Missä olet, Lentäjän madonna?

Yrjö Ollila, Lentäjän madonna 1928

14.10.2008

Äitini kirjoituslipaston kätköistä löytyy ajan hapertama mustavalkoinen valokuva. Lapsesta asti olen tiennyt että kuvan nimi on ”Lentäjän madonna”. Se esittää Yrjö Ollilan öljymaalausta. Valokuva on aikoinaan saatu taiteilijalta, omistuskirjoitus häämöttää takana. Teos oli esillä Taidehallissa Septem-ryhmän näyttelyssä 1928, ja näyttää sen jälkeen kadonneen jäljettömiin.

Haluan löytää sen taulun!

Teoksen mallit

Itse ”madonna” ei ole suinkaan hukassa, hän on äitini Toini Waris, (silloin Warén).  Henkisesti vireä äitini on viettänyt 102-vuotissyntymäpäiväänsä tammikuussa 2008. Maalauksen syntyvuodesta asti hän on omistautunut perheelleen ja luonut hyvän, turvallisen kodin kolmelle pojalle ja yhdelle tyttärelle. Minä, kuopus, en muista vaikeimpia sota-aikoja, yksikään ahdistava muisto ei varjosta lapsuuttani. Äiti oli aina läsnä. Perheenäidin työ nautti siihen aikaan täyttä arvostusta, äitimme hoiti tehtävänsä koko sydämellään. Tänään hän asuu yhä kotonaan toimitellen askareitaan;  seuraa lasten, lastenlastenlasten ja lapsenlapsenlapsenlapsen (sic!) elämää ja on kiinnostunut kaikkien kuulumisista, ympäri maailmaa. Ollilan maalauksessa hän on Äiti, miten todeksi se osoittautuikaan tulevina vuosina!

Lentokone viittaa isäämme everstiluutnantti Paavo G. Warikseen, (silloin Warén)(1887–1959), joka nuorena kapteenina palveli ilmavoimissa. Kuvan lapsen mallina oli vanhin veljeni Juhani Waris, joka hyvinkin voi pitää enteellisenä kurkotteluaan yläilmoihin. Hän on tehnyt elämäntyönsä lähetyssaarnaajana ja viettää nyt vaimoineen eläkepäiviä Espanjassa.

Teoksen viesti

Ollilan maalauksen symboliikka on yleispätevää, sitä ei ole tarkoitettu muotokuvaksi saati sukutarinaksi. Nuori Toini oli sopiva malli sommittelun lähtökohdaksi. Maalauksessa on läsnä 20-luvun henki. Uusi, uljas maailma, kiitävät autot, junat, lentokoneet, loistava nykyaika jonne lapsi kurkottaa. Taiteellinen ilmaisu on jäntevää, monumentaalista, sitä on nimitetty uusasiallisuudeksi, klassismiksi, kubisoivaksi modernismiksi. Mielessäni häivähtää myös Art Deco. Ollilan hyppäys  impressionistisesta ”valo- ja värimaalauksesta” uuteen tyyliin hämmästytti taideyleisöä tuohon aikaan.

Miksi etsin?

Kiinnostus sukuhistoriaan ja rakkaus taiteeseen sai minut aloittamaan salapoliisityön . Haluan tietää maalauksen vaiheet, haluan tietää missä se on! Haluan myös nähdä sen värit.  Matti-veljeni muistaa nähneensä kuvan sinisävyisenä kauan sitten. Sehän merkitsee että siitä olisi värikuva jossakin julkaisussa! Äitini muistikuva vahvistaa väitteen, maalaus on sinisävyinen. Lapsen nuttu on vihertävä. Värillinen painokuva olisi hieno löytö, maalauksen näkeminen olisi unelman täyttymys! Ostamisesta en edes unta näe...

Yksi johtolanka on aina ollut tiedossani. Äidinäitini Sirkka Sinervän kirjastosta on minun hyllyyni päätynyt Onni Okkosen kirja ”Finsk Konst” WSOY 1944. Siellä on mustavalkoinen kuva: "Barnet och den unga sköterskan". Äitini on harmissaan nimen muuttumisesta, sehän on aivan virheellinen! Itsekin kummastelen, olihan toki Okkosen tiedossa alkuperäinen nimi. Oliko hänen tiedossaan myös taulun sijainti? Vastaus pysyy piilossa.

Arkistojen kätköistä

Aloitin etsinnän syksyllä 2006 ottamalla yhteyttä Suomen taidemuseoihin ja -kokoelmiin. Olen saanut kannustavaa palautetta ja hyviä vinkkejä. Vinkit johdattivat Ateneumiin, Kuvataiteen keskusarkistoon. Ensimmäinen osuma oli Onni Okkosen arvostelu Uudessa Suomessa Septem-ryhmän näyttelystä Taidehallissa lokakuussa 1928. Artikkelin kuvaksi oli vallittu Yrjö Ollilan ”Äiti ja lapsi”, meidän ”Lentäjämadonnamme”!  Täytyy uskoa että ”Äiti ja lapsi” on teoksen virallinen nimi, se on syntynyt taiteilijan eläessä, hän on sen varmaan itse päättänyt näin. Onni Okkonen kirjoittaa:

Yrjö Ollila on Pariisissa ollessaan ihanteissaan edennyt kauimmaksi entisestä septemiläisyydestä. Hän on modernisti uutta suuntaa: kenties hänen paikkansa olisi nyt paremmin jonkin nuoren ryhmän etupäässä. Ollilan taide on kulkenut yhä enemmän värikylläistä dekoratiivisuutta kohden: niinpä ”luonnos kattomaalausta varten ” on ehkä hänen kokoelmansa mielenkiintoisin näyte. Keskeinen kuva ”Äiti ja lapsi” on sekin pääluonteeltaan koristeellinen.”

Iltalehden arvostelusta 9.10.1928 löytyy myös maininta teoksesta(allekirjoitus puuttuu):

Jotenkin paljon eroaa muista Septemin miehistä Yrjö Ollila, joka on viime aikoina saanut vahvoja ranskalaisia vaikutteita taiteeseensa. Hänen taiteensa kulkee hyvin selvästi koristeelliseen suuntaan, jopa viime näyttelyssä ehkä liikaakin. Koristeellinen puoli on vallalla hänen töissään nytkin, mutta tuntuu siltä kuin taiteilija olisi voittamassa plakaattimaisuuden vaaran. Suuri ’Äiti ja lapsi’-teos on täynnään huumaavaa väri-iloa.

Siihen kadotin jäljet.  Avasin lupaavia otsikoita, kuten: 27.5.1930,Suomen taidetta Ruotsiin. 

Uutinen kertoo että Yrjö Ollilan "Bensiiniä" on myyty Ruotsiin. ”Äiti ja lapsi” pysyy piilossa.

Haastattelen äitiäni, tutkin hänen albumeitaan. Olen kiinnostunut Ollilan ja äitini tapaamisesta; − miten nuori Toini-rouva joutui taiteilijan malliksi? Jäljet johtavat Sirkka Sinervään, äidinäitiin. Löytyy pari kuvaa  vuodelta 1928, Warénit, Sinervät ja Ollilat retkellä Santahaminassa. Retken järjestäjä  on Paavo G. Warén, Sirkka Sinervän nuori vävy. Ollilat ovat palanneet Suomeen asuttuaan Ranskassa 7 vuotta. Lyyli o.s. Toikka oli Sirkan koulutoveri ja ystävätär. Myös Lyyli on valmistunut taidemaalariksi. Lauri Ollila on varttunut nuorukaiseksi Ranskassa. 

Ystävyyden lisäksi perheitä yhdisti työtoveruus. Syksyllä 1927 oli ilmoitettu kaupparekisteriin ”Helsingin Taidevärjäämö”, perustajina liikemies Uuno Sinervä ja taiteilija Yrjö Ollila. Taiteilija piirsi koristemalleja ja värjäämön työntekijät siirsivät niitä viireihin, kankaisiin, papereihin. Näistä ajoista äidilläni on runsaasti muistikuvia.

Äitini muistelee

Ollilat ja Sinervät viettivät kesää 1928 naapureina Kulosaaressa. Toini joutui malliksi yllättäen vieraillessaan äitinsä ja isäpuolensa luona. 

Hahmotelma syntyi joutuisasti. Vaitelias taiteilija kutsui työtään Lentäjämadonnaksi.

− Mutta miksi hän ei maalannut pitkää hametta, eihän madonnalla voi olla sääret näkyvissä! moittii yhä viehättävä ja huoliteltu äitini. Vieläkin kirvelee muistikuva syksyisestä taidenäyttelystä 1928. Yleisön joukosta kuului:

− Onpas sillä paksut sääret!

  Kaksi naista näin arvioi päät kallellaan teosta, ja sanat joutuivat nuoren mallin korviin. Yritän lepyttää äitiäni, selitän että kysymys on sommittelun vaatimuksista, Ollila tässä tyylittelee hiukan kubistiseen tapaan. Maalaus ei yritä olla naturalistinen. Äiti ei ole vakuuttunut.

  – Madonnalla kuuluu olla pitkä hame!

Ollilan seuraavat hankkeet

Uudet taiteelliset haasteet kotimaassa saivat Ollilan luopumaan Taidevärjäämöstään jo 1929 ja Sinervät ottivat sen haltuunsa. Taiteilijan elämässä tapahtui suotuisa käänne, hän voitti valtakunnallisen kilpailun ja sai tehtäväkseen Kansallisteatterin kattomaalaukset. Tästä muodostui Ollilan taiteilijauran päätyö. Uusi ilmaisutyyli, joka näyttäytyy jo ”Lentäjämadonnassa”, luontuu loistavasti monumentaalimaalaukseen. Kattomaalaus valmistui 1932 ja samana vuonna taiteilijan elämä päättyi odottamatta ankaraan sairauteen.

Jatkan etsintää

Toivon ettei maalaus ole tuhoutunut sodan jaloissa. Uskon että se on olemassa. Onko se myyty jo ensimmäisessä näyttelyssään? Julkisista kokoelmista ei löydy, se voi olla naapurisi seinällä?  Ehkä se on myyty

ulkomaille? Siitäkin täytyy olla maininta jossakin. Joku tietää…ehkä  joku tämän tarinan lukija?

Toini Warén 1926

Matka

Perhosen lepatus, kirsikkapuun oksa jota lintu liikuttaa, 

tuijan korkeus taivasta vasten.
Auringon lämpö, varjon viileys, lähestyvän sateen kostea hipaisu.
Ja tuoksut! Voi ihana jasmike, tuoksuherneet, ruusut,

kiitos nautinnosta, joka tuo mieleen kaikki elämän kesät.

14.8.2008

Olen palannut.

Koko pitkän heinäkuun olin matkalla 102-vuotiaan kanssa.
Olimme paikoillamme, mutta aika liikkui.
Aika liikkui taimien noususta täyteläiseen kasvuun, kukkien nupuista lakastumiseen.
Istuimme puutarhassa, ja maisema liukui hitaasti ohi alati muuttuvana.

Alussa olimme avarassa tilassa, jota puut ja pensaat hahmottivat.
Viikkojen kuluessa saavuimme täyteläiseen viidakkoon, 

jota somistivat ensin pionit, sitten ruusut ja daaliat. 

Oleanteri, pasuunakukka ja kärsimyskukka veivät meidät kaukaisiin maihin.

Suunnittelin reitin etukäteen. Polku majalle oli tehtävä leveäksi pyörätuolin kulkea. Tuoksuherneet oli istutettava ajoissa polun varrelle, samoin daaliat,

sekä kerrotut ahkeraliisat ruukkuihin. 

Ruukut nostettava patiolle sopiin kohtiin.

Paljon vaaleanpunaista, kirkkaan sinistä, puhtaan keltaista. 

Mielivärini, vanhan ruusun punainen ei saa nyt suosiota. 

Valkoinen on liian häikäisevä. 

Mustanpunaiset salkoruusut jäävät aivan huomiotta.

Miten kokee puutarhan melkein sokea, melkein kuuro?

Taitan kukan penkistä ja vanha äitini tutkii sitä kiinnostuneena. 

Silti on kuvailtava miltä se näyttää. 

Muistikuva tukee näkemistä, siksi tutut kukat ovat kaikkein mieluisimmat.

Perhosen lepatus, kirsikkapuun oksa jota lintu liikuttaa, 

tuijan korkeus taivasta vasten.
Auringon lämpö, varjon viileys, lähestyvän sateen kostea hipaisu.
Ja tuoksut! Voi ihana jasmike, tuoksuherneet, ruusut! 

Kiitos nautinnosta, joka tuo mieleen kaikki elämän kesät!

Vuosi vuodelta kesämatkamme on käynyt hiljaisemmaksi. 

Olen oppinut kuuntelemaan enemmän, puhumaan vähemmän.

Äitini palasi oman kotinsa hiljaisuuteen, niinkuin jokaisen kesän lopussa.

Hän sanoo olleensa paratiisissa. Kukat ovat tallella mielessä.


Mikä on todellisuutta? 
Onko se tämä hetki, vai mielikuvat, jotka lakkaamatta virtaavat sisäisten silmien edessä?

Ajan poluilla / prologi

39.11.1939. Tuskin kouluaamu Lapinlahden kansakoulussa oli päässyt alkamaan, kun sireenien viiltävä ääni leikkasi hiljaisuuden luokissa. Lapset lennähtivät paikoiltaan ja kurkottivat ikkunoihin. Levottoman hämmennyksen keskeytti opettaja, joka  kertoi vakavin ilmein, että kyseessä on ilmahälytys. Ja että koulutyö loppuu tähän, ja lasten on kiirehdittävä kotiin. Suomi on nyt sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Myös yhdeksänvuotias Matti otti reppunsa ja lähti  kotia kohti. Näin varmaan tapahtui.

Seuraava ilmahälytys kuultiin kolmelta iltapäivällä. Otettiinko se kotona jo vakavasti? Siirryttiinkö heti kellarin pommisuojaan? Antti muistaa, että hänet nostettiin kylpyammeeseen turvaan. Hän oli vasta kolmevuotias, mutta muistaa tämän.  Entä Matti?

Matti  livahtaa pihan  porttikongista Eteläiselle Rautatiekadulle ja jää tähyilemään taivaalle. Hän on lentäjän poika, hän haluaa nähdä. Ja pian Matti saakin nähdä jotakin, joka piirtyy mieleen ikiajoiksi.
   Taivaalta kuuluu lähestyvää jylinää. Korkea kotitalo peittää näkyvyyden. Matti kiirehtii Malminkadun kulmaan, mistä näkee kauemmas.  Lentokone tulee näkyviin, heti toinen ja kolmas. Viisi, kuusi jylisevää konetta kiitää hirvittävän matalalla kaasukellojen kohdalla, ja jotakin alkaa tipahdella niistä alas. Pommeja, ne ovat pommeja! Kuuluu jyrähdyksiä, räjähdyksen ääniä samalla kun koneet jatkavat matkaa  luoteeseen.  Matti jää silmät suurina tuijottamaan niiden jälkeen. Savuja tupruaa siellä täällä, hälytyssireenit ulvovat.

Pian seurasi Helsingissä evakuointikäsky , ja äiti poikineen muutti Kiskon pitäjän Mommilan kartanon muonamiehen mökkiin, jossa poikia odotti uudet seikkailut. Välirauhan synnyttyä palattiin kotiin.

Kyselen Mattiveljeltäni lisää tietoja noista ajoista. Perhe kolmine poikineen oli muuttanut  Santahaminan paratiisista  kaupunkiin vuotta aikaisemmin.  Isä oli siirtynyt Ilmavoimista siviilitoimeen, varmaan aavistamatta miten pian joutuisi taas kutsutuksi palvelukseen. Lapinlahdenkadun komeasta talosta löytyi vuokrahuoneisto, joka miellytti perheenpäätä,  ja perhe muutti sinne v.1938. Matti muistaa äidin purskahtaneen itkuun ikkunoiden  ääressä: Marian sairaala, hautakiviveistämö, arkkuliike, hautaseppelekioskit, Hietaniemen hautausmaa... Santahaminaan jäivät kiehtovat leikkitantereet, mutta seikkailunhaluiset pojat löysivät pian uusia. Minun tarinani  kalpenevat Matin muisteluiden rinnalla. Enhän minä edes kiivennyt  katolle koskaan...

Minä astuin mukaan tarinaan jatkosodan aikana Helsingissä, Mehiläisen sairaalassa, elokuussa 1942. Pojat olivat maalla kesälaitumilla. Kaksitoistavuotias Matti kertoo kirjeessään äidille, miten maalaistaloon on syntynyt sieviä porsaita. "Olisipa mukavaa nähdä jo pikkusisko. Mahtaako se olla yhtä nätti kuin porsaat?"

Helsingin suurpommitukset  alkoivat helmikuun 6.-7. päivien välisenä yönä 1944. Ilmahälytys keskeytti meidänkin kodin iltatoimet. Äiti sieppasi unisen Marjatan syliinsä ja hoputti 7-vuotiasta Anttia kiirehtimään. Nyt oli painuttava kellariin, pommisuojaan naapurien kanssa. Antti muistaa hyvin  räjähtävät  äänet ja tunnelman kellarissa. Valonväläys tuntui sinkoutuvan seinien läpi, kun aivan lähelle osui pommi. 

Missä Matti? Hän on Eteläisellä Rautatiekadulla tähyilemässä yön pimeyteen. Ja taivainen näytelmä alkaa neljätoistavuotiaan silmien edessä.
      Valokeilat pyyhkivät mustaa taivasta. Nyt osuu valo matalalla lentävään pommikoneeseen, ja seuraa sitä pitkän aikaa. Koneita ilmestyy  valoihin yhä lisää kadoten pimeyteen. Jatkuva  jylinä, ilmatorjunnan räiske ja pommien räjähdykset  säestävät  valtavaa näytelmää. Tämä ei ole elokuvaa, tämä on totta.
      Nyt osui pommi lähelle!  Savuverhon hälvetessä Matti näkee, että Leppäsuon  koiratalo on kadonnut lumisesta maisemasta.  Koiria, hienoja rotukoiria juoksee vauhkona siellä täällä, Leppäsuolla, junanradalla, Lapinlahdenkadulla. Perässä kennelin emäntä juoksee ja itkee: - Ottakaa kiinni,  ottakaa omaksi, saatte  pitää,  ottakaa kiinni!
      Näytelmän päättyessä kotitalo näyttää aavemaiselta. Mustista ikkuna-aukoista liehuvat verhot kuin liput yötuulessa. Ikkunanlasit ovat säpäleinä kadulla.

Ensimmäisen pommitusyön jälkeen Helsinki evakuoitiin, ja meidän perheemme muutti Hämeenlinnaan. Antti aloitti koulunkäynnin, Matti liittyi vapaaehtoisena armeijaan palvellen Ilmavoimien Viestikoulun varastomiehenä. Isoveli Juhani oli jo aikaisemmin aloittanut palvelun ilmatorjuntayksikössä. Isä oli siellä jossakin.

Sodan päätyttyä palattiin Helsinkiin. Kotitalo Lapinlahdenkadulla oli jäänyt ehjäksi, mutta ympärillä oli runsaasti tuhoja. Ne oli saatu korjatuksi, ennen kuin pieni Marjatta alkoi tarkkailla ympäristöään.

Hämmentävää, etten tiedä noista ajoista paljoakaan. Vain muutama vuosi erottaa niistä jotka muistavat. Siksi halusin liittää tämän esinäytöksen omiin seesteisiin muistoihini, osaksi tässä blogissa kertomaani lapsuuskodin tarinaa 'Ajan poluilla'.

Matti ja minä Hämeenlinnassa 1944