 |
| Kansi Matti Warén 1921 © Kuvasto 2021 ["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.] |
Salon Joulun viimeinen numero (joka on tallella kokoelmassa) ilmestyi 100 vuotta sitten. Se kertoo ilosta ja surusta. Kaikille rakas mormor, Amanda Ignatius on kuollut. Uusi lapsenlapsi on syntynyt, Anneli Warén, jonka onnellinen isä ikuisti kansikuvaan. Elina Warénin sairaus on käynyt vaikeaksi.
"Lapsuus- ja nuoruusajan kirkkaissa muistoissa on äitinne tämän joulun rakkailleen valmistanut. Se on surussa voimia antanut ja kaipaukselleni lievitystä tuonut. Ei tule enään rakkaan mormorin joululähetykset lapsille ja lastenlapsille. Hänen lämmin kaikille omilleen ja koko kansalleen niin hellästi sykkivä sydämensä on ijäksi laannut lyömästä, ahkerat kätensä kylmenneet ja hänen huolensa meidän tähtemme ja rukoukset onneksemme päättyneet. Hänellä on nyt suuri ihana Joulurauha. Mutta me olemme paljon köyhemmät. Mailma paljon tyhjempi. Ja kuitenkin sai hän elää 80v. vanhaksi onnellisena koko elämäsä ajan — siunattuna, rakastettuna ja kaivattuna kuollessaan", kirjoittaa Elina Warén lehden esipuheessa.
"Raskas vuosi on rakkailla omillani ollut. Minunkin pitkä sairauteni kysyi teiltä kaikilta, vaan etenkin isältä äärettömiä voimia ja uhrautuvaa rakkautta. Teidän rakkautenne ja rukoukset omaisten lahjoittivat elämän minulle, joka jo vaelsin ”kuoleman varjon maassa”. Jumala tahtoo vielä kypsyttää minuakin ikuista elämää varten. Pyrkikäämme kaikki elämään tämän lyhyen elämän niin kauniisti ja rikkaasti kuin isänne vanhemmat ja äidin vanhemmat, niin silloin ei kuolema tule kauhistuttavana riistäjänä, vaan kutsuna ihanana sinne,”miss ikuinen on joulu”."
Elinan joulurunon loppuosaan on helppo eläytyä, nyt kun itse ymmärtää kuuluvansa suvun vanhimpiin:
– – –
On vanha polvi poissa suvustamme
me, isä, äiti tässä sitä edustamme ,
niin outo tunne valtaa mieltä nyt
kun yksin ”vanhoiks” meitä jättänyt
on rakas mormor, vanhin suvussamme.
Hän siellä ylhääll, — mutta seurassamme
henkensä liitää tänä iltana
viettäissään Isän luona joulunsa.
On äidin lapsuuskodin huonekalut
on jouluruuat — kaikki pienet tavat
mi mormor meille aina teroitti
ja kotijuhlain arvoo selitti.
Ja siksi seisoo kuusi kirkkaampana
ja koristukset kaikki kauniimpana
kun joulu tämä muistojuhla on
lapsuuden muistoille se loistakoon!
Eliel Warénin muistokirjoitus Mormorista sisältää kiehtovaa sukuhistoriaa.
"Kodissa oli vallinnut kristillinen, mutta valoisa ja iloinen elämänkatsomus, ja sen mukaisia olivat nuoretkin, täynnä elämänhalua ja — iloa ja leikillistä mieltä, täytyy sanoa , tosi ruotsalaista mielensävyä. Laulua ja soittoa harjoitettiin myös ahkerasti kodissa. Sillä laulun lahjat olivat käyneet perintönä. Kitaran säestyksellä lauloi mormor usein iloksi vanhemmilleen kauniilla ja voimakkaalla sopraanollaan. Oli luonnollista että semmoiset neitoset vetivät puoleensa, ja näinpä varaton, mutta lupaava ylioppilas K.F. Ignatius rakastui Amanda Bergmaniin tämän ollessa 15-vuotias ja voitti hänet omakseen , ja niin tuli Amanda Bergman perheenemännäksi ja äidiksi Helsinkiin ja vähitellen mormoriksi ja vieläpä lasten lasten lasten isoäidiksi."
Mutta kuka oli se nuori kuorolainen, joka muutti ruotsista Pohjanmaalle lukkarinvirkaan? Ja jonka poika Johan Bergman oli Amandan isä? Jäljet päättyvät Tukholmaan.
Viimeinen Salon Joulu on tuhti lukupaketti. Vakavien kirjoitusten lisäksi hilpeät runot, sydämelliset kirjeet, filosofiset pohdinnat ja vauhdikkaat matkakertomukset ovat ääneen luettuna tuoneet perheelle iloista joulutunnelmaa.
Harvinainen valokuva perheen joulunvietosta on vuodelta 1923. Ilmeisesti silloinkin syntyi joululehti, jota kuitenkaan ei ole liitetty tähän kokoelmaan:
 |
| Eliel ja Elina Warén lastensa perheiden ympäröimänä 1923 Oikeassa reunassa isäni Paavo Warén, vielä poikamiehenä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti