Pasuunakukka aukeaa

25.2.2010

Keskusteluja Mussalossa, elokuussa  2006

Olemme odottaneet monta päivää. Hitaasti, hitaasti terälehtien kärjet purkautuvat ulos tupestaan, kuin perhonen kotelostaan. Äiti kävelee koko matkan patiolta puutarhamajalle. Polku on kyllin leveä rollaattorille. Pasuunakukan tuoksu palkitsee vaivan. Kukka on sopivasti silmän korkeudella ja niin iso että melkein sokea voi siitä iloita. Päätän istua äidin seuraksi majan edustalle, puhellaan nyt kaikessa rauhassa. 

Äiti luettelee venäjänkielisiä sanoja ja lauseita jotka upposivat lapsen mieleen kauan sitten:  — Vy ne poluchite, — hleb, — chto vy platite za. — Krasivye devushki,   sen sain kuulla usein.       

— Olit siis 6-vuotias kun äitisi kidnappasi sinut Moskovaan?

— Niin. Isä ja neljä siskoa, nuorin Pirkko vielä vauva, jäivät Suomeen. Minut äiti sieppasi mukaansa, Helmin myös.

— Helmin?  Sitä en tiennytkään! Eihän Helmi...?

Näin varmaan tapahtui: Viipurin kaupunkikodissa pikkutytöt saivat aistia kireän tunnelman, riitoja, painostavaa puhumattomuutta. Isäkään ei leikkinyt ja laulellut heidän kanssaan kuten aina ennen. Sitten koitti päivä jolloin oma äiti lähti eikä enää palannut. 

    Toini ei ole varma mikä on muistikuvaa, mikä kerrottua. Miten Sirkka-rouva sai kätensä riittämään kahden pikkutytön ja matkatavaroiden kuljettamiseen? Pikku Toiniko talutti 2-vuotiasta siskoaan? Yltyikö Helmi parkumaan Viipurin asemalla, tekikö tenän kerta kaikkiaan? Sillä voi kauheaa, Helmi jätettiin asemalle, Sirkka ja Toini jatkoivat kahdestaan matkaa kohti Moskovaa. Asuihan siellä varmaan asemapäällikön perhe, he ottivat pikkuisen huostaansa ja toimittivat takaisin kotiin? Niin, tai hänet haettiin sieltä. Niin se varmaan tapahtui. Telefoonin kilinää, kiivasta puhetta, kiirettä, uteliaita katseita.Äidin muisti ei poimi tuota tilannetta, meidän on kuviteltava.

     Helmin itku jäi korviin kun kaksi hentoa matkustajaa kiipesi junanvaunun portaita. Kauas pois, kauas kuulemasta suvun ja tuttavien soimauksia .

Puutarhamajan varjossa hellepäivän lämpö tekee olon raukeaksi. Eikö juuri nyt ole hyvä olla tässä?  Silti minunkin mieleni lähtee vaeltamaan kaukaiseen päivään Moskovassa. 

     Nuori nainen matkavaatteissaan rientää katua  pitkin pikku tyttöä taluttaen kohti vossikkapysäkkiä. - Sirkka, minun mummini, itketkö? Yritän nähdä kyyneleitä, mutta ehkä erehdyn. Näytät päättäväiseltä. Et katso taaksesi. Pikku-Toini, minun äitini, yrittää pysyä mukana vauhdissa, hengästyy ja tuntee vielä tänäänkin miten sydän hakkaa kauhusta, sillä pelottavat tapahtumat seuraavat kulkijoita.  Kerjäläiset huutelevat oudolla kielellä ja kurkottelevat vammojaan nähtäväksi.  Usvasta nousee näkyjä, sanoja, kasvoja. Hevosta hakataan, hakataan, se vaipuu maahan, ei nouse. Ihmiset kulkevat ohi, Toinia kiirehditään. Hevosmiehen raivo ja kiroilu laantuu lopulta kun hevonen ei enää liiku. Se on kuollut. Vaunut lähtevät liikkeelle, näky katoaa.

— Millaista oli asua Moskovassa? 

— Piirtelin hevosenkuvia, sen muistan. Piirsin niitä läpi ohuelle paperille ikkunaa vasten. Hevosia, aina hevosia. Äiti oli päivät töissä, olin yksin, ja katselin ikkunasta ulos. Naapurihuoneessa asui venäläinen nainen vauvan kanssa. Kerran avasin oven, kun kuulin laulua sieltä.  Näin sen naisen, ja miten hän  lallatteli ja hypitti vauvaansa. Hän ei vilkaissutkaan minuun, ja hiivin sitten pois ihan hiljaa.

— Uuno vieraili usein Moskovassa. Olin itsepäinen. En edes pakottamalla suostunut sanomaan häntä isäksi. Kuinka voisin, minullahan on ikioma isä! Sain vitsaa. Sitä en antanut ikinä anteeksi. Omaa isää en saanut edes mainita. Vieläkin ikävöin häntä.

Juuri tänä kesänä haluan kuunnella äitiäni.  Yritän olla sanomatta: — Tuon olet jo kertonut. Nyt kuuntelen tarkasti. Juuri niin, kirjoitan kaiken muistiin. Tänä kesänä yritän ymmärtää, että koko käsittämättömän pitkä elämä on nyt tässä. Kaikki 100 vuotta ovat hänen, hän voi vapaasti kulkea ajassa. Ikätoverit ja vanhemmat ovat aikoja sitten poistuneet tästä elämästä. He näyttävät nyt palaavan kuin vasta eilen olisi erottu. Joka päivä joku heistä liittyy seuraamme. Iloisia, onnellisia hetkiä mahtuu muistoihin paljon, mutta miksi ne vaikeat, ylipääsemättömät asiat palaavat yhä uudelleen? 

Ja yhtäkkiä äiti on luonani taas, hymyilee ja tuntee pasuunakukan tuoksun. Menneisyyden painajaiset ovat kadonneet, enkä tiedä, tohdinko niitä nostaa kysymyksilläni taas esille. Tämä hetki on nyt talletettava kylmää talvea varten.