keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Ajan poluilla 4 / Kaupunkilapset

Jatkoa: Vierailu lapsuudenkodissa

Kotipihalta alkoi maailmanvalloitus.  Näkymä vierashuoneen
ikkunasta 2009. Ennen oli tässä keittiön ikkuna.
Lapinlahdenkadulla isän kanssa



















Yläkertaan muutti Lilu. Tapasin hänet rappukäytävässä, ja päätimme heti ryhtyä ystäviksi. Hän oli minua vuotta nuorempi, viisivuotias. Lilun luona ikkunoista näki merelle asti.  Oi, meillä oli nyt suuri koti, yläkerta ja alakerta! Ja  kummallakin oli turvallinen, hymyilevä äiti aina kotona. Isoveljiä meillä, isosiskoja ja veljiä heillä, väkeä menossa ja tulossa, ääntä ja elämää.
     Aika varhain saimme ulkoilla ilman huoltajaa;  jo ennen kouluikää tutkimme ympäristöä omin päin. Seurapiiriin liittyi muitakin  naapuruston lapsia. Piirsimme liidulla pihan asvalttiin, kiipeilimme junanratakuilun jyrkillä rinteillä ja kuljeksimme kaduilla. Itse tein retkiä myös yksikseni, ja aina lopuksi kiersin korttelin. Näin ei tarvinnut valehdella äidille, joka kysyi missä olin ollut. - Kiersin korttelin!
Joskus aamulla kajahti pihalta huuto -Peerunoita! Peerunoita! Äidit ja apulaiset riensivät alas vasuineen, ja kaupanteon jälkeen mies hevosrattaineen siirtyi seuraavaan pihaan.

Isompana oli toisinaan minun vuoroni käydä tyhjentämässä likasanko suureen komeroon rappujen alla.  Lilun äiti neuvoi, että munankuoret on aina rikottava, ennen kuin ne viskaa likaämpäriin. Muuten pienet peikot purjehtivat niillä takaisin. Tempaisin päättäväisesti oven auki, peräännyin kuullostelemaan rottia, ja sitten valutin nopeasti likaämpärin sisällön  tunkioon, pidätellen sisäänhengitystä. Puuh, ovi kiinni äkkiä! Aika ajoin hevoskärrit kolistelivat pihaan, ja haiseva möhjä lapioitiin pois komerosta.

Porttikongista pääsi Eteläiselle Rautatiekadulle, missä leikkialue pian laajeni. Radan toisella puolella, Leppäsuolla, aidan takana levittäytyi salainen puutarha: Steniuksen kauppapuutarha. Hiiviskelimme siellä kuin varkaat ja vakoojat varmoina siitä, että pääsy oli lapsilta kielletty.
       Yritän etsiä kuvaa. Viimein löytyy vanha negatiivi, josta yritän digitaalisesti muokkaamalla  saada selvää. Muistikuvani ovat hiukan toisenlaiset, mutta tunnistan kyllä puutalon ja kasvihuoneet. Tietysti kesällä puut ja pensaat antavat tuuheutta, tässä on talvi. Etualan vuorimännyn oksilla kiikuin yläkerran Mirjan kanssa. Vai oliko se Lilu, tai ehkä toisen rapun Riitta?


Vanha negatiivi ikkunanäkymästä

Kävin rohkeammaksi, kun tutustuin puutalossa asuvaan itseäni hiukan vanhempaan tyttöön. Vieläkin tunnistaisin vanhan puutalon ominaishajun. Kiipeän narisevia portaita yläkertaan, avaan lukitsemattoman oven.  Silmieni eteen avautuu hämäränä näkynä sekava huone, vieraita ihmisiä, vaatekasoja. Lattialla leviävän lammikon keskellä istuu pikkuvauva, ja napittaa  minua vakavana. Niiaan hellan ääressä hääräilevälle tädille, ja pyydän uutta ystävääni ulos seurakseni. Nyt voimme käyskennellä puutarhan poluilla avoimesti,  piileksimättä. Meillä on paljon puhuttavaa.  Muistikuva päättyy tähän. Tuo tyttö katosi elämästäni. Äiti luultavasti kielsi minua leikkimästä hänen kanssaan, kun kuohuksissani kerroin millaista valistusta olin tytöltä saanut. Muistan silti, aiheena oli synnytys, joka tarjoiltiin verisenä kauhutarinana. Äiti joutui yllättäen ratkaisemaan, miten voisi valistaa pikkutyttöään  lempeämmin, ihanteellisemmin. Hän selviytyi siitä oikein hyvin.

Mutta Lilun kanssa jaoimme vielä monet seikkailut, kunnes yläkerran perhe muutti Tampereelle. Silloin olikin jo Anja muuttanut meidän taloomme, korkealle ylimpään kerrokseen. Aloitimme yhdessä oppikoulun 11-vuotiaina.
        Anja ei ole hävinnyt elämästäni. Yhä näemme toistemme silmistä kurkistelevan tyttösen. Voimme vertailla muistikuvia näistä leikkitantereistamme.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti