme talvikuntoon, enkä sitten saanut  käytyä Helsingissä. Kiinnostus sukuhistoriaan ei ollut vielä herännyt.


Muistan hyvin Matti-setäni joviaalin olemuksen lapsuuteni vuosilta. Etsin vimmatusti valokuvaa veljeksistä, jossa on mukana airedalinterrieri Matti-sedän jaloissa. Muistanko koiran, vai muistanko kuvan? Kyläilyt Unioninkadun taiteellisessa kodissa saatan muistaa, sekä hienon ja hillityn Anni-tädin. Anni Brandt-Warén oli myös taidemaalari. Kansallisteatteriin pääsin toisinaan katsomaan lastennäytelmiä, joiden lavasteet epäilemättä olivat Matti-setäni suunnittelemat.


Harry ja Matti Warén ovat ainoat isäni veljet, jotka muistan lapsuudesta. Erkki ja Toivo Warén ehtivät kuolla ennen syntymääni. Vanhat kuvat ja kirjoitukset herättävät heidät eloon.


                                                      Matti Warén Wikipediassa



Kuva löytyikin lopulta! Kasvitieteen professori Harry Waris, taiteilija Matti Warén, isäni evl evp Paavo G. Waris. Mikähän sai veljekset kokoontumaan? Ehkä Matti-sedän 60-vuotispäivät? Totta kai puolisotkin olivat paikalla, ja pikkutyttö Marjatta, jota tuskin jätettiin yksin kotiin. Muistan kyllä kyläpaikan ja koirankin luulen muistavani.








sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Isänpäivänä: Isoisän isä

Johannes Warén 1827-1883

Valokuvasta katsoo vakava ja kunnioitusta herättävä pappismies. Kuva herää eloon ja silmiin syttyy pilkettä, kun tutustun isoisäni  Eliel Warénin  kertomukseen isästään  perheen joululehdessä, ”Salon Joulussa 1918” .

Iisakki ja Anna Wariksen kolmas lapsi, joka sai nimekseen Johannes, syntyi v. 1819.

 

Lyhennelmä kirjoituksesta:


– – –Iisakki Waris oli vanhan ajan miehiä, tuiki rehellinen ja uskonnollinen sen ajan käsityksen mukaan. Kirkon opilla oli silloin ehdoton auktoriteetti, ja mitä ei ymmärretty, se uskottiin kuitenkin.”



– – – kun Janne-poika, kuten Johannesta kotonaan nimitettiin, oli täyttänyt 12 vuotta kysyi isä häneltä eikö hän tahtoisi lähteä kouluun. Jannella ei ollut mitään sitä vastaan, ja niin lähetettiin hänet Rautalammin kirkolle saamaan ensimmäistä opetustansa koulumestari Stenbäckiltä, runoilija Lars Stenbäckin serkulta. Opetus tapahtui heti ensimmäisiltä riveiltä alkaen ruotsiksi. Siinä oli Janne-pojalla kova edessä, kun piti oppia ulkoa sanoja, joita hän ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt. Ahkeruus ja hyvä pää voitti kuitenkin kaikki vaikeudet.

Janne oppi ruotsin kielen, vieläpä niin täydellisesti, että hän myöhemmin käsitteli sitä sujuvammin kuin äidinkieltään, ja kielen lausunta oli virheetöntä. Koulun käynti meni sitte tavallista latuaan, ja heti yläalkeiskouluun tultuaan muutettiin hänen nimensä Waréniksi sen ajan tavan mukaan. Ylioppilaaksi päästyään oli itsestään ymmärretty että hänen piti tulla papiksi. Tähän aikaan oli herännäisyysliike voittokulkunsa huipulla Suomen kansan keskuudessa sekä oppineissa että oppimattomissa, ja nuoren Johan Waréninkin sydämessä nosti se voimakkaan vastakaiun ja viritti hänen henkensä uuteen sointuun määräävästi koko hänen ijäkseen. 

Myöskin Rautalammin kappalaisen puustellilla kauniissa Kosken pappilassa oli pastori Aschanin tytär Adolfina 18-vuotiaana saanut voimakkaan herätyksen, vaikka ei kukaan toinen tässä perheessä suosinut tuota uutta henkistä kulkutautia tai liikettä. Siispä ei perheessä oltu ollenkaan iloisia Adolfinan heräämisestä, vaan sitä iloisempi oli ”maisteri” Johan Warén, joka sillä välin oli tullut kirkkoherran apulaiseksi kotipitäjässään. Tämä uskonnollinen yhdensuuntaisuus antoi varmaankin ensimmäisen sytyttävän kipinän tunteisiin jotka johtivat maisterin kosimaan Adolfina mamselia, jota seurasi kihlaus ja avioliitto.


”– – – Papalla oli avoin silmä kaikelle kauniille. Hän oli todellinen taiteilijaluonne. Varsinkin viehätti häntä väri. Ja muotokauneus sekä myöskin kauniit äänet. Vielä vanhempana kertoi hän ihastuneensa kuinka Hankasalmen pappilan puutarhassa koko alkukesän oli laulellut muuan laululintu jota hän ei tuntenut vaan jonka laulusävelen hän viheltämällä matki, ja siitä minä tunsin että lintu oli harmaakerttu, Sylvia cinerea.

Hankasalmelta muutti pappa Pielijärvelle, jossa minä synnyin 28.p marraskuuta 1854.”

”Pappa oli perhettään ja lapsiaan kohtaan hellä ja rakastavainen ja hyväili usein nuorinta lastansa hyvin hellästi. Hän oli kuitenkin virassaan kovin kiinni. Niin että hän harvoin jouti omistaa aikaansa lapsilleen. Sen ajan heränneillä vanhemmilla oli lastenkasvatuksessa johtolauseena että joka säästää vitsaa se vihaa lastansa. Tästä johtui että vitsaa annettiin rakkaudesta lapsiin, milloin siihen näytti olevan syytä. 

Jos papalla oli joutilaita hetkiä, käytti hän ne mielellään taiteellisiin harrastuksiin, soitteli omalla tekemällään viululla tai kaiverteli sinettejä, niissä muutamia hyvin taiteellisia kuten esim. Simsonin taistelu leijonan kanssa ja oikeuden jumalatar, tai myöskin veisteli puusta taiteellisia hevosia ja muita esineitä. Piirustuskaan ei ollut hänelle vierasta. Päiväjärjestyksensä oli tavallisesti seuraava: aamuisin klo 6 ylös, sitte konstia tai lukutyöhön. Päivällä kävi hän mielellään peltojansa katsomassa sillä hän oli innokas maanviljelijä — ja oli Suonenjoella ostanut pappilan vierestä talon omakseen. Iltasella kokosi hän aina oman perheen, myöskin palvelijat ja työväen saliin tai ruokasaliin iltahartautta viettämään. ”


”Saarnamiehenä oli pappa väsymätön. Nuorempana saarnasi hän tavallisesti kauan, luulen saarnojen usein kestäneen pari tuntia. Osalta johtui tämä epäilemättä heikkoudesta kykenemään keskittämään aihettaan,vaan ehkä suuremmaksi osaksi siitä vakaumuksesta että hyvää ei koskaan saattanut tulla liian paljoa. Tämä rajattomuus virantoimituksessa kuitenkin murti hänen voimansa ennen aikojaan.  Muutettuaan Keuruulle kirkkoherraksi v.1882 kuoli hän siellä aivohalvaukseen jo helmikuussa v.1883, ollessaan parhaillaan kinkeriä pitämässä. Kuollessaan oli hän vasta 56 vuotta vanha, vaan jo loppuunkulunut. Jos otetaan huomioon hänen työnsä paljous, niin oli hän epäilemättä tällä verrattain lyhyellä ijällä ennättänyt saarnata ja opettaa enemmän kuin moni toinen pappi paljo pitemmällä ijällä. 

Luonnostaan oli pappa vapaamielinen ja iloisa ja hyvin edistysmielinen. 

Maanviljelijänä hän ensimmäisenä tuotti Suonenjoelle kääntöauran ja alotti heinänviljelyksen pellossa. Suurta ihastusta herätti hänessä Camille Flammerionin ” Bebodda verdlar”, vaikka se soti perinnöllistä raamattuun perustuvaa tähtitiedettä vastaan.Hänestä voi sanoa että hän oli harras ja rehellinen suomalainen, mieli avoinna kaikelle kauniille, jalolle ja totuudelle, jonka puolesta hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka henkensä.”


                      Tässä kirjoitus kokonaan:  Salon  Joulu 1918

                   ["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]