maanantai 14. marraskuuta 2011

Ajan poluilla 2 / Joskus unet toteutuvat

Vierailu

Soitin ovikelloa sydän takoen. Olin juuri vienyt kukat sukuhaudalle, minne äitini uurna oli keväällä laskettu. Olin kulkenut hautausmaan portista  kohti tuttua, komeaa taloa ja noussut vanhanaikaisella korihissillä oikeaan kerrokseen. Nyt olin yli viidenkymmenen vuoden jälkeen muistojeni ovella. Tiesin kokemuksesta, miten lapsuuden leikkipaikat kutistuvat, jos ne saa aikuisena nähdä. Tiesin, että lapsuudenkotiin ei ole paluuta kuin unissa ja muistoissa. Silti mielenkiinto ja uteliaisuus oli poltellut mieltäni  kulkiessani tuon korkean talon ohi ja vilkuillessani sen  erkkeri-ikkunoita: Kukahan siellä asuu, miltä siellä näyttää  nyt?  Olinko siis nyt niin häikäilemätön, että menin vain soittamaan entisen kotini ovikelloa? Ei, enhän toki. Suomalainen tapakulttuuri ja oma ujouteni on rakentanut korkean muurin.

Kaikki alkoi  kirjoituksesta vanhassa blogissani syksyllä 2008: Olen unessa useasti. Tuohon aikaan vierailin usein Helsingissä,  tapaamassa vanhenevaa äitiäni hänen pienessä viihtyisässä Haagan-kodissaan. Kirjoitus osui Google-haun haarukkaan kesällä 2009 ja löytäjä otti minuun yhteyttä.  Hän oli vaimoineen ja kissoineen asunut kolme vuotta tuossa talossa Lapinlahdenkadun varrella, ja oli kiinnostunut sen historiasta ja arkkitehtuurista. Tunnistimme huoneistonkin täsmälleen samaksi! Kirjeenvaihto johti tapaamiseen johon osallistui myös taloyhtiön puheejohtaja, rakennuttajan tyttärentytär  Kristel Sarlin.

Vasta nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua vierailusta,  saan purettua kokemuksen tekstiksi, ja aion julkaista tässä blogissa, kuten edellisessä kirjoituksessa lupaan.
Eläinpsykologiassa  kerrotaan leimautumisesta. Kuoriutuessaan linnupoika leimautuu emoonsa ja elinpaikkaansa. Kenties ihmisen lapsi leimautuu myös. Mehiläisen sairaalassa synnyttyäni pääsin suureen, avaraan kotiin, missä katto oli korkealla, ja salin ikkunoista näki kauas Hietaniemen hautausmaan vehreän puiston yli. Huoneita oli monta, ja jokaisessa leveäksi avautuvat peiliovet. Ruokasalissakin ovia oli joka seinällä. Aina muuttaessamme olen salaa etsinyt kotia, jossa on katto korkealla.
Ovi avattiin.Ystävällisen tervetulotoivotuksen saattelemana siirryin eteishallista saliin, ja luultavasti mykistyin näkemästäni. Suuri sali kylpi valossa, ja katto oli aivan yhtä korkealla kuin lapsuudessani. Näkymä oli melkeinpä avarampi kuin muistin, sillä ikkunaseinien arkkitehtuuria ei ollut peitetty verhoilla. Suuret huonekasvit  toistivat  Hietaniemen hautausmaan yli jatkuvaa vehreyttä. Toinnuttuani riitti kysyttävää ja kerrottavaa, puolin ja toisin.  Huomasin pian, että koti oli sisustettu sen historiallista  luonnetta  kunnioittaen uuteen aikaan. Sainkin hämmästellä esittelykierroksella, miten huoneet olivat vaihtaneet paikkaa ja saunallekin löytynyt luonteva tila. Kunnostettu ja lakattu tammiparketti oli sama, jota äidin opastuksella kauan sitten opettelin vahaamaan. Muistan tuoksun, siitä tulee mieleen joulu.  Otin runsaasti kuvia, ja talonväen luvalla julkaisen niistä muutamia.


Salinäkymä 2009


Salissa, kuvaaja Paavo G.Waris 1952
Vasemmalta: Ilmari Kalkkinen, Heikki ja Jyrki Utela, Toini Waris, Katri Kalkkinen, Marjatta Waris,
Kaisu Utela, Jorma Utela. Takana Matti Waris, edessä Kaija Kalkkinen

Minun isäni oli ahkera valokuvaaja, siksi muistikuvani saavat kiinnekohtia.  Setiä, tätejä, serkkuja on  nyt vierailulla. Äiti istuu akvaarion edessä, minä olen keskellä Katritädin vieressä. Liivihameeni on punaista samettia, se oli valmistettu jonkun tätini pieneksi jääneestä leningistä.  Kohta Immusetä asettuu pianon ääreen, ja sävelet kantavat yläkertaan asti, missä asuu Lilu, leikkitoveri. Laulaakohan Äiti tänään? Hän lauloi mieluiten yksin ollessaan pianon ääressä, ja lastenkamariin leijailivat tutut, suloiset laulut, "Miksi laulat lintuseni...", "Kas oksa värähtää...", "Ma elän! Ah, mikä riemu!" Mutta nyt lauletaan joululauluja. Kynttilät ja amaryllis kertovat, että vietetään joulun aikaa.   Immusetä,  Ilmari Kalkkinen, on säveltänyt aikoinaan nuorelle  rouva Warikselle  joululaulun "Sai joulu jälleen uusi..." (Onpa se levytettykin pienen Lilli Palvalinin esittämänä.) Minulle ja veljilleni se on kaikista joululauluista kaunein, joka joulu siihen yhdyimme milloin pianon, milloin kitaran säestyksellä tuossa kauniissa salissa kuusenkynttilöiden tuoksuessa.  Ehkäpä perinne on jatkunut suureksi kasvaneen klaanimme jossakin haarassa, toivon niin.
     Tänä vuonna ei ole vaihdettu ikkunoihin vihreitä talviverhoja, miksiköhän? Ehkäpä olimme juuri saaneet  aivan uudet kukkaverhot mummin, Sirkka Sinervän  kangaspainosta, Helsingin Taidevärjäämöstä. 

Etsin pian lisää kuvapareja, ja kuuntelen mitä ne minulle kertovat.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti