Ajan poluilla 7 / Lapsuuden loppu

Jatkoa: Vierailu lapsuudenkodissa

Vieläköhän uuni on paikoillaan? Kyllä se onkin kaunis, mitä puhtainta jugend-tyyliä. Iloitsen jälleennäkemisestä. Värit on ollut vaikea palauttaa mieleen. Jokaisella seinällä on ovi, juuri kuten muistin. Tämä ovi avautuu välikköön. Oikeanpuoleisen seinän takana on avara keittiö kodin sydämessä, mistä näkyy tämän takkahuoneen läpi saliin asti.

Takkahuone 2009

Sama huone ruokasalina 1955

Etsin albumeistani kuvaa uunista, ja tässä ainoassa sen voi havaita. Olisikohan jonkun nimipäivät, kun  kahvipöytä on katettu ruokasaliin? Mummin maalaama posliinivati seinällä on nyt minun aarteeni. Ovesta häämöttää eteisen läpi makuuhuone, missä 'Mukelo' on päiväunillaan. Äiti on juuri haukannut korvapuustia, ja silmät sanovat :- Paavo, ota jo se kuva!  Mutta kenelle Armi hymyilee? Kuka kumma on seurassamme? Käsi ei näytä Matin  kädeltä. Hänellä olisi sotilaspuku, sillä hän oli tuohon aikaan suorittamassa asevelvollisuutta. Nuori perhe kuului sen vuoden ajan meidän ruokavahvuuteemme. Ehkä arvoitus vielä ratkeaa.
       Jo kolmetoistavuotiaana pidin kovasti kahvista, ilman sokeria ja kermaa. Olinkin  alkanut hoikistua, mistä olin mielissäni. Vielä kun kasvaisin pitemmäksi. Minä ja Anja olemme luokan lyhkäisimmät, aina ensimmäisinä jonossa. Nyt on ylläni sininen leninki, mutta vaatekaapista löytyy myös farmarihousut. Niitä ei tietenkään sopinut käyttää koulussa.

Perhe pieneni. Kolme isoveljeä olivat lähteneet kukin vuorollaan omaa elämää rakentamaan. Minä liityin Anjan kanssa seurakuntanuoriin, ja Bullankulmalle taisimme rientää monena iltana viikossa. Asunto kävi kovin suureksi ja tyhjäksi. Tuohon aikaan muuttui talon yhtiöjärjestys. Siitä tuli osakeyhtiö 1958.  Isän sairastuminen varjosti tulevaisuutta.

Olin 15-vuotias, kun muutimme pienempään asuntoon, alempaan kerrokseen, eri rappuun  samassa rakennuksessa.  Lapsuuden lumous jäi sinne ensimmäiseen kotiin ja kätkeytyi syvälle mielen pohjaan. Muuton kynnyksellä kirjoitin päiväkirjaani tunteellisen vuodatuksen.

Isäni kuollessa olin  16-vuotias, ja asuin äitini kanssa alemmassa  kerroksessa kunnes sain opintoni päätökseen ja solmin avioliiton. Siitä alkoi seuraava osa seikkailuun nimeltä elämä. Niin alkoi myös äidilleni, joka muutti pieneen viihtyisään asuntoon Haagassa, sai uusia ystäviä, retkeili ja matkusteli. Hän sai seurata jälkipolvien varttumista ja karttumista perheen rakastetun keskushenkilön näköalapaikalta  103 vuoden korkeaan ikään asti.


Päätän siis vierailun tähän, lämpimin kiitoksin. Kiitos että avasitte kotinne ovet minulle, vieraalle, ja että saimme tutustua. Kiitos myös Kristel Sarlinille tapaamisesta ja historiikista. Satavuotias  talo Pilkkasiiven korttelissa on yhteinen mielenkiintomme kohde. Iloitsen myös siitä, että kaikki näkemäni on niin kaunista, ja arvostuksella vaalittua. Seuraan talon tulevia vaiheita kiinnostuneena. Se on minulle kaikista Helsingin komeista taloista arvokkain.

Löysinkö lapsuuskotini? Kyllä ja ei. Puitteet ovat tallella, ja monet yksityiskohdat avasivat  muistojen tulvan. Näyttämön lavasteet ja esiintyjät ovat vaihtuneet, sain ihailla kaikkea katselijan paikalla. Tilan täyttää nyt uusi  kodin henki, joka ei ole seinissä, ei esineissä. Me olimme vuokralaisia, mikä tuohon aikaan oli virkamiesperheissä tavallista.  Koti oli turvallinen elämän keskipiste. Minun lapsuudenkotini sijaitsee ajan aineettomassa tilassa, minun ikuisuudessani. Vasta aikuisena ymmärsin, miten toisenlaisessa ajassa elettiin vielä minun syntymäni aikoina. Kaikki kolme veljeäni ovat kokeneet kodin turvan järkkymisen pommien tehdessä tuhojaan Helsingissä.

Isä ja minä 1943