Soitin ovikelloa sydän takoen. Olin juuri vienyt kukat sukuhaudalle, minne äitini uurna oli keväällä laskettu. Olin kulkenut hautausmaan portista kohti tuttua, komeaa taloa ja noussut vanhanaikaisella korihissillä oikeaan kerrokseen. Nyt olin yli viidenkymmenen vuoden jälkeen muistojeni ovella. Tiesin kokemuksesta, miten lapsuuden leikkipaikat kutistuvat, jos ne saa aikuisena nähdä. Tiesin, että lapsuudenkotiin ei ole paluuta kuin unissa ja muistoissa. Silti mielenkiinto ja uteliaisuus oli poltellut mieltäni kulkiessani tuon korkean talon ohi ja vilkuillessani sen erkkeri-ikkunoita: Kukahan siellä asuu, miltä siellä näyttää nyt? Olinko siis nyt niin häikäilemätön, että menin vain soittamaan entisen kotini ovikelloa? Ei, enhän toki. Suomalainen tapakulttuuri ja oma ujouteni on rakentanut korkean muurin.
Kaikki alkoi kirjoituksesta vanhassa blogissani syksyllä 2008: Olen unessa useasti. Tuohon aikaan vierailin usein Helsingissä, tapaamassa vanhenevaa äitiäni hänen pienessä viihtyisässä Haagan-kodissaan. Kirjoitus osui Google-haun haarukkaan kesällä 2009 ja löytäjä otti minuun yhteyttä. Hän oli vaimoineen ja kissoineen asunut kolme vuotta tuossa talossa Lapinlahdenkadun varrella, ja oli kiinnostunut sen historiasta ja arkkitehtuurista. Tunnistimme huoneistonkin täsmälleen samaksi! Kirjeenvaihto johti tapaamiseen johon osallistui myös taloyhtiön puheejohtaja, rakennuttajan tyttärentytär Kristel Sarlin.
Vasta nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua vierailusta, saan purettua kokemuksen tekstiksi, ja aion julkaista tässä blogissa, kuten edellisessä kirjoituksessa lupaan.
Eläinpsykologiassa kerrotaan leimautumisesta. Kuoriutuessaan linnupoika leimautuu emoonsa ja elinpaikkaansa. Kenties ihmisen lapsi leimautuu myös. Mehiläisen sairaalassa synnyttyäni pääsin suureen, avaraan kotiin, missä katto oli korkealla, ja salin ikkunoista näki kauas Hietaniemen hautausmaan vehreän puiston yli. Huoneita oli monta, ja jokaisessa leveäksi avautuvat peiliovet. Ruokasalissakin ovia oli joka seinällä. Aina muuttaessamme olen salaa etsinyt kotia, jossa on katto korkealla.
 |
| Salinäkymä 2009 |
 |
| Salissa, kuvaaja Paavo G.Waris 1952 Vasemmalta: Ilmari Kalkkinen, Heikki ja Jyrki Utela, Toini Waris, Katri Kalkkinen, Marjatta Waris, Kaisu Utela, Jorma Utela. Takana Matti Waris, edessä Kaija Kalkkinen
Minun isäni oli ahkera valokuvaaja, siksi muistikuvani saavat kiinnekohtia. Setiä, tätejä, serkkuja on nyt vierailulla. Äiti istuu akvaarion edessä, minä olen keskellä Katritädin vieressä. Liivihameeni on punaista samettia, se oli valmistettu jonkun tätini pieneksi jääneestä leningistä. Kohta Immusetä asettuu pianon ääreen, ja sävelet kantavat yläkertaan asti, missä asuu Lilu, leikkitoveri. Laulaakohan Äiti tänään? Hän lauloi mieluiten yksin ollessaan pianon ääressä, ja lastenkamariin leijailivat tutut, suloiset laulut, "Miksi laulat lintuseni...", "Kas oksa värähtää...", "Ma elän! Ah, mikä riemu!" Mutta nyt lauletaan joululauluja. Kynttilät ja amaryllis kertovat, että vietetään joulun aikaa. Immusetä, Ilmari Kalkkinen, on säveltänyt aikoinaan nuorelle rouva Warikselle joululaulun "Sai joulu jälleen uusi..." (Onpa se levytettykin pienen Lilli Palvalinin esittämänä.) Minulle ja veljilleni se on kaikista joululauluista kaunein, joka joulu siihen yhdyimme milloin pianon, milloin kitaran säestyksellä tuossa kauniissa salissa kuusenkynttilöiden tuoksuessa. Ehkäpä perinne on jatkunut suureksi kasvaneen klaanimme jossakin haarassa, toivon niin.
Tänä vuonna ei ole vaihdettu ikkunoihin vihreitä talviverhoja, miksiköhän? Ehkäpä olimme juuri saaneet aivan uudet kukkaverhot mummin, Sirkka Sinervän kangaspainosta, Helsingin Taidevärjäämöstä. Etsin pian lisää kuvapareja, ja kuuntelen mitä ne minulle kertovat. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti