Matka

Perhosen lepatus, kirsikkapuun oksa jota lintu liikuttaa, 

tuijan korkeus taivasta vasten.
Auringon lämpö, varjon viileys, lähestyvän sateen kostea hipaisu.
Ja tuoksut! Voi ihana jasmike, tuoksuherneet, ruusut,

kiitos nautinnosta, joka tuo mieleen kaikki elämän kesät.

14.8.2008

Olen palannut.

Koko pitkän heinäkuun olin matkalla 102-vuotiaan kanssa.
Olimme paikoillamme, mutta aika liikkui.
Aika liikkui taimien noususta täyteläiseen kasvuun, kukkien nupuista lakastumiseen.
Istuimme puutarhassa, ja maisema liukui hitaasti ohi alati muuttuvana.

Alussa olimme avarassa tilassa, jota puut ja pensaat hahmottivat.
Viikkojen kuluessa saavuimme täyteläiseen viidakkoon, 

jota somistivat ensin pionit, sitten ruusut ja daaliat. 

Oleanteri, pasuunakukka ja kärsimyskukka veivät meidät kaukaisiin maihin.

Suunnittelin reitin etukäteen. Polku majalle oli tehtävä leveäksi pyörätuolin kulkea. Tuoksuherneet oli istutettava ajoissa polun varrelle, samoin daaliat,

sekä kerrotut ahkeraliisat ruukkuihin. 

Ruukut nostettava patiolle sopiin kohtiin.

Paljon vaaleanpunaista, kirkkaan sinistä, puhtaan keltaista. 

Mielivärini, vanhan ruusun punainen ei saa nyt suosiota. 

Valkoinen on liian häikäisevä. 

Mustanpunaiset salkoruusut jäävät aivan huomiotta.

Miten kokee puutarhan melkein sokea, melkein kuuro?

Taitan kukan penkistä ja vanha äitini tutkii sitä kiinnostuneena. 

Silti on kuvailtava miltä se näyttää. 

Muistikuva tukee näkemistä, siksi tutut kukat ovat kaikkein mieluisimmat.

Perhosen lepatus, kirsikkapuun oksa jota lintu liikuttaa, 

tuijan korkeus taivasta vasten.
Auringon lämpö, varjon viileys, lähestyvän sateen kostea hipaisu.
Ja tuoksut! Voi ihana jasmike, tuoksuherneet, ruusut! 

Kiitos nautinnosta, joka tuo mieleen kaikki elämän kesät!

Vuosi vuodelta kesämatkamme on käynyt hiljaisemmaksi. 

Olen oppinut kuuntelemaan enemmän, puhumaan vähemmän.

Äitini palasi oman kotinsa hiljaisuuteen, niinkuin jokaisen kesän lopussa.

Hän sanoo olleensa paratiisissa. Kukat ovat tallella mielessä.


Mikä on todellisuutta? 
Onko se tämä hetki, vai mielikuvat, jotka lakkaamatta virtaavat sisäisten silmien edessä?