Permanentti

Mussalossa, torstaina 3.8. 2006

— Olenko ihan pörröinen? Kamala tukka, kuin seitsemällä veljeksellä. (Kun jaksaisi mennä permanenttiin...) — Äidin tavallinen sisääntulorepliikki varsinkin jos hän huomaa Juhan istuvan aamukahvipöydässä. Tällä kertaa emme kiusoittele vaan otamme vakavasti tämän tärkeän asian.

— Katso nyt Juha, eikö suora tukka olekin pukeva?
Juha kiinnittää arvioivat silmänsä hämillisesti hymyilevään Toiniin.  Näkee hohtavan valkoisen, tuuhean paashikampauksen.

— No ihan oikeasti on! Luonnollinen ja nätti. Ajatteles miltä Marjatta näyttäisi pää täynnä permanenttikiharoita!

Olemme oppineet puhumaan hitaasti ja kuuluvalla äänellä. Äiti katsoo minuun ja yrittää kuvitella.

— No... kai hän näyttäisi......

— Tantalta! minä täydennän.

 Molemmat nyökkäävät.

Juhan katse palaa sanomalehteen, jatkamme kahvinjuontia hiljaisuuden vallitessa. Arvaan mihin Äidin ajatus karkaa. Samaan tapaukseen josta minullakin on muistikuva. Taisin olla 6- vuotias silloin.

Istun olohuoneessa tuolilla, Äiti kiskoo hiuksiani kammalla. 

— Ai, sattuu!

Minun äitini joka on aina iloinen, aina lempeä, huutaa nyt itkunsekaisella äänellä, täynnä kiukkua :

— Paavo, yrittäisit itse kammata tätä hirveää tappuraa!

Paavo ei vastaa eikä tule. Mitä hän muka on tehnyt väärin? Hän halusi yllättää. Hän vei pikku prinsessansa salaa kampaajalle. Kampaaja oli luvannut tehdä tyttösestä Shirley Templen näköisen, näin arvaan. Jännittävä retki kampaamon ihmemaailmaan , kumipapiljotteja, outoja tuoksuja. Ei huolta, Marjatasta  tulee kaunis!

Ilahtuiko Toini kun Paavo talutti kotiin pienen pullean tädin jolla oli päässä hassu peruukki.

Ei, ei ilahtunut. Hän meni pois ja itki, itki jokaista kertaa jolloin hänen mielipidettään ei kysytty, ei missään asiassa. Tämä jos mikä kuului äidille! Tämä oli kirvelevä nöyryytys!

Miksi Äiti on vihainen minun isälleni? Koskaan  en ole kuullut heidän riitelevän. Isä on aina ystävällinen, Äiti hymyilevä. Nyt ei Äiti hymyile, jatkaa vaan tukalaa tukistamista -Aiai! Ihan kohta hiukset ylettävät palmikoille, sitten on helpompaa. Sitten Marjatta näyttää taas tavalliselta pikku tytöltä.

Kahvin juotuaan, lääkkeet nieltyään  Äiti nousee hitaasti, huolellisesti, kaatumista varoen, ja lähtee ryhdikkäänä rollaattoriin tukien kohti huonettaan. Aamutoimet vaativat paljon aikaa. Autan vain jos pyydetään, sillä Äidin on selviydyttävä kohta taas yksin kotona. Nyt on aikaa kirjoitella lounaskattaukseen asti.

Kesä satavuotiaan seurassa

Äitini lomaili luonamme joka kesä, elämänsä loppuun asti. Niin paljon hyviä muistoja, kesähuvilalta ja eri kaupungeista, joissa olemme asuneet, - avusta, jota Mummi tarjosi lastenhoidossa, yhteisistä retkistä, puhelinkeskusteluista, keskinäisestä tuesta.  Sinä kesänä, jolloin hän oli täyttänyt sata vuotta, aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Joitakin  tekstejä olen julkaissut blogeissani, ja siirtänyt tähän uuteen Villamussaloon. Tuon kesän jälkeen Äiti viipyi vieraanamme  vielä kahtena kesänä. Talvella 2009  vietimme 103 -vuotispäivää sairaalassa, mistä ei enää ollut paluuta kotiin.  

Nyt uskallan selailla 'pöytälaatikkoani' (vaikka silmälasit huurtuvat), ja miettiä, olisiko jollakin tekstilläni sanottavaa lukijalle? Omaishoitajana pääsin kuitenkin vähällä, äitini selviytyi omassa kodissaan Haagassa ensimmäiseen ja viimeiseen sairaalareissuunsa asti, vanhemman veljeni huolehtiessa  käytännön asioista ja myös henkisestä tuesta. Parhaani mukaan vierailin Helsingissä yhä useammin, yhä pitempään. Äidin viimeisinä vuosina meillä oli siellä kakkosasunto.

Mussalossa torstaina 27.7.06

­

Viimeinen äänikirja on luettu.

­

— Että pitikin olla viallinen nauha juuri kun päästiin loppuratkaisuun! Että suututtaa! 

On siis aika tehdä kirjastoreissu. Mainiota, iltapäivä vapaata!  

Juha saapuu golfkentältä, vaihdamme vuoroa.

— Babysitter tulee, hyvä! tuumaa Äiti. Hän on kaunis hymyillessään ja taitaa tietää sen.

Tykkään bussilla reissaamisesta, harmillisen lyhyt matka vain. Kaupungilla kerkiän myös hoitaa muita asioita. Apteekissa kysyn neuvoa: mitä tehdä kun yöllä pitää ottaa nitroa? Kun ei näe ja sormet eivät tunne? Viime yönä purkki meni väärinpäin ja sisältö valui sängylle, lattialle.

— No, yhden voi ehkä laittaa peitettyyn munakuppiin yötä varten. Nitroja ei yleensä saa laittaa toiseen astiaan, voima, siis nitroglyseriini  haihtuu. Mutta jos yhden vaan lyhyeksi aikaa.

— Kokeilemme sitä.

Katselen ihmisiä kadulla, tosiaan, salsahameet ovat muotia. Karnevaaliporukkaa on liikkeellä, meripäivien avajaiskulkue alkaa kokoontua. Kohta on Kotka mullin mallin. Sääli Sapokan istutuksia...

Paluumatkalla bussissa ajatusmylly lähtee käyntiin. Pahus että tuo äijä istuu selkä menosuuntaan ja näkee miten lasini huurtuvat. Vaan tuskin häntä kiinnostaa, jatkan sisäänpäin katsomista ja unohdan paikan.

Kuolema. 

— Enhän minä tänne meinaa jäädä!

— Älä puhu talvesta, luuletko että elän vielä!

— Minkähänlaista se mahtaa olla...?

— Voi Äiti, älä nyt tuommoista. Kellään ei ole muuta kuin tämä päivä! Ei nuorella, ei vanhalla! Nyt on hyvä päivä!

Ei. Äidin  kuolemaa ei voi toivoa. Mutta kun vaihtoehtojakaan ei ole. Pitäisi päästä pois ennen viimeistä nöyryytystä. Sitä että joutuu vieraiden käsien käänneltäväksi, märissä vaipoissa odottamaan, odottamaan. Nyt Äiti vielä hoitaa yksityisasiansa itse, viimeisillä voimilla, joskus itkun kanssa. 

Vielä hän kävelee välttämättömät askelet itse, rollaattorin kanssa. Ryhti on harvinaisen hyvä 100-vuotiaaksi.

Täällä Äiti pääsee puutarhaan ja on onnellinen siellä, liian onnellinen.  Niin onnellinen etten voi viedä pois, Helsinkiin. Täällä pitäisi olla enemmän tuoksuvia kukkia, hajuaisti korvaa hänellä muut heikkenevät aistit. Minä en tiedä paljoakaan siitä tuoksujen ja hajujen maailmasta jossa hän elää.

Kuolema. 

Juhan isä kuunteli radio-ohjelmaa Karjalasta mukavasti sohvalla, tyttären luona joulunvietossa. Kommentoi välillä ohjelmaa hyväntuulisena. Huomaamatta vanhus nukahti istualleen, eikä enää herännyt. Miten kaunis lähtö!

Puutarhassa, tuoksujen keskellä. Juuri niin, juuri niin. Rukoilen, vaikken tiedä kuuleeko kukaan.

— Anna hänen elää terveenä elämänsä loppuun asti! Tämä kesä, ensi kesä...

Huomaan sentään kotipysäkin, bussi tekee jyrkän käännöksen ennen sitä. Äiti saa ehjän version viallisesta kasetista ja korkean pinon muita kirjoja. Riittänee viikoksi.

Alan valmistaa illallista.

Toini Waris muutti Haagaan jäätyään leskeksi. Kuva on 70-luvulta.

Lähtemätön koulumuisto

Kaisu Sinervä ja Toini Pietikäinen

Yritän nähdä  mielessäni tuon helsinkiläisen koululuokan kauan sitten, 1920-luvun alussa. Lukiolaiset puisissa pulpeteissaan kirjoittavat vihkoihinsa mustekynät rapisten. Opettaja kateederinsa korkeuksissa voi rauhassa syventyä kokeiden korjaukseen.

     Hiljaisuuden läpi alkaa kuulua sipinää ja supinaa, naurun  kiherrystä. Lappu kiertää salaa kädestä käteen ja saavuttaa Toinin joka lehahtaa punaiseksi. 

”Toinin maailma ja ääret

on Bertilin pitkät sääret”

Opettaja kohottaa ärtyneenä silmänsä vihkopinosta. Tuikea silmäys lasien yli riittää palauttamaan hiljaisuuden. Katse kiertää luokassa, etsii kohdetta ja pysähtyy hetkeksi ruskeatukkaiseen Toiniin.— Kumma tyttö, umpimielinen, aina aiheuttamassa epäjärjestystä. Naamasta näkee että hän on nytkin syyllinen. No, antaa asian olla tällä kertaa, riittäköön kulmien rypistys ojennukseksi. 

     Päät kumartuvat vihkojen ja mustepullojen puoleen. Toini tuntee  tuijotuksen niskassaan. Jos hän nyt katsoisi taakseen, hän näkisi Auliksen mustat silmät.  Ne seuraavat häntä koko koulupäivän, ja vielä senkin jälkeen. Aulis on hänen varjonsa.

— Miksi ei äiti anna minun lopettaa, miksi ei äiti laita minua tyttökouluun!

On vaikea taistella kyyneleitä vastaan mutta tahdonvoimalla se taas onnistuu. Jos vielä oppisi estämään punastumisen, siksi ne varmaan kiusaavat. ”Sinervä, punerva, punerva”!

— Bertil on toisenlainen. Bertil huomasi minut luistinradalla, ihan sattumalta,  ja veti remmillä pari kierrosta,  siinä kaikki. Kun  luistelin takaisin tyttöjen seuraan, näin taas Allanin sivussa tuijottavan minua synkkänä.

— En aio tätä enää sietää! 

— Äiti ei kuuntele. Jos yritän puhua, hän ei välitä.  Hänellä on juuri nyt niin paljon kaikkea. Ulkomaanmatkoja, laulutunteja, ja pikku-Heikkikin siinä sivussa.

Mutta Toini on tehnyt päätöksensä. Hän lopettaa koulunkäynnin. Joululoman jälkeen hän ei palaa kouluun, kuudes luokka saa jäädä kesken.

Äidit ja tyttäret