Äitini lomaili luonamme joka kesä, elämänsä loppuun asti. Niin paljon hyviä muistoja, kesähuvilalta ja eri kaupungeista, joissa olemme asuneet, - avusta, jota Mummi tarjosi lastenhoidossa, yhteisistä retkistä, puhelinkeskusteluista, keskinäisestä tuesta. Sinä kesänä, jolloin hän oli täyttänyt sata vuotta, aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Joitakin tekstejä olen julkaissut blogeissani, ja siirtänyt tähän uuteen Villamussaloon. Tuon kesän jälkeen Äiti viipyi vieraanamme vielä kahtena kesänä. Talvella 2009 vietimme 103 -vuotispäivää sairaalassa, mistä ei enää ollut paluuta kotiin.
Nyt uskallan selailla 'pöytälaatikkoani' (vaikka silmälasit huurtuvat), ja miettiä, olisiko jollakin tekstilläni sanottavaa lukijalle? Omaishoitajana pääsin kuitenkin vähällä, äitini selviytyi omassa kodissaan Haagassa ensimmäiseen ja viimeiseen sairaalareissuunsa asti, vanhemman veljeni huolehtiessa käytännön asioista ja myös henkisestä tuesta. Parhaani mukaan vierailin Helsingissä yhä useammin, yhä pitempään. Äidin viimeisinä vuosina meillä oli siellä kakkosasunto.
Mussalossa torstaina 27.7.06
Viimeinen äänikirja on luettu.
— Että pitikin olla viallinen nauha juuri kun päästiin loppuratkaisuun! Että suututtaa!
On siis aika tehdä kirjastoreissu. Mainiota, iltapäivä vapaata!
Juha saapuu golfkentältä, vaihdamme vuoroa.
— Babysitter tulee, hyvä! tuumaa Äiti. Hän on kaunis hymyillessään ja taitaa tietää sen.
Tykkään bussilla reissaamisesta, harmillisen lyhyt matka vain. Kaupungilla kerkiän myös hoitaa muita asioita. Apteekissa kysyn neuvoa: mitä tehdä kun yöllä pitää ottaa nitroa? Kun ei näe ja sormet eivät tunne? Viime yönä purkki meni väärinpäin ja sisältö valui sängylle, lattialle.
— No, yhden voi ehkä laittaa peitettyyn munakuppiin yötä varten. Nitroja ei yleensä saa laittaa toiseen astiaan, voima, siis nitroglyseriini haihtuu. Mutta jos yhden vaan lyhyeksi aikaa.
— Kokeilemme sitä.
Katselen ihmisiä kadulla, tosiaan, salsahameet ovat muotia. Karnevaaliporukkaa on liikkeellä, meripäivien avajaiskulkue alkaa kokoontua. Kohta on Kotka mullin mallin. Sääli Sapokan istutuksia...
Paluumatkalla bussissa ajatusmylly lähtee käyntiin. Pahus että tuo äijä istuu selkä menosuuntaan ja näkee miten lasini huurtuvat. Vaan tuskin häntä kiinnostaa, jatkan sisäänpäin katsomista ja unohdan paikan.
Kuolema.
— Enhän minä tänne meinaa jäädä!
— Älä puhu talvesta, luuletko että elän vielä!
— Minkähänlaista se mahtaa olla...?
— Voi Äiti, älä nyt tuommoista. Kellään ei ole muuta kuin tämä päivä! Ei nuorella, ei vanhalla! Nyt on hyvä päivä!
Ei. Äidin kuolemaa ei voi toivoa. Mutta kun vaihtoehtojakaan ei ole. Pitäisi päästä pois ennen viimeistä nöyryytystä. Sitä että joutuu vieraiden käsien käänneltäväksi, märissä vaipoissa odottamaan, odottamaan. Nyt Äiti vielä hoitaa yksityisasiansa itse, viimeisillä voimilla, joskus itkun kanssa.
Vielä hän kävelee välttämättömät askelet itse, rollaattorin kanssa. Ryhti on harvinaisen hyvä 100-vuotiaaksi.
Täällä Äiti pääsee puutarhaan ja on onnellinen siellä, liian onnellinen. Niin onnellinen etten voi viedä pois, Helsinkiin. Täällä pitäisi olla enemmän tuoksuvia kukkia, hajuaisti korvaa hänellä muut heikkenevät aistit. Minä en tiedä paljoakaan siitä tuoksujen ja hajujen maailmasta jossa hän elää.
Kuolema.
Juhan isä kuunteli radio-ohjelmaa Karjalasta mukavasti sohvalla, tyttären luona joulunvietossa. Kommentoi välillä ohjelmaa hyväntuulisena. Huomaamatta vanhus nukahti istualleen, eikä enää herännyt. Miten kaunis lähtö!
Puutarhassa, tuoksujen keskellä. Juuri niin, juuri niin. Rukoilen, vaikken tiedä kuuleeko kukaan.
— Anna hänen elää terveenä elämänsä loppuun asti! Tämä kesä, ensi kesä...
Huomaan sentään kotipysäkin, bussi tekee jyrkän käännöksen ennen sitä. Äiti saa ehjän version viallisesta kasetista ja korkean pinon muita kirjoja. Riittänee viikoksi.
Alan valmistaa illallista.
 |
| Toini Waris muutti Haagaan jäätyään leskeksi. Kuva on 70-luvulta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti