39.11.1939. Tuskin kouluaamu Lapinlahden kansakoulussa oli päässyt alkamaan, kun sireenien viiltävä ääni leikkasi hiljaisuuden luokissa. Lapset lennähtivät paikoiltaan ja kurkottivat ikkunoihin. Levottoman hämmennyksen keskeytti opettaja, joka kertoi vakavin ilmein, että kyseessä on ilmahälytys. Ja että koulutyö loppuu tähän, ja lasten on kiirehdittävä kotiin. Suomi on nyt sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Myös yhdeksänvuotias Matti otti reppunsa ja lähti kotia kohti. Näin varmaan tapahtui.
Seuraava ilmahälytys kuultiin kolmelta iltapäivällä. Otettiinko se kotona jo vakavasti? Siirryttiinkö heti kellarin pommisuojaan? Antti muistaa, että hänet nostettiin kylpyammeeseen turvaan. Hän oli vasta kolmevuotias, mutta muistaa tämän. Entä Matti?
Matti livahtaa pihan porttikongista Eteläiselle Rautatiekadulle ja jää tähyilemään taivaalle. Hän on lentäjän poika, hän haluaa nähdä. Ja pian Matti saakin nähdä jotakin, joka piirtyy mieleen ikiajoiksi.
Taivaalta kuuluu lähestyvää jylinää. Korkea kotitalo peittää näkyvyyden. Matti kiirehtii Malminkadun kulmaan, mistä näkee kauemmas. Lentokone tulee näkyviin, heti toinen ja kolmas. Viisi, kuusi jylisevää konetta kiitää hirvittävän matalalla kaasukellojen kohdalla, ja jotakin alkaa tipahdella niistä alas. Pommeja, ne ovat pommeja! Kuuluu jyrähdyksiä, räjähdyksen ääniä samalla kun koneet jatkavat matkaa luoteeseen. Matti jää silmät suurina tuijottamaan niiden jälkeen. Savuja tupruaa siellä täällä, hälytyssireenit ulvovat.
Pian seurasi Helsingissä evakuointikäsky , ja äiti poikineen muutti Kiskon pitäjän Mommilan kartanon muonamiehen mökkiin, jossa poikia odotti uudet seikkailut. Välirauhan synnyttyä palattiin kotiin.
Kyselen Mattiveljeltäni lisää tietoja noista ajoista. Perhe kolmine poikineen oli muuttanut Santahaminan paratiisista kaupunkiin vuotta aikaisemmin. Isä oli siirtynyt Ilmavoimista siviilitoimeen, varmaan aavistamatta miten pian joutuisi taas kutsutuksi palvelukseen. Lapinlahdenkadun komeasta talosta löytyi vuokrahuoneisto, joka miellytti perheenpäätä, ja perhe muutti sinne v.1938. Matti muistaa äidin purskahtaneen itkuun ikkunoiden ääressä: Marian sairaala, hautakiviveistämö, arkkuliike, hautaseppelekioskit, Hietaniemen hautausmaa... Santahaminaan jäivät kiehtovat leikkitantereet, mutta seikkailunhaluiset pojat löysivät pian uusia. Minun tarinani kalpenevat Matin muisteluiden rinnalla. Enhän minä edes kiivennyt katolle koskaan...
Minä astuin mukaan tarinaan jatkosodan aikana Helsingissä, Mehiläisen sairaalassa, elokuussa 1942. Pojat olivat maalla kesälaitumilla. Kaksitoistavuotias Matti kertoo kirjeessään äidille, miten maalaistaloon on syntynyt sieviä porsaita. "Olisipa mukavaa nähdä jo pikkusisko. Mahtaako se olla yhtä nätti kuin porsaat?"
Helsingin suurpommitukset alkoivat helmikuun 6.-7. päivien välisenä yönä 1944. Ilmahälytys keskeytti meidänkin kodin iltatoimet. Äiti sieppasi unisen Marjatan syliinsä ja hoputti 7-vuotiasta Anttia kiirehtimään. Nyt oli painuttava kellariin, pommisuojaan naapurien kanssa. Antti muistaa hyvin räjähtävät äänet ja tunnelman kellarissa. Valonväläys tuntui sinkoutuvan seinien läpi, kun aivan lähelle osui pommi.
Missä Matti? Hän on Eteläisellä Rautatiekadulla tähyilemässä yön pimeyteen. Ja taivainen näytelmä alkaa neljätoistavuotiaan silmien edessä.Ensimmäisen pommitusyön jälkeen Helsinki evakuoitiin, ja meidän perheemme muutti Hämeenlinnaan. Antti aloitti koulunkäynnin, Matti liittyi vapaaehtoisena armeijaan palvellen Ilmavoimien Viestikoulun varastomiehenä. Isoveli Juhani oli jo aikaisemmin aloittanut palvelun ilmatorjuntayksikössä. Isä oli siellä jossakin.
Valokeilat pyyhkivät mustaa taivasta. Nyt osuu valo matalalla lentävään pommikoneeseen, ja seuraa sitä pitkän aikaa. Koneita ilmestyy valoihin yhä lisää kadoten pimeyteen. Jatkuva jylinä, ilmatorjunnan räiske ja pommien räjähdykset säestävät valtavaa näytelmää. Tämä ei ole elokuvaa, tämä on totta.
Nyt osui pommi lähelle! Savuverhon hälvetessä Matti näkee, että Leppäsuon koiratalo on kadonnut lumisesta maisemasta. Koiria, hienoja rotukoiria juoksee vauhkona siellä täällä, Leppäsuolla, junanradalla, Lapinlahdenkadulla. Perässä kennelin emäntä juoksee ja itkee: - Ottakaa kiinni, ottakaa omaksi, saatte pitää, ottakaa kiinni!
Näytelmän päättyessä kotitalo näyttää aavemaiselta. Mustista ikkuna-aukoista liehuvat verhot kuin liput yötuulessa. Ikkunanlasit ovat säpäleinä kadulla.
Sodan päätyttyä palattiin Helsinkiin. Kotitalo Lapinlahdenkadulla oli jäänyt ehjäksi, mutta ympärillä oli runsaasti tuhoja. Ne oli saatu korjatuksi, ennen kuin pieni Marjatta alkoi tarkkailla ympäristöään.
Hämmentävää, etten tiedä noista ajoista paljoakaan. Vain muutama vuosi erottaa niistä jotka muistavat. Siksi halusin liittää tämän esinäytöksen omiin seesteisiin muistoihini, osaksi tässä blogissa kertomaani lapsuuskodin tarinaa 'Ajan poluilla'.
 |
| Matti ja minä Hämeenlinnassa 1944 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti