Matti Warén, vapaa taiteilija

Matti Warén 1908 ©Kuvasto 2021
["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

 Kansikuvan maalasi perheen jokavuotista joululehteä varten 17-vuotias taidemaalarin urasta haaveileva Matti Warén. Jo seuraavana vuonna hän pääsi kiinni taideopintoihin. Kuvituksia ja kansia perhelehteen ilmestyykin runsaasti viimeiseen näkemääni numeroon 1921 asti. Kiehtovasti voi niissä huomata heijastumia taiteilijan varsinaisesta työstä ja ajan hengestä.

Salon taidemuseossa oli 110-vuotispäivän kunniaksi näyttely joulu-tammikuussa 2001-2002 : Matti Warén, vapaa taiteilija. Samanniminen Like-kustantamon kirja runsaine kuvineen  ilmestyi tuolloin. Elämäkerta on Erik Kruskopfin kirjoittama. ”Matti Warénin taidekäsitys juontaa juurensa lapsuuden ja nuoruuden elävään kosketukseen luontoon Saarijärvellä, Salon seudulla, Ahvenanmaalla, Oulunkylässä tai missä hyvänsä hän oleskelikin. Juuri luonto sai hänen ilmeisen vilkkaan mielikuvituksensa liikkeelle”, kertoo Kruskopf.

Taiteilija Wilho Sjöström sattui viettämään kesän Saarijärvellä ja oli usein nähty vieras Koivumäen kodissa. Vuosi oli ilmeisesti 1902, jolloin Paavo oli 5- ja Matti 13-vuotias. Pienestä pitäen oli Matti haaveillut taidemaalarin urasta ja sai nyt lisäpontta Sjöströmin työskentelyn seuraamisesta.  Pikku Paavon muotokuva syntyi Saarijärvellä, ja Matti  saattoi nähdä miten taiteilijan siveltimenvedot  loihtivat silmiin elävän katseen. Sama katse liikuttaa minua kovin aina kun silmäni osuvat pieneen tauluun olohuoneen seinällä. Minun isäni silmät! 

Wilho Sjöström n. 1902 © MH 2021

Kaikki Warénin pojat olivat  taitavia piirtäjiä. Samoin isä Eliel ja hänenkin isänsä. Matin kutsumus oli vahva,  ja opiskeltuaan vuoteen 1912 Taiteilijayhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa lähti hän rohkeasti vapaan taiteilijan tielle. Ura alkoi lupaavasti. Pariisinmatka Rudolf Koivun, opiskelutoverin kanssa avasi näkymiä uusiin tuuliin taidemaailmassa.  Salon kodissa oli Matti-pojalla oma ateljee. 

Perheen perustamisen jälkeen olivat vakaammat tulot tarpeen. Piirustuksenopettajana Matti Warén oli varsin pidetty. Parhaiten hän  on jäänyt historiaan Kansallisteatterin päälavastajana. Vaikka taidemaalaus jäi sivutoimeksi, maalasi hän kuitenkin vielä noin 80 muotokuvaa.

Taideteollisuusmuseon 100v-näyttely ”Matti Warén, lavastaja” antoi Jukka O.Miettiselle aiheen kirjoittaa HelsinginSanomissa 28.11. 1991 mm.:

”– – – Kiitos Warénin laajan kiinnostuksen ja monien matkojen lavastustaiteemme harppasikin heti heijastelemaan suuren maailman tyylisuuntia - ekspressionismia,  futurismin koneromantiikkaa jne.

Warén oli häkellyttävän monipuolinen henkilö. Elämäntyönsä hän teki Kansallisteatterin päälavastajana, mutta hän ehti toimia myös oopperassa, olla  mukana perustamassa tähtitieteellistä seuraa ja hankkia ensyklopedistisen tietämyksen, josta juontuu hänen lempinimensä ” kävelevä tietosanakirja”.”

Missä minä olin silloin? Kaiketi olin työhöni ja omaan taiteeseeni uppoutunut, ja vapaa-ajat laittelin uutta puutarhaamme talvikuntoon, enkä sitten saanut  käytyä Helsingissä. Kiinnostus sukuhistoriaan ei ollut vielä herännyt.

Muistan hyvin Matti-setäni joviaalin olemuksen lapsuuteni vuosilta. Etsin vimmatusti valokuvaa veljeksistä, jossa on mukana airedalinterrieri Matti-sedän jaloissa. Muistanko koiran, vai muistanko kuvan? Kyläilyt Unioninkadun taiteellisessa kodissa saatan muistaa, sekä hienon ja hillityn Anni-tädin. Anni Brandt-Warén oli myös taidemaalari. Kansallisteatteriin pääsin toisinaan katsomaan lastennäytelmiä, joiden lavasteet epäilemättä olivat Matti-setäni suunnittelemat.

Harry ja Matti Warén ovat ainoat isäni veljet, jotka muistan lapsuudesta. Erkki ja Toivo Warén ehtivät kuolla ennen syntymääni. Vanhat kuvat ja kirjoitukset herättävät heidät eloon.

                                                      Matti Warén Wikipediassa

Kuva löytyikin lopulta! Kasvitieteen professori Harry Waris, taiteilija Matti Warén, isäni evl evp Paavo G. Waris. Mikähän sai veljekset kokoontumaan? Ehkä Matti-sedän 60-vuotispäivät? Totta kai puolisotkin olivat paikalla, ja pikkutyttö Marjatta, jota tuskin jätettiin yksin kotiin. Muistan kyllä kyläpaikan ja koirankin luulen muistavani.

Isänpäivänä: Isoisän isä

Johannes Warén 1827-1883

Valokuvasta katsoo vakava ja kunnioitusta herättävä pappismies. Kuva herää eloon ja silmiin syttyy pilkettä, kun tutustun isoisäni  Eliel Warénin  kertomukseen isästään  perheen joululehdessä, ”Salon Joulussa 1918” .

Iisakki ja Anna Wariksen kolmas lapsi, joka sai nimekseen Johannes, syntyi v. 1819.

 

Lyhennelmä kirjoituksesta:

”– – –Iisakki Waris oli vanhan ajan miehiä, tuiki rehellinen ja uskonnollinen sen ajan käsityksen mukaan. Kirkon opilla oli silloin ehdoton auktoriteetti, ja mitä ei ymmärretty, se uskottiin kuitenkin.”

”– – – kun Janne-poika, kuten Johannesta kotonaan nimitettiin, oli täyttänyt 12 vuotta kysyi isä häneltä eikö hän tahtoisi lähteä kouluun. Jannella ei ollut mitään sitä vastaan, ja niin lähetettiin hänet Rautalammin kirkolle saamaan ensimmäistä opetustansa koulumestari Stenbäckiltä, runoilija Lars Stenbäckin serkulta. Opetus tapahtui heti ensimmäisiltä riveiltä alkaen ruotsiksi. Siinä oli Janne-pojalla kova edessä, kun piti oppia ulkoa sanoja, joita hän ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt. Ahkeruus ja hyvä pää voitti kuitenkin kaikki vaikeudet.

Janne oppi ruotsin kielen, vieläpä niin täydellisesti, että hän myöhemmin käsitteli sitä sujuvammin kuin äidinkieltään, ja kielen lausunta oli virheetöntä. Koulun käynti meni sitte tavallista latuaan, ja heti yläalkeiskouluun tultuaan muutettiin hänen nimensä Waréniksi sen ajan tavan mukaan. Ylioppilaaksi päästyään oli itsestään ymmärretty että hänen piti tulla papiksi. Tähän aikaan oli herännäisyysliike voittokulkunsa huipulla Suomen kansan keskuudessa sekä oppineissa että oppimattomissa, ja nuoren Johan Waréninkin sydämessä nosti se voimakkaan vastakaiun ja viritti hänen henkensä uuteen sointuun määräävästi koko hänen ijäkseen. 

Myöskin Rautalammin kappalaisen puustellilla kauniissa Kosken pappilassa oli pastori Aschanin tytär Adolfina 18-vuotiaana saanut voimakkaan herätyksen, vaikka ei kukaan toinen tässä perheessä suosinut tuota uutta henkistä kulkutautia tai liikettä. Siispä ei perheessä oltu ollenkaan iloisia Adolfinan heräämisestä, vaan sitä iloisempi oli ”maisteri” Johan Warén, joka sillä välin oli tullut kirkkoherran apulaiseksi kotipitäjässään. Tämä uskonnollinen yhdensuuntaisuus antoi varmaankin ensimmäisen sytyttävän kipinän tunteisiin jotka johtivat maisterin kosimaan Adolfina mamselia, jota seurasi kihlaus ja avioliitto.

”– – – Papalla oli avoin silmä kaikelle kauniille. Hän oli todellinen taiteilijaluonne. Varsinkin viehätti häntä väri. Ja muotokauneus sekä myöskin kauniit äänet. Vielä vanhempana kertoi hän ihastuneensa kuinka Hankasalmen pappilan puutarhassa koko alkukesän oli laulellut muuan laululintu jota hän ei tuntenut vaan jonka laulusävelen hän viheltämällä matki, ja siitä minä tunsin että lintu oli harmaakerttu, Sylvia cinerea.

Hankasalmelta muutti pappa Pielijärvelle, jossa minä synnyin 28.p marraskuuta 1854.”

”Pappa oli perhettään ja lapsiaan kohtaan hellä ja rakastavainen ja hyväili usein nuorinta lastansa hyvin hellästi. Hän oli kuitenkin virassaan kovin kiinni. Niin että hän harvoin jouti omistaa aikaansa lapsilleen. Sen ajan heränneillä vanhemmilla oli lastenkasvatuksessa johtolauseena että joka säästää vitsaa se vihaa lastansa. Tästä johtui että vitsaa annettiin rakkaudesta lapsiin, milloin siihen näytti olevan syytä. 

Jos papalla oli joutilaita hetkiä, käytti hän ne mielellään taiteellisiin harrastuksiin, soitteli omalla tekemällään viululla tai kaiverteli sinettejä, niissä muutamia hyvin taiteellisia kuten esim. Simsonin taistelu leijonan kanssa ja oikeuden jumalatar, tai myöskin veisteli puusta taiteellisia hevosia ja muita esineitä. Piirustuskaan ei ollut hänelle vierasta. Päiväjärjestyksensä oli tavallisesti seuraava: aamuisin klo 6 ylös, sitte konstia tai lukutyöhön. Päivällä kävi hän mielellään peltojansa katsomassa sillä hän oli innokas maanviljelijä — ja oli Suonenjoella ostanut pappilan vierestä talon omakseen. Iltasella kokosi hän aina oman perheen, myöskin palvelijat ja työväen saliin tai ruokasaliin iltahartautta viettämään. ”

”Saarnamiehenä oli pappa väsymätön. Nuorempana saarnasi hän tavallisesti kauan, luulen saarnojen usein kestäneen pari tuntia. Osalta johtui tämä epäilemättä heikkoudesta kykenemään keskittämään aihettaan,vaan ehkä suuremmaksi osaksi siitä vakaumuksesta että hyvää ei koskaan saattanut tulla liian paljoa. Tämä rajattomuus virantoimituksessa kuitenkin murti hänen voimansa ennen aikojaan.  Muutettuaan Keuruulle kirkkoherraksi v.1882 kuoli hän siellä aivohalvaukseen jo helmikuussa v.1883, ollessaan parhaillaan kinkeriä pitämässä. Kuollessaan oli hän vasta 56 vuotta vanha, vaan jo loppuunkulunut. Jos otetaan huomioon hänen työnsä paljous, niin oli hän epäilemättä tällä verrattain lyhyellä ijällä ennättänyt saarnata ja opettaa enemmän kuin moni toinen pappi paljo pitemmällä ijällä. 

Luonnostaan oli pappa vapaamielinen ja iloisa ja hyvin edistysmielinen. 

Maanviljelijänä hän ensimmäisenä tuotti Suonenjoelle kääntöauran ja alotti heinänviljelyksen pellossa. Suurta ihastusta herätti hänessä Camille Flammerionin ” Bebodda verdlar”, vaikka se soti perinnöllistä raamattuun perustuvaa tähtitiedettä vastaan.Hänestä voi sanoa että hän oli harras ja rehellinen suomalainen, mieli avoinna kaikelle kauniille, jalolle ja totuudelle, jonka puolesta hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka henkensä.”

                      Tässä kirjoitus kokonaan:  Salon  Joulu 1918

                   ["Salon Joulu", Warénin perheen yksityinen joululehti 1907-1921.]

Kaksi loistavaa isoäitiä

Sain vastikään luetuksi:

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat — Suomen kultakauden naisia

Nuo loistavat julkisuuden naiset tulevat ihmeen eläviksi kirjailijan otteessa. Myös tuohon erikoiseen kultakauden aikaan on kiehtovaa sukeltaa. Lähdeluetteloa selatessani huomaan, miten valtavasti taustatyötä kirjailija on tehnyt. Lukija voi luottaa että faktat ovat kohdallaan, ja siitä huolimatta kerronta on elävää ja mukaansa tempaavaa.

Sirkka Sinervä ja Toini-tytär 1918

Tuohon aikakauteen asettuvat myös kaksi isoäitiäni, isänäiti Elina Warén o.s. Ignatius  ja äidinäiti Sirkka Sinervä o.s. Ryynänen. Lukiessani en voinut olla näkemättä heitä samoja teitä kulkemassa, samoja uutisia seuraamassa, samoja muotilehtiä selaamassa. Heidän kohtalonsa ja ratkaisunsa saivat taustaa ja ulottuvuuksia.

En ole löytänyt mitään vihjettä siitä, tapasivatko nämä vanhempieni anopit koskaan? Tuota en keksinyt kysyä 100-vuotiaalta äidiltäni. Olivatko molemmat anopit hääjuhlassa mukana? Elina W. kuoli 1926, ja äitini kertoi miten häämatkalta palattiin järkyttyneinä suoraan kuolinvuoteen ääreen.

Hyvin erilaisia ovat kaksi isoäitiäni. Sirkka-mummi oli  20 vuotta Elina Warénia nuorempi. Minulla on muistoja, hänen kuollessaan olin 11-vuotias. Hän on esimerkki sisukkaasta oman tien kulkijasta, itsenäisestä naisesta joka ei suostunut miehen kotihengettäreksi. – Suuren sisarusparven esikoinen solmi avioliiton jo 16-vuotiaana. Synnytysten välillä hän kerkisi opiskella itselleen ammatin ja käydä töissä milloin lapsivuoteelta kykeni. Avioero 1900-luvun alussa oli sosiaalinen itsemurha, mutta siitä hän ponnisti jaloilleen. Liikeuran ohella mummini kehitti itseään monin tavoin, otti laulutunteja, harrasti taiteita, luki filosofiaa ja matkusteli. Hänen seurassaan olen viime vuosina viipynyt, kirjoitellut ja rakentanut nukkekuvaelmia.  – Tässä kerron Taidevärjäämön synnystä: Mummini ja Yrjö Ollila

Tällä vuosisadalla Taidevärjäämön, Marimekon edelläkävijän johtajatar olisi arvatenkin joutunut julkisuuden valokeilaan.

Myös senaattorin tytär Elina Ignatius varttui suuressa sisarusparvessa. Hämmästelen hänen kaunista suomen kieltään, vaikka äiti Amanda oli ummikkoruotsalainen. Tämä kuitenkin halusi kasvattaa lapsistaan suomenkielisiä.

Eliel  ja Elina Warén aloittivat yhteisen elämänsä Keuruulla. Viiden vuoden kuluttua Eliel W. aloitti piirilääkärinä Saarijärvellä 1892. Viimeinen joulu Koivuniemen kodissa sai Elina W:n aloittamaan joululehden  1906. Siitä tuli pitkä traditio: Salon Joulu. 

Arna Inkari (Salon akateemiset naiset ry:n 30v-juhlajulkaisun artikkeli ”Salolaisia toimen naisia 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella”) kertoo  Elina Warénista mm.: 

Rva B ja Elina Ignatius 1907

”Hän oli henkevä, tulisieluinen ja temperamenttinen nainen, vaikka olikin pienikokoinen. Hän soitti ja lauloi taitavasti ja oli kiinnostunut kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Tosin hän esitti usein kirpeääkin arvostelua olevia oloja ja hänen mielestään vääriä päätöksiä vastaan ja oli tukkanuottasilla kauppalan isien kanssa. Forumina oli aluksi kai turkulainen sanomalehti Uusi Aura, ja sitten kun Salon Seudun Kunnallislehti rupesi ilmestymään v.1919, julkaistiin siinä usein Elina Warénin kirjoituksia. ”

Arna Inkari jatkaa: – Naisasialiike oli Elina W:n sydämellä, ja hänet valittiinkin vasta perustetun naisliiton paikallisosaston puheenjohtajaksi 1907. Hän hoiti puheenjohtajuutta 12 vuotta ja innosti naisliittolaiset monenlaiseen toimintaan: esitelmätilaisuuksia, iltamia, isänmaallisia juhlia, arpajaisia. Hän kokosi korkeatasoisen laulukuoron jota johti innostavasti. Hän piti puheita, harjoitti näytelmiä, varasi kokoushuoneet ja tarjoilut, huolehti esitelmävieraiden majoituksesta. 

Elina W:n sisaren Katri Bergholmin kuvauksen luen mielihyvällä: ”Hän oli kaunis, iloinen ja leikillinen ihminen.  Hän oli aina valmis kaikkia jaloja rientoja auttamaan, mutta myös aina valmis kujeisiin, jotka saattoivat tyydyttää hänen huumorintajuaan ja nauruntarvettaan.”

Tänä syksynä olen uppoutunut Salon Joulun maailmaan. Yksityinen Elina W. on siinä läsnä. Julkisista hankkeistaan huolimatta hän on täydestä sydämestään perheenäiti. Rakkaus lapsiin, kotiin  ja puolisoon paistaa kaikkien kirjoitusten läpi. Palvelusväen työ saa häneltä täyden arvon, eikä hän säästä kiitoksiaan. Vain kerran hän kertoo vaikeasta sairaudestaan, munuaiskivistä, jonka tähden hän joutui 8 kertaa leikkaukseen ja toistuvasti vuoteenomaksi.

Isoäitini yltyi usein runoilemaan. Tässä jouluruno Salon Joulussa 1919

Kuvat perhekokoelmista.